Heikki muisti tuskin ainoatakaan Korvenkylän torppakulmalaista, joka
ei olisi käynyt häntä katsomassa ja hyvästelemässä hänen heikomman
sairautensa aikana. Melkein aina oli sängyn vieressä tuolilla joku
istua könöttämässä. Nämä käynnit olivat hyvin rasittavia sairaalle,
mutta kun tapa oli sellainen, ei hän voinut muuta kuin alistua siihen.
Miellyttävimpiä olivat ne kävijät, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä
arkiasioista. Heidän kanssaan saattoi virkeimpinä hetkinään antautua
rattoisaan keskusteluunkin ja unhottaa hetkeksi raskaan kohtalonsa.
Lyhyin vastaväittein hän kuunteli uskonasioista puhujia, mutta kaikkein
sietämättömimpiä olivat nuo äänettömät ruumiinsa nuokuttajat ristityin
käsin. Heidän sanattomasta mykisemisestään ja huokailemisestaan saattoi
kyllä arvata, mitä he hänestä ajattelivat ja mitä takanapäin puhuivat.
Oli kuitenkin yksi — Lohi-Lassi — joka ei ollut käynyt kertaakaan
katsomassa. Ja Heikin mielestä hänellä oli syytäkin pysyä poissa.
Lassi oli ammattikalastaja, ja terveytensä päivinä Heikki oli myös
ahkera, vaikka jokseenkin huono-onninen kalamies. Kerran hän silkasta
kateudesta oli repinyt siekaleiksi Lassin uuden kalliin lohiverkon.
Mitä muuta Heikki lienee elämässään tehnytkin tai tekemättä jättänyt,
ei hänen tuntoonsa ollut jäänyt sanottavaa mielenkannetta. Mutta _tämä_
teko, niin vähäpätöiseltä kuin se voi näyttääkin, oli matona jäytänyt
hänen tuntoaan vuosikausia. Se oli järjetön ja ruma teko, ja hän oli
siihen _yksin_ syypää. Lassi ei ollut koskaan hypännyt hänen nenälleen
eikä asettunut poikkipuuna tielle. Hän oli joskus tavatessa aikonut
käydä tunnustuksillekin, mutta aina kun käsi käski, toinen kielsi.
Kuitenkin hän aina askelten ulkoa lähestyessä toivoi, että ne olisivat
Lassin askeleita, mutta yhä oli tulija joku toinen.
Päivä päivältä vieraitten käynnit harvenivat, ja lakkasivat viimein
melkein kokonaan. Sairas oli nähtävästi jätetty oman onnensa nojaan,
kun oli tehty kaikki, mitä oli voitu hänen hyväkseen.
Koetettiin sentään vielä viimeistä keinoa. Vastoin Heikin tahtoa ja
hänen tietämättään haettiin pappi kovaa sydäntä pehmittämään. Mutta
vaikka nuori pastori puhui kauniisti ja liikuttavasti, eivät hänen
sanansa tehneet sairaaseen toivottua vaikutusta; päinvastoin hän näytti
kärsimättömältä. Tehden tästä oman johtopäätöksensä kysyi pastori,
oliko sairaalla jotain vaivaa tunnollaan, jotain kahdenkeskistä
tunnustettavaa.
"Minulla ei ole pastorille mitään tunnustettavaa", vastasi Heikki.
— Saattaa olla ujoutta, — ajatteli pastori ja pyysi läsnäolijoita
hetkeksi poistumaan, jolloin nämä vetäytyivät tupaan, jääden ovensuuhun
seisomaan. Henkeä pidättäen, kaulat kurkollaan he siinä kuuntelivat
sykkivin sydämin — Kaisan korva ovessa kiinni. Hetki tuntui kammottavan
juhlalliselta. Tuntui kuin tuolla oven takana, "salauksen alla", josta
kuului vain hiljaista puheen hyminää kuin haudasta, nyt ratkaistaisiin
Heikin tuleva kohtalo. Mitä salaista hänellä mahtanee olla papille
tunnustettavaa? Ovi liikahti kerran, pari, ilmestyi pieni rako, ja nyt
saattoi kuulla jo paremmin.
"Ehkä Heikki — Heikkihän teidän nimenne on?"
"Heikki."
"Ehkä Heikki kuitenkin tahtoisi keventää sydäntään tunnustamalla, jos
on mitä raskauttavaa omallatunnolla."
"Minä jo äsken sanoin, että minulla ei ole pastorille mitään
tunnustettavaa."
Hetken vaitiolo.
"Kertoi vaimonne äsken kamarissa, että olette ollut hänelle paha,
kerran aikonut lyödäkin — jolloinkin yöllä. Ettekö te tunne mitään
soimausta tästä?"
"En."
"Ettekö tiedä ja ole sanasta lukenut, että miehen pitää rakastaa
vaimoansa niinkuin omaa itseänsä?"
"Vaikkako ei vaimo rakastaisikaan miestänsä?"
"Niin... vaikkapa ei."
"Ja vaikkako akka pitäisi yhteyttä toisen miehen kanssa?"
"Hm... niin... kyllähän se vähän... Pitäisi kuitenkin voida."
"Ei voi."
Vaitiolo.
"Minulle kerrottiin myös, että olette nauttinut väkeviä — väliin
liiemmäksi.
"Paljon siellä kamarissa on pastorille kerrottukin... Vaan entä sitten?
Omaani minä olen nauttinut. Vai eikö suotaisi köyhälle työmiehelle
sitäkään pientä iloa? Ja ryyppääväthän herratkin, oppineet — nehän ne
vasta ryyppäävätkin, saati tyhmä talonpoika... Täällä metsissä on vähän
iloja."
Nuori pastori muisteli juuri päättyneitä ylioppilasaikojaan
pääkaupungissa.
"Niin, eihän täällä korvessa taida suuria iloja olla.
"Ei."
"Kuulin, että Heikki on syytellyt kiertäin kaartain Luojaansakin, kun
terveys otettiin eikä ole kaikki mennyt mieltä myöten."
"Terveys?... En minä ole _siitä_ ketään syytellyt — mikä on mennyt, se
on mennyt... Vaan jos niin, että Luoja — niin miksikä sitten toiselle
annetaan, toiselta otetaan. Ja eikö ollut ketään joutilaampaa ja
laiskempaa ja rikkaampaa makaamaan?
"Herran tiet ovat tutkimattomat... Heikki ei kai sitten ole tehnyt
elämässään mitään sellaista, josta tuntisi katumusta?
"Ei... tai kyllähän... Mutta se ei kuulu pastorille.
"Mitä se olisi?"
Kaulat tuvan oven takana kurkoittuivat entistä pitemmiksi.
"Onpahan muuan minun ja Lohi-Lassin keskinen asia."
Tuvan ovi vedettiin hiljaa kiinni kuin pettyneinä. Joku sanoi:
"Pojan näkyy olevankin koulunkäynti kesken vielä. Vaan olisi rovasti
itse, niin... Se kun ukko nuijii lain moukarilla, niin pehmyttä
pitää tulla jälkeä, vaikka olisi sydän kalliota... Mutta tämä ei kun
luikertaa myötyriään, minne toinen vie."
Sen oli kyllä huomannut pastori itsekin. Tyytymättömänä hän läksi
kotimatkalleen — tyytymättömänä niin sairaaseen kuin itseensä.
* * * * *
Eräänä aamuvarhaisena, muutama päivä pastorin käynnin jälkeen, oli
Heikki unimielissään kuulevinaan omituisen läiskähtävän äänen, niinkuin
märällä vaatteella olisi voimakkaasti lyöty lattiaan. Herättyään
hän näki Lassin istuvan porstuan penkillä ja toivottavan hyvää
huomenta. Heikki katsoi aluksi epäluuloisesti vanhaan kalastajaan,
kuin tunnustellen, missä mielessä hän oli tullut. Miehet eivät olleet
ehtineet vielä keskustelun alkuun, kun lattialta kuului uusi voimakas
läiskähdys ja joku tumma esine kimmahti ylös ilmaan.
"Lohi!" pääsi Heikiltä heikko, tuskin kuuluva huudahdus, ja hän
kohoutui vaivoin istualleen vuoteessa.
"Sepä se onkin ensimäinen loheni tänä kesänä", sanoi kalastaja. "On
tehnyt mieleni käydä sinua katsomassa, mutta kun köyhällä ei ole
ollut mitään tuomista, niin on ollut mielelleni raskasta lähteä ihan
tyhjinkin käsin. Sattui nyt viime yönä tuo kiiski käymään verkkooni,
niin pistin sen kainalooni ja tulin rannasta suoraan tänne. Eihän se
häävi — kalaahan kala on, ja rikkaammilla nuo lie sairaalle paremmin
suun mukaiset tuomiset. Mutta minulla kun ei ollut muutakaan, niin toin
edes tuon."
Heikin epäluulo ei ollut hälvennyt vielä. Ehkä Lassi tahtoo kostaa
tällä tavalla — koota tulisia hiiliä pään päälle. Kuitenkin hän kiitti
kalastajaa ja kysyi lohen hintaa.
"Ei se mitään maksa", sanoi Lassi. "Ajattelin, että tuon kun Anni
voissa käristää, niin ehkä saisit jonkun suupalan menemään alas."
"Lahjaksiko se Lassi tämän toi?"
"Liekö tuo nyt mikä lahjakaan tuommoinen — mutta maksua en ota."
Heikki sai taistella hyvän aikaa, ennenkun sai suustaan:
"Minä... minä revin teidän verkkonne... siellä koppelissa...
"Ole muistelematta turhia, niistä ei mitään", keskeytti Lassi jyrkästi
ja huitaisi kädellään ilmaa, niinkuin hän olisi tahtonut kerrassaan
katkaista keskustelun siitä asiasta.
Heikki tuijotti pitkään ja terävästi Lassiin kuin tunkeakseen katseensa
hänen lävitsensä. Sitten hän hitaasti käänsi silmänsä poispäin,
ja hänen päänsä alkoi hiljaa vavahdella. Väliin hän sai ankaria
suonenvedon tapaisia nytkähdyksiä, jolloin yläruumista veti kokoon,
silmät ja huulet pusertuivat tiukasti kiinni ja kädet puristuivat
nyrkkiin, ikäänkuin hän olisi taistellut jotakin näkymätöntä vastaan.
Hiki kihosi otsalle, ja terävän nenän huippuun alkoi kasvaa kirkas
vesitippa, kieppui siinä aikansa ja tipahti peitolle. Viimein hän
päästi pitkän, syvän huokaisun, niinkuin raskaan työn suoritettuaan,
pyyhkäisi paitansa hihalla hikeä otsaltaan, hervahti väsyneenä
vuoteelle ja näytti heti vaipuneen syvään uneen.
Kuultuaan puhelua tulivat äiti ja Anni myös eteiseen. Huomattuaan
lattialla kuolleen lohen sanoi mummo:
"Lohi!... nyt ei ole Heikin lähtö kaukana... Heikillekö se Lassi tuon
on tuonut?"
"Heikillehän minä sen niinkuin toin."
"Kiitos vaan. Mutta kyllä ne on jo syöty Heikin syömiset — kun nyt tuon
antoi."
Sairaan hengitys oli lyhyttä ja katkonaista, pysähtyen väliin kokonaan.
Sierainten ohuet pielet vuoroin litistyivät aivan väliseinään kiinni,
vuoroin laajenivat kuin hengästyneen hevosen sieramet. Viimein hän
alkoi mykistä kuin heräävä, ja sormet hypistelivät peittoa.
Huulet vetäytyivät onnelliseen hymyyn, ja hän alkoi hourailla.
"Kurkisuo... joo... heinällä... laidasta laitaa... Onhan... tätä
tässä... pytinkiäkin... Ottakaahan — Kantola... ja te muutkin...
isännät... Kippis... Ottakaa... rovastikin... Joo... tässä vähän...
tupaan tulijaisia..."
Äkkiä Heikin silmät, joissa oli luonnottoman kirkas loiste, levähtivät
selkiselälleen ja pälyivät kummeksien ympäri huonetta kuin oudossa
paikassa. Viimein ne pysähtyivät äitiin, ja huulet liikkuivat, niinkuin
hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Äiti kallisti korvansa Heikin suun
eteen.
"Mitä se sanoo?" kysyi Anni.
"Mitä sanonee — en saa selkoa. Koeta sinäkin, jos kuulisit paremmin
nuorilla korvillasi."
Heikki käänsi päänsä seinään päin, ja Anni vetäytyi mummon selän
taakse, kurkoitellen hänen olkansa yli sänkyyn kuin varkain.
Kuolevan hengitys hiljeni ja harveni yhä. Sieramet aukenivat ja
supistuivat kuulumattomasti kuin kuolevan kalan kiduskannet. Viimein
avautui raollaan oleva suu hitaasti ammolleen ja lupsahti äkkiä ja
kuuluvasti kiinni kuin lukkoon, ja huulet puristuivat tiukasti yhteen.
Äiti ja Anni kumarsivat päänsä alas, ja Lohi-Lassi otti lakin päästänsä.