Harmaa, syksyinen päivä. Pilvet lepäävät raskaina ja liikkumattomina
taivaalla, ja sataa tihuttaa hienoa kastelevaa usvaa.
Korvenkylästä kirkolle johtavaa tietä myöten kulkee rinnan kaksi
kumarahartiaista naishenkilöä, kumpikin raidettaan. Heillä on sauvat
kädessä, valkoiset nyytit toisessa, ja päällyshameet ovat käännetyt
kastelevan vihman suojaksi pään yli. Asumattomalla taipaleella seisovat
korkeat petäjät tien kahden puolen, kimmeltävät vesipisarat joka neulan
nenässä. Kulkijain askeleet ovat hitaat ja raskaat.
"En minä luullut, Kaisa, tätä päivää näkeväni", keskeyttää Henna pitkän
vaitiolon. "Pidin aina hartainna toivonani ja suurinna onnenani, että
saisin elämäni loppuun asti omalta pöydältä syödä ja oman katon alla
viimein silmäni ummistaa. Rohkenin toivoa näin paljon kaiken sen
palkaksi, mitä olen elämässäni raatanut ja vaivaa nähnyt. Mutta se oli
kai liian paljon pyydetty, koska ei suotu sitä onnea minun osalleni."
"Ihminen päättää, Jumala säätää. Rukiista leipää kaiketi siellä
vaivaistalossakin syödään", sanoi Kaisa. "Miten lie kahvikullan ja
nuuskan laita?"
"Rukiista kaiketi siellä leipää syödään — ja olemmehan, Kaisa, jo
petäjäistäkin syöneet. Mutta se on ollut oma leipoma, ja se tieto on
ollut särpimenä karkeallakin palasella."
"Onhan kuitenkin parempi näin... Ettei huutokaupalla kuin eläimiä,
niinkuin ennen vanhaan."
"Onhan yhtähyvin näin parempi. Ja onhan siellä olevinaan lähempänä
omiaan ja Sanan vieressä."
"Siellähän ne jo kirkon mullassa lepäävät sinunkin lähimpäsi. Siellä on
Eerot, siellä Heikit."
"Siellä isät, siellä äidit... ja pian täältä pääsen sinne itsekin."
"Niin, Henna, kuoleman kuukinpuillahan vaapumme jo."
"Kuoleman kuukinpuilla."
He kulkivat taas ääneti pitkää vastaletta ylöspäin. Mäen päälle
päästyään he pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan taaksensa. Pitkän
aikaa sanattomina katseltuaan he viittasivat kädellään kuin hyvästiksi
usvan läpi häämöittäviä Korvenkylän kaukaisia vuoria kohti ja jatkoivat
taas vaivaloista matkaansa — kohti vaivaistaloa.