Tuli taaskin ilta. Tuvassa ja kamarissa lienee jo nukuttu, mutta Heikki
sängyssään katseli eteisen kattoon, raskaitten ajatusten laahustaessa
kuin siipirikot linnut.
— Että ne voivat olla _niin_ sydämettömiä — kuolevalle miehelle.
Etteivät nyt malttaneet edes niin kauan odottaa kuin tässä vielä henkeä
on. Tuomoa saattaa kyllä ymmärtää: hänellä on kostonsa. Vaan että
Anni... Annikin... Ja tämän tähden minä olen soita ojittanut ja taloa
ja pytinkiä puuhaillut — että hän, talon tytär, kehtaisi vieraalle edes
kotinsa ilmoittaa: sieltä ja sieltä ollaan — Töyrylän talon emäntiä. Se
siinä alkoi jo oloonsa mukautua, koetti välimmiten olla ystävällinen
ja helläkin. Mutta toisöinen tapaus puhalsi sumun silmistäni: se
hellyys olikin vain silmieni lumeiksi, puhdas lakana likaisten jälkien
peitteeksi... Tuntuu tuolla rinnassa taas niin haikealta, että ihan
itkuksi tuppaa — samanlaiselta kuin silloin Annin aitan rapulla
seistessäni, sormus kämmenellä... Oh!... tämä on pahempaa. Mutta en
uikahda. En salli heille sitä iloa,- että saisivat nähdä, kuinka minä
tämän tähden kärsin. Jaksaisin tästä kävellä metsiin, Hitonhaudalle ja
Piilolammelle. Siellä yksinäisillä poluilla ajatus ehkä selviäisi —
täällä kiertävät kuin haavoitetut jänikset yhtä ainoata ympyräänsä —
verisin jäljin.
Katse luisui katosta alas seinälle, missä riippui vyö tuppineen ja
puukkoineen.
— Entä jos?... Jumaliste!... Ei, ei!...
Hän kauhistui sitä ajatusta ja harasi vastaan, mutta toiselta puolen
se kiehtoi ja veti puoleensa vastustamattomalla voimalla. Hän nousi
vuoteeltaan ja sänkynsä laidasta kiinni pidellen horjutteli vyönsä luo
ja veti puukon tupesta ulos.
Päästyään jälleen peiton alle hän ojensi puukkoa pitävän kätensä
ylös. Rohdinpaidan avosuinen hiha valahti alas olkapäälle, ja koko
käsivarsi esiintyi kaameassa alastomuudessaan. Ohkaisten luitten ja
pingoittuneiden jänteiden päällä oli vain kellahtava nahka, josta
suonet pistivät räikeästi esiin kuin siniseksi värjätty verkko.
Sormiluut puristivat puukon päätä, jonka pitkä terä käden kera
vavahteli, välkähteli.
— Kyllä... kyllä... siinä kädessä... vielä sen verran... voimaa on...
kuin tarvitaan.
Anni ilmestyi kamarin ovelle.
"Puhuitko sinä? Puuttuuko jotakin?"
Heikki ei aluksi vastannut mitään. Peittonsa alla hän painoi puukon
terän olkipatjan läpi, niin että kärki kävi kiinni sängyn pohjalautaan.
"Tulehan tänne likemmä", hän sanoi niin ystävällisesti kuin voi.
"Mitä varten?"
"Olisi sana sanottavana."
"Kuulen minä tännekin; en minä kuuro ole."
"Vaikka et — tulehan kuitenkin."
"Mitä varten?"
"Antaisit suutelon — minullekin."
Anni naurahti pilkallisesti.
"Sinullekin?... sinihuulelle... kuolleelle."
"Annoithan sinä sille miehellekin toissa yönä — vai joko lie kolmas.
Kuka se oli se mies?"
"Niinkuin et muka tietäisi."
"Sanohan kuitenkin."
"Alatalon renki Tuomo se oli, jos tietää tahdot."
"Vai Tuomo."
"Entä sitten vaikka olikin."
"Eipä — eipä mitään sitten."
"Omat kai minun huuleni ovat", sanoi Anni kuin puolustuksekseen.
"Omasipa ovat... Vaan voisit sinä ainakin antaa pullon tuolta sängyn
alta. Kuivaa kurkkua, ottaisin ryypyn."
"Saathan sen, ystäväsi. Suutele sitä ja makuuta vieressäsi."
Kumartuessaan pulloa ottamaan Anni sattumalta vilkaisi sairaan
kasvoihin, hätkähti, oikaisihe ja peräytyi pari askelta. Hän oli nähnyt
palavat silmät kuin tuliset hiilet kiilumassa syvällä kuopissaan ja
käden tavoittavan liikkeen peiton alla. Heikki muistutti petoa, joka on
hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Hänen huohottava hengityksensä
oli lyhyttä ja katkonaista, ja hiki kihosi otsalle. Anni seisoi kuin
naulittuna paikallaan. Aikoiko Heikki kietoa kätensä hänen kaulalleen
vai antaa niskaan surmaniskun?
"Mitä sinulla oikein on mielessä?" hän viimein kysyi.
"Ei mitään erityistä."
"Aioitko sinä lyödä minua, vai...?"
"Lyödä?... Tuleeko siitä tolkkua lopultakaan?"
"Mistä?"
"Siitä pullon antamisesta."
"Odota!"
Anni poistui kiireesti, ja kamarin ovi rapsahti säppiin sisäpuolelta.
Otettuaan ryypyn Heikki työnsi pullon sängyn alle niin syvälle, että
sitä saadakseen oli pakko kumartua polvilleen. Sitten hän jälleen
asettui peiton alle, puukko kourassa, silmät oveen luotuina.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaakaan, kun ulkoa kuului askelia, puukon
terää työnnettiin oven raosta sisään ja hakaa nostettiin varovasti
ylös. Heikki tunsi nytkin vähän veren pakenevan kasvoiltaan, mutta ei
pelosta, kuten ensi kerralla. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät...
Ehkä se nyt jo mennessään ryypyn ottaa, kun tietää pullon olinpaikan.
Käsi peiton alla puristi puukon päätä niin, että vapisi...
Kumartuukohan?... polvistuukohan?... Hetkistä myöhemmin kuului avaimen
rapinaa, sen jälkeen hiljaista koputusta kamarin ovelle.
"Kuka siellä?" kuului Annin ääni.
"Minä se vain olen."
"Kuka minä?"
"Minä vain — Tuomo... Avaahan ovi."
Ovi avautui ja ummistui.
"Ei kumartunut, saatana... Vaan ehkä se ottaa ryypyt vasta palatessaan,
lähtöryypyt... Onneksi olkoon!"
Heikki päätti valvoa ja odottaa Tuomoa tarvitessa vaikka aamuun
asti. Mutta vaikka kosto kiihoitti, voitti kuitenkin väsymys heikot
voimat, ja hän vaipui puoliunen tapaiseen horrostilaan. Kuinka kauan
lienee maannut niin, kun hän taas oli kuulevinaan askeleita ulkoa.
Puoliavoimin silmin hän näki kuin usvan läpi, kuinka eteisen ovi, jonka
Tuomo oli jättänyt hakaan sulkematta, avautui ja sisään astui vanha
mies, yllä harmaa takki, virsut jalassa. Hänellä oli pattisauva kädessä
ja paperiin kääritty pieni mytty kainalossa, riippuvista hetuleista
päättäen musta silkkiliina.
Isä... isä-vainaja! iski Heikin mieleen. Hän muisti arkun naulat ja
soittamatta jääneet sielukellot. Niistäköhän se nyt tuli tilille
vaatimaan.
Vanha mies näytti epäröivän, seisoi hetken neuvottomana ovensuussa ja
katsoi sairaaseen kuin anteeksi pyytäen. Viimein hän asetti sauvansa
pystyyn ovensuunurkkaan, niistää pihautti nenäänsä sormien välissä,
sipaisi pari kertaa housujaan, pari kertaa harmaata tasatukkaansa
korvallisella, ja kävi kiinni tuvanoven ripaan. Käsi vavahti kerran,
pari — vavahutti vanhuus, vavahutti syvä mielenliikutus.
"Noh", puheli itsekseen. "Ei nyt hullumpaa."
Hän irroitti kätensä, mietti hetkisen, työnsi sormikoukun poskeensa ja
kaivoi sieltä tupakkamällin kuin tikka hongan kuolosta toukan. Asetti
puruksen akkunalaudalle eteisen oven päälle.
"Otanpahan tuosta tullessani."
Hän sylkäisi suustaan loput rouheet, pyyhkäisi takin hihalla huuliansa
ja astui tupaan, musta silkkiliina kainalossa.
Heikki ei jaksanut herätä täysin valveille. Puolitajuisena hän kuuli
tuvasta yskähdyksiä, hiljaisia, varovaisia, sitten yhä kovempia.
"Onko se... voi-voi... onko se — kuka?" kuuli Heikki äitinsä
hätääntyneitä, katkonaisia ääniä.
"No-no, no-no", rauhoitti mies. "Henna nukkuu, makaa pois vain."
"Sus siunatkoon! sus kolmasti!... Oikein säikähdin. Onko nyt jo —
päivä? En kuolemakseni ole ennen näin myöhään... Vai iltaako tämä on
vasta?"
"Ehehe, ehehe, ilta-iltapuoltapa taitaa olla, iltapuolta vasta...
Poikkesin katsomaan."
"Kyliltäkö sitä ollaan kulkemassa vai kotoako varsin?"
"Kotoapa varsin."
"Ihanko sitä on työnnytty yön selkään jantussa jaloin?"
"Ihanpa läksin jantuksiinsa."
"En ole kerinnyt — Israel istuu, painaa puuta — kerinnyt kuulumisiakaan
kysellä... Vai ihan nimen niettuun on lähdetty... Kuuluuko sitä mitä
kiireelle kerrottavaa?"
"Kysyy häntä kurjelta, jolta tuo naaraan puoli on ammuttu ja pojat
lentäneet taivaan tuuliin, yksi yhtäänne, toinen toisaanne — joka
tuossa rämeellä tyhjän pesänsä partailta nokkasee karpalon sieltä,
toisen täältä henkensä pitimiksi — kysäsee, mitä tuolle mahtaa kuulua."
"Yksinäistä se on yksinäisen — hohoijaa!... Siihenkö se nyt vääntäypi
sängyn laidalle?"
"Siirtyyhän hivenen syrjemmälle... Yksinäistä ja autiota."
"Menen vieläkin kurkeen. Voihan olla niitäkin, joilta tuo koiraan puoli
on ammuttuna ja ainoa poika tuossa lähtemäisillään, kuolemaisillaan."
"Voihan olla, voipi. Ja viisaasti tekisivät, jos yhteen lyöttäysivät,
ratompi olisi olo kummallakin."
"Ratompipa toki tavallaan. Vaan eipä se ole Israelkaan vielä kurkeansa
löytänyt sen ammutun tilalle. Ei taida olla kaipuuta?"
"Kaipuuksi se lyöpi, varsinkin näin kevään tullen. Tuossa kun katastaa
noidenkin varisten vaapsahtelemista, pelehtimistä ja huushollia, niin
se oikein sydänalassa etoo ja tuntuu tämä oma olo vielä ontommalta. Se
on tuo Luoja luomispäivänä viisaudessaan niin säätänyt, että sitä ei
ole tuon luontokappaleenkaan hyvä yksin olla."
"Saati ihmisen, joka on luomisen ruunu."
"Saati ihmisen... Olen minä sitäkin ajatellut, että jos passaisi
Hennan... tuota... jos ehkä passaisi, niinkuin..."
Ei vastausta.
"Näkyy tuo Heikki olevan jo henkihieverinä, niin aprikoin asiaa
siltäkin kantilta, että — se kun on eteenpäin elävän mieli — olisi
tässä ehkä tarpeen miehinen mies... Jos tuo muuten passannee."
"Sitä on terveyden lahjaa vielä Israelilla?"
"Onhan terveyttä, Jumalan kiitos, on. Se kyllä kihti tuota vasenta
lonkkaani rämsyilmoilla repii ja retostaa, vaan olisi tuossa omituinen
hieroksija, niin saattaisi kuontua vielä siitä terveeksikin. On tuo
Kaisa hierojaksi vähän liian kovakourainen... ja se siinä hieroessaan
tuppaa muutenkin liiemmäksi nipistelemään ja kutittelemaan."
"Vaikka on ihminen uskovaisten kirjoissa."
"Vaikka on kirjoissa."
"On tainnut Kaisa rakastua, taitaa mieliä Israelia omakseen."
"Rakastuakin on tainnut... ja mitäpä hän mielinee. Vaan en huoli
hänestä minä."
"Menen vielä äskeiseen. Joko se siihen muuttaisi päätä pahkaa hengen
heitolle, vai sitten vasta, kun tuo on tuosta korjattu?"
"Kamansa ja kamppeensa nuo kerinnee tuoda myöhemminkin, vaan sitä olen
ajatellut, että seurakunnan tietoon olisi saatettava välemmiinsä tämä
yhteinen aikomuksemme. Saattaa Heikki tuosta piankin kuolahtaa, ja se
kun on kirkkomaan multaan vietävä, niin olisi siinä yksi tie, kaksi
asiaa, ja pitäisi siinä häät ja hautajaiset yksin tulin."
"Eiköhän se yhtäkaikki olisi liian hätäistä ja sopimatonta. Mitä siitä
sanoisivat ihmisetkään?"
"Eikö nuo lie kahden kauppoja nämä... Olisi minulla täällä pöydällä
vähän" — Heikki kuuli askeleita ja paperin rapinaa — "olisi tällainen.
Tuon kun Henna sitaisee päähänsä, niin ei tarvitse hävetä, vaikka
astuisi itsensä rovastin eteen."
"Minulleko se tämän?"
"Jos tuo kelvannee."
"Oikeinko se on sen minua varten ostanut?"
"Annastiina-vainajaa vartenhan se on alunperin niinkuin ostettu, vaan
sillä on nyt Annastiinalla toiset päähineet ja toiset antajat."
"Toisetpa toki tavallaan."
"Ajattelin, että jos tuo ehkä kihloiksi kelvannee."
"No sei... vai kelvannee? Hetulaniekka tällainen — liiankin korea
vanhalle. Lieneehän tuota lupa päähänsä koettaa?"
"Henna koettaa pois vain."
"On se toki markkoja maksanut?"
"Kuusi hopearuplaa."
"Sitä siihen aikaan ruplissa räknäiltiin?"
"Ruplissapa ruplissa — ruplissa ja riikin taalareissa."
"Oikein korvissa kahisee."
"Se siinä silkissään näyttää nätiltä ja hempeältä kuin nuoret tytöt —
heh!"
"Oikeinko se aikoo halata?"
"Hatistammahan hivenen."
"No te-eeviä ‒ ‒ ‒"
Kun Heikki aamulla heräsi, olivat molemmat öitsijät jo tipotiessään.
Mutta pattisauva oli unohtunut eteisen nurkkaan, ja Israelin
tupakkamälli kiilteli akkunalla auringon paisteessa kuin iso musta
sittiäinen. Hän nousi sängystään, hoippui vyönsä luo ja painoi puukon
tuppeensa.