Töyrylän asuinrivissä oli tupa ja kamari, joihin kumpaankin vei eri
ovi eteisestä. Kussakin näissä kolmessa huoneessa oli oma sänkynsä
ja öisin omat nukkujansa. Mummo nukkui tuvassa, Anni pikku tyttönsä
kanssa kamarissa, ja eteisen vakituisena asukkaana oli Heikki. Hänen
sairassänkynsä oli talvella ollut tuvassa, mutta ilmojen tultua
kesäisen lämpimiksi hän muutti eteiseen, siellä kun oli viileämpi olla
ja muutenkin rattoisampi sairastella, paossa syöpäläisiltä.
Oli lämmin, kesäinen iltayö. Maaten sängyssä selällään katseli
Heikki eteisen puolihämärään kattoon. Sängyn vieressä tuolilla oli
kotikeittoista lääkettä pulloissa ja tyhjä pikari. Toisella tuolilla
istui Heikin äiti, äänetönnä ruumistaan nuokutellen. Kamarista kuului
kätkyen käynti epätasaisella lattialla ja Annin hiljaista hyssytystä.
"Niin", jatkoi äiti, "niinkuin jo sanoin, sinulla ei taida olla
jäljellä enää monta elonpäivää".
"Eipä taida olla", vastasi Heikki välinpitämättömästi.
"Eipä taida... joo, joo... eipä taida... Katsos, näin olen ajatellut:
Ihminen on kuin kello, jonka kun vedät, niin se käydä raksuttaa tik,
tak, tik, tak... Vaan entäs kun veto loppuu?"
"Niin kello kai seisoo."
"Niin... Ja se taitaa sinunkin ajallisen elämäsi kellosta veto olla jo
loppumaisillaan."
"Niinpä taitaa."
"Niinpä taitaa... Voi, hyvä Jumala!... Mutta oletkos valmis lähtemään?"
"Minne?"
"Vai minne?"
Äiti osoitti sormellaan eteisen kattoon.
"Tuonne!"
"Ei suinkaan minulta kysytä, olenko valmis vai en."
"Voi, vai ei kysytä. Paljonkin on sinulta kysytty, varsinkin näinä
parina viime vuotena. Eikähän elämä, haihtuvat hetket täällä Ketarin
majoissa olekaan mitään muuta kuin yhtä ainoata kysymystä: Oletko
valmis vai etkö? Ja sinullakin on kuolematon sielu.
"Jos on — omanihan on.
"Omasihan se on. Mutta jos se joutuu ijankaikkiseen onnettomuuteen —
niinkuin näyttää — niin älä syytä viimeisellä tuomiolla vanhaa äitiäsi,
äläkä ketään muutakaan, ettei olisi neuvottu."
"Neuvottu... Itsensä siellä pitää kunkin vastata omasta kohdastaan,
niin minun kuin äidinkin. Ja jos puhun suuni puhtaaksi, niin minä
luulen, että se on äidin syntisäkki yhtä raskas kuin minunkin — ehkä
vähän raskaampikin. Niin että äidillä taitaa olla tarpeeksi urakkaa
omankin säkkinsä raahaamisessa."
Äiti joutui ymmälle. Hän ei oikein tiennyt, pitikö hyökätä vai
puolustautua.
"Jos lienen minä liian halpa, niin haeta pappi, sanoi hän.
"Minä olen jo monta kertaa sanonut, että ei... ja kun ei, niin ei. On
parasta olla puhumatta enää siitä asiasta."
Äiti liitti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi taas äänetönnä ja
surullisena huojutella ruumistaan kahtaanne.
"Taitaa sitten olla sillälailla, Heikki, että sinun nimesi on
pyyhittynä pois elämänkirjasta.
"Taitaapa olla."
Äiti nousi seisaalle, mutta viivytteli kuitenkin lähtöänsä, niinkuin
aikoisi sanoa vielä jotakin.
"Taitaapa olla... Hyvää yötä sitten. Koeta edes rukoilla.
"Hyvää yötä."
Tuvan oven sulkeuduttua äidin jälkeen kuuli Heikki sen takaa pitkän,
syvän huokaisun.
Hän katseli kuihtuneita käsiänsä.
"Hm... sielu. Minussa ei näy enää paljoa muuta jäljellä olevan."
Ajatus siirtyi taas mieluisammille aloille: Kurkisuolle, jonne oli niin
monta kertaa pitkän talven aikana kulkeutunut. Kunhan tulee kesä, oli
ajatellut, niin ehkä voimistun siksi, että jaksan taas jatkaa siitä,
mihin syksyllä oli pakko lopettaakseni.
Nyt oli kesä tullut, mutta ruumiin voimat eivät tuntuneet
palautuvankaan; päinvastoin ne päivä päivältä heikkonivat, samalla kun
ruokahalu katosi. Ainoa, mikä vielä maistui ja tuntui virkistävän,
oli viina. Heikillä olikin aina viinapullo varalla sänkynsä alla.
Aikaisemmin rakennettu tulevaisuudenkuva alkoi ratkeilla liitoksistaan
ja ikäänkuin häipyä näköpiirin taakse. Palstatilan hinnaksi koottu
pieni säästö oli sairastaessa huvennut olemattomiin. Sitäpaitsi oli
Kantolan isäntä eräänä yönä aikaisin keväällä kylvänyt torpan peltoihin
heinänsiemenen kuin varkain, Heikille mitään puhumatta.
— Mitä isäntä tällä puuhallaan oikein tarkoittanee? Jos hän aikoo
ottaa torpan haltuunsa nyt jo, niin tyhjää hän siinä huokuu, sillä
torpan kontrahti on tehty minun elinajakseni —, päätteli Heikki. — Vaan
ehkä hän ajattelee samoin kuin kaikki muutkin, että minun elinaikani
on hyvin lyhyt ja siksi nyt jo ennättelee. Ei tainnut toissa keväänä
niillä lupauksillaan totta tarkoittaakaan. Taisi vain kettuilla
ja innostaa minua omaksi edukseen. Eikö lie niillä uuden pytingin
ja palstatilan lupauksillaan — että ne muka järjestämme myöhemmin
— tarkoittanut samaa kuin Kaisakin unillaan: ruumisarkkua ja sitä
maapalaa, joka Jekullekin annetaan hautuumaalta. Ja sinne päin hän
lienee ajatellut jo torpan kontrahtia tehdessäänkin... Sillä miehellä
on Jumala huulilla ja saatana sydämessä.
— Vaan entä jos olisivatkin arveluineen oikeassa, isäntä ja muut — entä
jos tästä hyvinkin...
Hän teki ajatuksissaan saman matkan kuin kolmisen vuotta sitten Villen
kanssa isä-vainajaa kirkolle viedessään. Kuinka hän siinä kuvittelikin,
tämä uusi saattue pyrki yksityiskohtia myöten muodostumaan entisen
kaltaiseksi, sillä eroituksella vain, että hän itse oli nyt arkussa
isän sijassa. Se oli raskas taipale ajatuksen kulkea, niin raskas, että
suuria vesiherneitä helmeili sairaan otsalla.
Heikki koetti karkoittaa synkkiä kuvia, uskotellen itselleen, että
ne ovat vain tyhjää mielen houretta. Mutta se yritys ei tällä kertaa
onnistunut. Suljettujen silmien eteen kuvautui kuin vaaleanharmaata
usvaa, jossa kihisi lukemattomia kirkkaita pisteitä kuin surviaisia
hyttysparvessa. Väliin ilmestyi pimeydestä isompia tähtiä, mutkikkaita
helminauhoja ja kummallisen muotoisia kuvioita, jotka aikansa
säännöttömästi lenneltyään kuin suvenkorennot katosivat pimeyteen.
Viimein alkoi usvaan kehittyä ihmiskasvojen hahmopiirteet, ja Heikki
näki edessään isä-vainajansa kuolinnaamion sellaisena kuin oli
sen nähnyt arkunkannen raosta kurkistaessaan hautuumaan portilla.
Avonaisilla, liikkumattomilla silmillään se katsoi ilmeettömästi
kuin kipsikuva. Heikki avasi silmänsä karkoittaakseen näyn, mutta
kuva ei silti kadonnut; se siirtyi vain ylemmäksi kattoon ja näkyi
epäselvempänä.
Yhtäkkiä Heikki vavahti, ja kuva hälveni. Hän oli kuulevinaan ulkoa
hiipiviä askeleita, jotka ihmisen käynniksi tuntuivat aivan liian
hiljaisilta. Hänen valvoessaan vuoteella yksinäisinä pimeinä syys-
ja talviöinä toisten nukkuessa häntä olivat monasti kammottaneet
ja unenvaaluun mennessä painajaisena ahdistaneet lukemattomat
kummitusjutut, joita hän pienestä pitäen oli kuullut tositapahtumina
kerrottavan. Viimeinenkin veripisara hänen kasvoiltaan karahti nyt
sydämeen, joka löi haljetakseen, ja hän jäi hätääntyneenä tuijottamaan
kaksipuoleisen oven rakoon. Epäilyttävää, vaanivaa hiiviskelyä jatkui
edelleen, ja kirkas puukon terä pisti oven raosta sisään, alkaen
nostaa hakaa varovasti ylös. Heikki sulki silmänsä ja yritti kääntyä
seinään päin, mutta ei jaksanut. Hänen kuulonsa terästyi äärimmilleen,
ja hillitön mielikuvitus loihti esiin hirvittäviä kuvia vanhoista
kätköistä. Hän kuuli ha'an rapsahtavan alas, oven avautuvan ja
pehmeitten kissamaisten askelten lähestyvän ja pysähtyvän sänkynsä
viereen. Vaikka Heikki ei uskaltanut katsoa salaperäiseen tulijaan,
tunsi hän kuitenkin, kuinka vieressäseisoja häntä tarkasteli, ja hän
odotti joka hetki tuntevansa kurkussaan sen luisten sormien puserrusta.
Hän olisi kiljaissut, mutta ei saanut ääntä. Itseään puolustaakseen
hän ei olisi kyennyt edes sormeaan liikauttamaan. Hän tunsi suurta
helpotusta kuullessaan jonkun ajan kuluttua tassuttavien askelien
poistuvan kamarin ovelle päin, joka hiljaa narahtaen aukesi ja
sulkeutui.
"Se taitaa olla kuollut — tuo tuolla", kuuli Heikki miesäänen lausuvan
kamarissa.
"Kuollut?... Äsken sitä juuri äitinsä ripitti, ja hengissä se vielä
silloin oli. Olisiko käydä katsomassa, jos hyvinkin..." kuului Anni
vastaavan.
"Anna olla. Kuoltava kuolevan on... ja sitä parempi meille", jatkoi
miesääni.
"Se nyt muutti tuohon porstuaan. Tiesitkö sinä, että se on porstuassa?"
"Tiesinhän minä, kun Kaisa kertoi. Ja siksihän minä riisuin kenkäni ja
hiivin sukkasillani hiljaa kuin kissa hiiren luo."
"Suk...!" Anni heläytti raikkaan naurun. "Kukas se sinun hiiresi on?"
"Sinä!"
"Olisit tullut akkunasta."
"Onkos siinä saranat?"
"Ei ole."
"No, mitenkäs siitä sitten... Pelkäätkö sinä miestäsi — tuota...?"
"Ei, ei. Tule vain vastakin samaa tietä. Se on parempikin."
"Miten niin parempi?"
"On vain."
Lapsi kehdossa kuului nyrähtävän.
"Tuo se kuitenkin jää, ja se on paha juttu", sanoi taas miehen ääni.
"Jää?... Katsopas sen sormenpäitä ja silmäin ympäryksiä."
Kuului miehen kummastusta osoittava äännähdys; sitten oli hetken
hiljaista.
"Niinhän nuo sen sormet ovat rihaiset ja paksupäiset kuin nuppineulat.
Miksikä ne ovat tuommoiset?"
"Ne kuuluvat keuhkotautisen sormet tulevan tuommoisiksi. Ja siitähän
sen kuuluu tietävän, kenessä on keuhkotauti, kenessä ei. Samanlaiset
nuijapäät ne ovat Heikinkin sormet.
"Onkos tuossa rääppänässä sitten keuhkotauti kanssa?" jatkoi mies kuin
hyvillään.
"Rääppänässä?... Mikähän lie tauti. Ja eihän sinun ole pakko sille
rääppänälle isäksi tulla, on niitä tulijoita, sinun laisiasi —
parempiakin."
Annin äänessä kalskahti loukattua ylpeyttä kuin kaikuna menneiltä
ajoilta.
"Älähän suutu. Senhän minä perinnön vuoksi vain — että jos se sille
niinkuin testamentin..."
"Enhän minä suutukaan. Ja jos tietää tahdot, niin kuolemantauti siinä
on — niinkuin isässäänkin."
"Se on hyvä."
"Mikä on hyvä?"
"Sinä taas riitaa haastat."
Seurasi äänettömyys.
Taas alkaessaan oli keskustelu niin hiljaista, että Heikki ei enää
eroittanut sanoja, aleni siitä vähitellen helläksi kuiskailemiseksi,
kunnes sekin lakkasi, ja kamarin salaperäisestä hiljaisuudesta kuului
Heikin korviin vain pitkien suutelojen suriseva ääni.
Heikki kohoutui sängyssä ryntäilleen ja katsoi pitkään kamarin oveen.
— Tuomo!... Menisinkö?... Olkoot, en mene! En ole tietääksenikään —
vielä.
Oli jo aamupuoli yötä, kun Tuomo palasi kamarista eteiseen. Hän liikkui
nyt rohkeammin kuin tullessaan, tarkasteli levollisesti sairasta,
tuolilla olevia rohtopulloja ja tyhjää pikaria. Kurkisteli ympärilleen
niinkuin jotakin etsien, kumartui ja vilkaisi sängyn allekin.
Huomattuaan siellä viinapullon hän kallisti sen suusta muutamia pitkiä
kulauksia, asetti pullon paikalleen, sanoi vaistomaisesti: "kiitos!"
ja suutaan tyytyväisenä maiskutellen poistui yhtä hiljaa kuin oli
tullutkin.
Heikiltä pääsi tahtomattaan nauru niin haudantakainen, että Anni
kamarissaan hätkähti. Naurunsa välittömäksi jatkoksi hän sai niin
ankaran yskän kohtauksen, että oli nikahtua.
— Ne ovat saattaneet pitää tuota peliään ties kuinka kauan — kun sitä
ei enää koirakaan hauku.
Hän otti pullon ja harmissaan kaatoi kurkkuunsa ryypyn toisensa perään,
kunnes vihdoin nukkui humalaansa.
* * * * *
Aamulla kamarista tultuaan Anni läheni sairasvuodetta hiukan arkaillen
kuin rikollinen. Mutta kun Heikki ei ollut asiasta tietääkseenkään,
arveli Anni hänen yöllä vain hourineen. Ehkäpä Heikki ei ollut nähnyt
ei kuullut koko tapausta.
Ja olkoon, jos...!