Kylmä pimeä talvi oli mennyt ja tullut taas lämmin valoisa kesä.
Eräänä aamuna, Töyrylän perheen ollessa juuri aamiaisella, astui tupaan
Kantolan isäntä, jonka alustalaisia töyryläiset olivat, ja toivotti
Herran rauhaa. Anni hiukan punastui ja nousi heti pöydästä, ikäänkuin
olisi hävennyt istua isännän nähden siinä seurassa, jonka edessä
pöydällä oli vain leipää, perunakeitikkäitä, kalakuppi ja piimätuoppi.
Henna ja Heikki jatkoivat rauhassa syöntiään, ja lapsi nukkui
kehdossaan.
"Emäntä syö pois vain — ei sitä syömättä jaksa", kehoitti isäntä.
"Ei tämmöisissä tölleissä emäntää ole", vastasi Anni ja pyyhkäisi
orrelta ottamallaan likaisella rääsyllä penkkiä. "En ole tässä kerinnyt
vielä aamusiivoa tehdä. Isäntä istuu."
"Onpa sitä saanut istuakin", sanoi isäntä jotain virkkaakseen ja
istuutui penkille.
"Eipä ole isäntää näkynyt herran hetkiin täällä torppakulmalla. Mikä
lie nyt päähän pistänyt, että tuli kerrankin lähdettyä?" kysyi Henna.
"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin", lisäsi Heikki, suu ruokaa täynnä.
"Mitä se sanoo Heikki?" kysyi isäntä ja asetti käden korvansa taakse.
"Ja höpsis taas! Syö ensin suusi puhtaaksi ja puhu sitten vasta",
tiuskasi Anni ja loi vihaisen silmäyksen mieheensä.
"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin!" toisti Heikki puruksen nieltyään.
"Niin, niin... Kiitos vain kutsusta. Enpä ole oikein kerinnyt... Sehän
on totta — Heikillä on jo perilliset ja kaikki."
"Onhan sitä sen tapaista", vastasi Heikki.
Isäntä vilkaisi kehtoon päin, näköjään varsin vähäisellä
mielenkiinnolla.
"Vankka poika."
"Ei se mikään poika ole", huomautti Anni, närkästyneenä siitä, ettei
isäntä ollut viitsinyt sen vertaa ottaa asioista selkoa.
"Mikäs se on?"
"Jumala nähköön!... Tyttö tietysti... ei suinkaan se sammakko ole."
"Niin, niin — tietysti, tietysti", soperteli isäntä, huomattuaan
kysymyksensä tyhmyyden. "Lapset ovat Herran lahja", jatkoi hän
osanottoa teeskennellen. "Mikä hänen nimensä on?"
"Se on niin pitkä kuin nälkävuosi, etten minä ikinä opi sitä kokonaan
lausumaan", vastasi mummo. "Sano, Anni, isännälle tyttösi nimi."
"Vieno Ilta Impi Ihalempi se on", sanoi Anni.
"Onhan sillä pituutta ja makeutta", myönsi isäntäkin.
"Kyllä siinä almanakka tutkittiinkin moneen kertaan, ennenkuin se nimi
löytyi. Minä tahdoin tyttöä äitinsä kaimaksi tai Henrikaksi, mutta ei —
sellaiset nimet ovat muka liian vanhanaikaisia."
"Ei se yksi nimi ole — eikä mummon tarvitse vieraalle lörpötellä
kaikkea, mitä tietää", äsähti Anni.
"Vaan lieneekö tuossa kuikelossa eläjääkään", arveli mummo. "Niin ovat
nuo sen jäsenet rihaiset kuin oljenkorret."
"Parasta, parasta vain olisikin päästä pois nuorena, kun on vielä
sielu puhdas ja turmeltumaton", sanoi isäntä. "Sitä on täällä synnin
alhossa kulkijalla monta mutkaa matkassa ja monta viekoittelevaa paulaa
viritettynä — etenkin tyttölasten tiellä."
"Monta on mutkaa matkassa ja monta viritettyä paulaa", huokasi mummo
omaa nuoruuttaan muistellen ja liitti kätensä ristiin.
Vasta syöntinsä lopetettuaan Henna ja Heikki tervehtivät isäntää.
"Eikö sinulla ole ymmärrystä pyytää isäntää vieraspuolelle", huomautti
Anni töykeästi Heikille. "Tämmöisestä likaisesta korsusta."
"Eihän turhia — kyllähän sitä täälläkin", esteli isäntä, mutta seurasi
kuitenkin Heikkiä ja pysähtyen keskelle kamarin lattiaa katseli
ihmetellen ympärilleen.
"Jopa se on kamari silmänsä pessyt, ei entiseksi uskoisi. Sitä se on,
kun on emäntä talossa... Uunit ja katot valkoisina hohtavat, että
silmiä häikäisee, ja seinät paperoidut. Mistä olet saanut noin paljon
sanomalehtiä?"
"Tuolta pääkylältä niitä Anni on keräillyt — vähän paikastaan."
"Nyt sinulta ei ainakaan tutkimista puutu. Oletpa harmaapäinen mies,
ennenkuin nuo seinät ovat läpi luetut... Ja tuukit pöydällä, kartiinit
akkunoissa kuin herrasväessä."
"Tuonhan ne ovat Annin laitoksia", sanoi Heikki kuin itseään
puolustaaksensa.
"Sen arvaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Toimellinen vaimo tulee
Herralta... On siinä kuviakin seinällä", puheli isäntä ja asettui
kädet selän takana niitä katselemaan ja huomioitansa lausumaan...
"Jopa siinä tuimasti otellaan. Taitavat olla turkkilaisia nuo punapäät
ja ryssiä nuo lättälakit. Nuo tuolla etäämmällä hevosten selässä
lienevät kasakoita — vai olisivatko turkkilaisia rakuunoita? En näe
oikein, kun ei sattunut lasit mukaani... Entäs tämä sitten? Sillä
naisella heitä on noita rintoja. Olisi se yhtäkaikki saanut niitä vähän
enemmän peitellä — ei tahdo tuollainen alastomuus oikein soveltua näin
maalaisoloissa. Kuitenkin, kaikitenkin: komea vaimoihminen, eikä se
mies tyhjää tapaa, joka tuonkin viereltään löytää. Taitaa olla ylhäisiä
naisia... Mikäs kuvatus tuo sitten on, joka on edestä kuin ihminen ja
takaa kuin hevonen? Missä maan ääressä heitäkin asunee — ellei tuo
liekin järkiään piru... No-no! vähempikin riittäisi", jatkoi isäntä
siirtyessään katsomaan kuvaa, jossa poika ja tyttö intohimoisesti
suutelivat toisiaan. "Nuo sinä saisit nostaa nurkkaan häpeämään, ja
vaikka antaisit niille vähän keppiä."
Makunsa kullakin, ajatteli isäntä sitten itsekseen ja kysyi Heikiltä:
"Mistä olet saanut noin paljon kuvia?"
"Tuohan se Anni on niitä ryssiltä ostellut", vastasi Heikki.
"Vai ryssiltä... hm — niiltä kai."
Kuvien katseleminen keskeytyi, kun Anni toi kahvia ja laski tarjottimen
pöydälle.
"On tässä tilkka vielä ristiäisten rääpiäisiä", ilmoitti Heikki ja otti
arkustaan pullon pöydälle. "Pankaa joukkoon."
"No, iloitse sielun'", sanoi isäntä hymyhuulin tarttuessaan pullon
kaulaan. "Jumalan on viljaa viinakin, eikä se miestä metsään vie, kun
muistaa pitää ohjat omissa käsissään."
Puhetuulelle päästyään Heikki esitti isännälle asian, jota hän jo kauan
oli mielessään hautonut, mutta ei ollut rohjennut ennen puheeksi ottaa.
"Olen minä ajatellut ostaa isännältä tämän Töyrylän torpan
palstatilaksi ja lisäksi metsäpalstan, jos kauppaan suostunette", sanoi
hän ja jäi sydän kurkussa odottamaan isännän vastausta.
Tämä, kuten tapansa oli tärkeissä asioissa, alkoi miettiväisenä
nakuttaa sormillaan pöytään.. Samalla hän läpitunkevasti tarkasteli
Heikin kasvoja, joihin puolikuppiset olivat nostaneet heikon
punerruksen. Antamatta kysymykseen myöntävää tai kieltävää vastausta
hän viimein kysyi:
"Sitä on Heikillä jo hinnan pohjaa?"
"Ooja'."
Viime talvi oli ollut harvinaisen onnellinen talvi. Jo syksyllä oli
Terttuvuoren takaisista pyydyksistä tullut lintuja sen kuin jaksoi
kotiin kantaa, ja lintujen ostajat olivat maksaneet hyviä hintoja.
Lumien tultua Heikki oli saanut kettuja raudoilla ja myrkyllä
enemmän kuin koskaan ennen — muuankin kettu oli kuollut seisaalleen,
myrkkypalana käytetty särki hampaissa. Siihen lisäksi oravia, kärppiä
ja pari koskesta saatua saukkoa. Kun vielä kevättalvella oli onnistunut
saamaan hyväpalkkaista tukinajoa, niin oli kyllä arkun pohjalla säästöä
joku satanen.
"Ei ne ole hyvän enteitä semmoiset, että linnut menevät loukkuun
kaksittain ja ketut kuolevat seisoville jaloilleen", haastoi mummo,
joka myös oli tullut kamariin vieraalle seuraa pitämään. "Kuolemansa
edellä Eero-vainajakin sai kaloja niin mahdottomasti, ettei määrää
ollut. Kun verkkoihin ei mahtunut kerralla enempää, hyppivät kalat
veneeseen omia aikojaan... On noita rottiakin sikiytynyt niin
suunnattomasti, että ne vievät kaikki läpi käsien — eikös totisesti ole
juuri nytkin muuan parrisilmä tuolla kolonsa suulla kurkistelemassa. Ne
eivät pelkää enää ihmisiäkään. Häts siitä koloosi!... Ja mitähän lie
virttä veisannut Penikin viime talvena — kaiket yöt se ulkona ulvoa
jollotti, kuono kuuta kohti. Ei — ei ne ole hyvän enteitä."
Mutta Heikkiin ei nyt semmoinen puhe mahtunut. Isännän lähdettyä hän
meni tätä saattamaan ja kädestä pitäen näyttämään, mihin kohtaan hän
rakentaa uuden asuinrakennuksen, mihin tallin ja navetan. Katsottiinpa
jo valmiiksi se metsäpalstakin, jonka Heikki aikoi ostaa, ja käytiin
Kurkisuota tarkastamassa. Kun vihdoin erottiin, sanoi isäntä
hyvästellessään:
"Heikin on nyt parasta aluksi lannoittaa voimaperäisesti jo olemassa
olevat pellot ja raivata ja ojittaa Kurkisuolle uutta viljelystä lisää
— sen palstatilan ja uuden pytingin asian järjestämme sitten myöhemmin.
Jumalan haltuun."
"Samalla tavalla", vastasi Heikki ja kääntyi kotiinsa. Sinne päästyään
hän otti lapion ja suopiilun olalleen ja lähti Kurkisuolle, joka
sijaitsi torpan lähettyvillä erään Raitajärven poukaman pohjukassa.
Ennenkun ryhtyi työhönsä hän loi yleissilmäyksen vastaiselle
työmaalleen. Aikomaan oli Eero-vainaja jo sen laitaan kourin iskenyt,
— väännellyt osan kantoja rovioihin, mutta ei ollut ehtinyt siinä
kohden sen pitemmälle. Pojan tuli nyt jatkaa siitä, mihin isä oli
lopettanut. Torpan ympäristön kovat maat olivat jotenkin kivikkoisia
pelloiksi viljellä, mutta tämän kun jaksaisi viljelykseen muokata,
niin siitä lähtisi eläimentörkyä siksi runsaasti, että voisi pitää
kytkyessä kymmenkunnan sarvipäätä ja tallissa kolme hevosta —
siihen lisäksi lampaita ja muuta pientä karjaa. Hän oli näkevinään
edessään heinätäydet sarat, satasyliset, ja kuulevinaan niittokoneen
sätkättävän — sillä sellainen piti myös talossa olla... No, oli sitten
rakennettava navetta ja talli, ja kun siitä vähitellen vaurastuisi ja
talo alkaisi antaa, niin Töyrylän harjulle nousisi pytinki sellainen,
ettei Kantolan komeampi. Korkeammalle hän tahtoi kuin nämä laiskat ja
uneliaat naapurit — tasarinnaksi talollisten kanssa. Tulevaisuudessa
häämöitti niin mieltähiveleviä mahdollisuuksia ja kunnian säteilyä,
että rintaa paisutti ja suuta veti hymyyn. Sellaisen päämäärän eteen
kannatti ponnistella. Sitäpaitsi: maan möyriminen oli hänellä verissä,
sukupolvien perintöä. Tosinhan pyrki epäilyskin matona mieleen
luikertamaan — rinta. Mutta nyt ei ollut aika ajatella semmoisia. Pois
tieltä kaikki esteet.
Hän jännitti ojasiiman maanpintaa pitkin kahden seipään väliin,
sylkäisi kämmeniinsä ja iski suopiilunsa Kurkisuon kamaraan.
X
"Se siinä on roikkunut kuin koira aidan harjalla, tietämättä oikein,
kummalle puolelle putoaa — elämän vai kuoleman."
Näin lausui Henna muutamana sumuisena lokakuun sunnuntaina Töyrylän
tupaan sairasta katsomaan tulleille kulmakuntalaisille.
* * * * *
Kantolan isännän keväällä annettua Heikille hyviä toiveita palstatilan
saantiin tämä oli alkanut uurastaa torppansa kohentamiseksi niin
innokkaasti, että sitä naapurit ihmettelivät ja kademielin katselivat.
Mihin se mies oikein tähtää? he kyselivät kummastellen toisiltaan.
Juoksevien torpan töiden ohella Heikillä oli vakituinen työmaansa
Kurkisuolla. Hän väänteli puoleksi lahonneet kannot rovioihin, kaivoi
ojia ja kuokkikin jo pari sarkaa, jotka oli määrä talvella saveta ja
keväällä kylvää kauraksi.
Aamuisin ennen naapurien vuoteelta nousua hän oli jo Kurkisuolla, ja
illoin toisten makuulle asettuessa hänet nähtiin vielä siellä.
Kesä oli lämmin ja kuiva, erittäin suotuisa vesiperäisen suon
ojittamiseen ja muokkaamiseen. Heikki oli tuntenut tänä kesänä
itsensä terveemmäksi ja reippaammaksi kuin pitkiin aikoihin. Mutta
loppukesällä, ilmojen kylmetessä ja syyssateitten tullessa hän oli
alkanut tuntea jäsenissään käsittämätöntä väsymystä ja puutumista —
käsittämätöntä siksi, että ruumiissa ei tuntunut erityistä sairautta ja
kipua missään kohdin. Lapio oli vain alkanut tuntua raskaammalta päivä
päivältä, ikäänkuin siihen olisi joka yö salaa valettu uusi lyijykerros
lisää, ja lapiopistokset täytyi tehdä pienempiä, jaksaakseen nostaa
ne ojan pohjasta ylös partaalle. Pienikin voimain ponnistus nosti
hien kautta ruumiin. Yhä useammin oli täytynyt istahtaa ojan äyräälle
levähtämään ja tulla illalla kotiin tavallista aikaisemmin. Väsymyksen
myöhemmin lisääntyessä oli pitänyt väliin olla poissa Kurkisuolta
kokonaisia päiviä ja tehdä käperrellä kotona vain kaikenlaista
kevyttä askaretta. Lopulta Heikki oli jaksanut mennä työmaalleen vain
joka toinen päivä, ja viime perjantaiaamuna, kun hän oli ensimäisen
lapiopistoksensa pistänyt ja yrittänyt nostaa sitä ylös, oli työase
pudonnut herpautuneista käsistä ojan pohjaan ja sinne jäänyt. Hädin
tuskin päästyään kotiin hän oli riisuutunut liinasilleen ja kallistunut
karsinasänkyyn — samaan, jossa Eero-vainaja pari vuotta sitten oli
henkensä heittänyt — eikä ollut kyennyt siitä enää ylös nousemaan.
Tiedon levittyä Heikin sairaudesta olivat naapurit tulleet nyt
joutilaana sunnuntaipäivänä häntä katsomaan ja antamaan neuvojansa.
"On sitä moni muu roikkunut elämän ja kuoleman raja-aidalla, mutta
elämän puolelle on silti pudonnut, kun ei ole vielä kuoleman aika
tullut. Ei sitä vielä tiedä Heikkiäkään kuolevaksi katsoa. Mutta
sairaalla pitää olla hyvä hoito. Missä se on Heikin akka — se Anni?"
kysyi terhakka Takkulan töllin muija... "Ei sen vertaa, että tulisi
edes vieraita tervehtimään."
"Kamarissa se on lapsensa kanssa", vastasi Henna.
"Vai kamarissa... Vai kamarissa vain kampaillaan ja peilaillaan ja
katsellaan kuvia, kun pitäisi olla miehensä apuna ja tukena myötä- ja
vastoinkäymisessä. En ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti.
Tuolilla istuin sänkynsä vieressä, minkä muilta töiltäni joudin, siihen
syöttelin, juottelin ja peittelin kuin kapalolasta ja kättä ja otsaa
sivelin. Ja siihenpäs parani Taavetti Jumalan ja hyvän hoidon avulla...
Ee-ei!... en ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti."
"Eihän siellä Takkulassa minun tietääkseni kamaria olekaan", pisti
Kivimäen Janne.
"Vai ei — vai ei olekaan... Onkos siellä Kivimäen hovissa sitten salit
ja kamarit ja vörmaakit?... Ja vaikka olisi ollutkin..."
"Enhän ole sanonutkaan, että on. Mutta sen sanon, että ei sairas siitä
parane, vaikka ämmä sängyn vierellä istuu. Pitää olla lääkkeitä. Ei ole
tainnut Heikillä olla lääkkeitä?"
"Kävinhän minä tohtorissa markkinamatkallani jo silloin, kun rupesin
tuossa rinnassani kipua tuntemaan", urahti Heikki sängystään.
"No — hyvinkös auttoi?" kysyi Takkulan muija, ivan ja vahingonilon
sekaisella äänellä.
"Ei auttanut — kun ei ollut kapitaalia."
"Kapitalia?... Herra Jumala!... Siinä se taas nähdään, mitä ne tohtorit
tietävät... Vai kapitalia?... Jokainen polvenkorkuinen kakarakin täällä
Korvenkylässä tietää, ettei Heikissä kapia ole — niinkuin senkin, ettei
kapia talilla paranneta. Paras lääke kapiin on pikiöljy ja terva, sanon
minä."
"Ei tohtori sillä sanalla kapia tarkoittanut", huomautti Heikki.
"Minun päiviäni!... Mitä kummaa hän sitten tarkoitti?
"Tohtori tarkoitti, että minä ehkä voisin parantuakin, jos olisi rahaa
— paljon rahaa.
"Aa!... vai rahaa... No en ymmärrä.
"Siinä sitä taas ollaan: rikas parannetaan, köyhä kuolkoon.
"Siinä ollaan, siinä on oltu ja siinä pysytään.
"Niinhän sitä sanotaan, että raha auttaa helvetin portille asti.
"Mutta ei siitä eteenpäin?
"Ei."
"Ähä!... On se rajansa rikkaallakin."
"On se nähty sekin, ettei auta aina rahakaan", väitti Kivimäen Janne.
"Mitenkäs kävi Paksulan isännälle?... Kyllä kulki mies suomet ja saaret
tohtorista tohtoriin, vaan siihenpäs oikaisi säärensä rohtopullojensa
ääreen.
"On se mahtavallakin mahtavampansa. Eihän näet kuoleman suuta voi
tukkia rahallakaan — kaikki se nielee.
"Ei sitä kyllä voi tukkia kuoleman suuta. Vaan olisi ymmärtänyt
Paksulan isäntäkin — hänhän kuoli turvotustautiin — olisi ymmärtänyt
keittää lääkettä katajanmarjoista, niin kyllä olisi laskenut liika
pöhötys. Katajanmarjoilla kait minä itseni paransin, kun kerran tuo
vatsani kohettui niin, että nahka oli tiukalla kuin lestillä ja kiilsi
kuin läkkikannun pohja."
Kivimäen Jannen suu vetäytyi omituiseen naurun vireeseen, joka sai
Maijan loukkaantuneena tiuskasemaan:
"Pahustakos siinä virnistelet!... Mitä virnottamista siinä on?"
"Eipä virnottamista, ei", myönteli Janne. Mutta kun hän yritti
selittää, mikä Maijan jutussa niin makeasti hänen sydäntään kutkutti,
keskeyttivät naiset hänet jyrkästi:
"Ole sinä vaiti — koiranleuka!"
"Saattavatpa olla katajanmarjat hyviä turvotustaudissa, mutta Heikille,
jossa on rintatauti, on suokanervista keitetty rohto parasta", neuvoi
Hösäläinen. "Sitä kun hyvin kuumana juo, niin pahan pitää olla tauti
panema, ellei lähde."
"Ei sovi ylenkatsoa Hösäläistä enempää kuin suokanerviakaan — Jumalan
ovat luomia molemmat", sanoi vaari Israel, Halla-ahon huonemies, jolla
oli jo kahdeksankymmenen talven lumet hartioillaan. "En kuitenkaan
kehottaisi seuraamaan Hösäläisen neuvoa, sillä minä olen tässä pienessä
ijässäni tullut kokeneeksi, että suokanervat eivät kelpaa muuhun kuin
rokkotautiin. Parhaat lääkkeet rintatautiselle ovat siankärsäheinät,
raidankeuhkot ja vanhoista aidaksista otetut naavat ja käävät."
"Ei ole tällä Kivimäen Jannella tainnut olla koettelemuksia omassa
kohdassaan, siksi se äsken löi leikiksi muittenkin kivut", sanoi
Hyötylän Ismael. "Vaan olisit ollut siinä leikissä kuin minä, niin
toinen olisi ääni kellossasi."
"Mitäs tautia se Ismael sairasti?"
"Mitähän lie ollut — vei koko ruumistani kuin tulessa. Kuolevaksi
jo katsoivat, ja yksi neuvoi yhtä, toinen toista. Ellei yksi auta,
ehkä toinen tehoaa, ajattelin minä, ja kun sattui olemaan kesänaika,
keräilin kaikkia kukkia ja yrttejä ja muuta neuvottua ja neuvomatonta —
katajanmarjoja, suokanervia, siankärsäheiniä, tulikukkia, kallioyrtin
juurta, raidankeuhkoja, aidaksennaavoja, kuusenkoskusia, pirunpihkaa
ynnä muuta, mitä ryssän laukussa lääkkeeksi kelpaavaa oli — panin
ne pataan ja keitin lääkkeen. Lyhyen ymmärrykseni mukaan tipautin
joukkoon vahvikkeeksi vähän tervaa ja lirautin viinaa pullostani.
Kun sen rohtoni sitten illalla saunan lauteilla kuumassa löylyssä
nautin — piru, kun yökäytti vieläkin — löi niin vaihloksi, että olin
miesmahdilla kannettava sänkyyni ja siihen peiteltävä. Hiki virtasi,
että luulin vedeksi sulavani. Mutta aamulla olin terve kuin pukki —
enkä ole sen koposen koommin sairasta päivää nähnyt."
"Mitenhän lie", epäili Iisakkilan Matti, kulmakunnan ahkeraan käytetty
suoneniskijä. "Heikistä pitäisi iskeä suonta, pitäisi laskea pois paha
veri, että pääsisi kasvamaan uusi, terve veri sijaan."
"Saman tekevä, vaikka isket haavan lastusta. Eihän tuossa mies-parassa
ole verta näköjään muualla kuin mitähän lie pisara kielen käressä",
arveli Hallapuron emäntä, jolla oli suuret, haaveelliset silmät.
"Heikkiä kuihduttaa liika, pitäisi käydä unilla."
"Liika, liika!" äsähti Kuppari-Kaisa. "Ellei sauna ja sarvet auta, niin
ei sitten unet ei muut."
"Mistäpä ne nyt tähän enää kukat ja yrtit otti, kun ei ole tullut niitä
aikanaan varatuksi. Ja kukapa niitä osannee tässä rohtoja keittääkään —
ei ole minussa osaajaa. Ja liekö Heikille apua teidän rohdoistanne, kun
ei ollut oikean tohtorinkaan", tuumi Henna surumielisesti.
Mutta yleinen mielipide asettui jyrkästi tällaista epäuskoa vastaan.
Hennan ei pitäisi puhua syntiä. Jumala on luonut kukat ja yrtit ja
pannut niihin parantavan voiman, ja ellei Henna ole ymmärtänyt niitä
aikanaan koota, niin on ollut toisia ymmärtäväisempiä, jotka ovat
varanneet.
Ja niin päätettiin lopuksi, että rohtoniekat keittävät kotonaan
Heikille lääkettä, kukin suosimistaan yrteistä. Iisakkilan Matti, jolla
oli aina suonirauta likaiseen rääsyyn käärittynä liivin taskussa, olisi
valmis iskemään suonta vaikka paikalla, ellei olisi Herran sapatti.
Hallapuron haavesilmäinen emäntä lupasi käydä unilla ja otti mukaansa
Heikin sukan, pistääkseen sen salaa unennäkijän pieluksen alle yöksi.
Kuppari-Kaisa lupasi lämmittää saunan aamulla ani varhain ja jo
huomissa päivänä imeä sarvensa sairaan pintaan.
Illan hämärtämään ruvetessa läksivät vieraat kotiansa, ja Töyrylän
tuvassa vallitsi taas mieltä raskauttava hiljaisuus, kuten aina
sairashuoneessa.