Syyskuun aurinko ei ollut vielä noussut Terttuvuoren takaa, kun Heikki
eräänä aamuna — kiireimpien syystöitten ollessa jo ohi — käveli vuorta
kohti metsäpolkua pitkin, eväskontti selässä, pyssy olalla ja kirves
kainalossa. Nauhassa rinnan päällä kalisivat ampumatarpeet kuin
taikakalut: ruutisarvi, luinen ruutimitta ja pari pientä nahkapussia
luoteineen ja nalleineen.
Peni, pieni ruskea lintu- ja oravakoira, hyppi lähtiessä isäntänsä
rinnoille, ulvahteli ilosta ja vavisten metsästysintoa laukkasi nuolena
korven hiljaiseen kohtuun.
Etäältä Terttuvuoren juurelta alkoi jonkun ajan kuluttua kuulua
haukuntaa. Heikki pysähtyi ja kuunteli. Raikkaana syysaamuna haukunnan
synnyttämä raiku kuulosti metsästäjän korviin kuin papin saarna
kaikuvassa kirkossa, jossa ei sanoja eroita. Tyyntä ja tasaista,
ikäänkuin viihdyttävää oli Penin ääni, ei äkäisen ärhentävää ja
kiljuvaa, kuten oravaa haukkuessa. Heikki ryhtyi suusta ladattavan
luodikkonsa panostamiseen kuin johonkin pyhään toimitukseen —
kuolema on pyhää, ja pyssy puhuu kuoleman kieltä. Lähti sitten
puolijuoksua rientämään haukuntaa kohti ja likelle tultuaan alkoi
tarkastaa tilannetta. Suuren, yksinäisen petäjän juurella haukkui
Peni, häntä heiluen kuin ystävälle, silmät värähtämättä luotuina
petäjään, jossa Heikki ei kuitenkaan huomannut mitään ammuttavaa.
Pysytellen tarpeellisen välimatkan päässä hän lähti konttaamaan, kunnes
sai näkyviinsä ison urosmetson. Istuen oksalla puolipuussa, alas
kurkoitetun kaulan höyhenet pystyssä kuin harjakset lamppuharjassa, se
sähisi kuin käärme, väliin aina puraisten nokkaansa, niinkuin viilalla
olisi terästä karauttanut. Näytti kuin se aikoisi iskeä vainoojansa
kimppuun, joka oli tullut sen aamiaisrauhaa häiritsemään.
Laukauksen pamahdettua kuului vuoren kalliorinnasta kuin haavoitetun
metsän jättiläisen vihainen ärjähdys. Sen jälkeen niinkuin joku olisi
lentänyt nopeasti sydänmaan yli ja surkeasti valittanut mennessään yhä
hiljenevällä äänellä. Sen vaiettua kuului vielä jostain epämääräisestä
kaukaisuudesta kuin kuolevan lapsen viimeinen voivahdus.
Metso oksallaan nykäisi nopeasti päänsä ylös ja räpsäytti kerran
siipiään kuin lentoon lähteäkseen, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi
jymähtäen petäjän juurelle, jolloin Peni iski siihen terävät hampaansa.
Heikki katkaisi koiralle metson jalan, pisti kuusenhavun linnun
nokkaan mätänemisen estämiseksi ja lähti saaliineen kapuamaan vuoren
kukkulalle. Sinne päästyään hän istuutui kaatuneen hongan rungolle ja
pani tupakaksi.
Aurinko oli jo noussut, ja sen kultainen kimmellys välkkyi Raitajärven
pinnalla. Rannoilla siellä täällä kyyhötti harmaita töllejä pienine
pelto- ja niittytilkkuineen. Erään tuvan katolta kohosi vaalea savu
taivaalle — Tissulan Maija siellä kai jo aamukahviaan keittelee,
arveli Heikki — ja riihestä kuului varstan kolketta. Järvellä ruohikon
rinnassa näkyi yksinäinen vene, Lohi-Lassi siellä on kai pyydyksiään
kokemassa. Hän vilkaisi omaankin kotiinsa. Sieltä ei huomannut
elonmerkkiäkään, Kiljuvankoski vain töyrään alla valkoisena kohisi.
Heikki suuntasi katseensa ulommaksi. Siellä välkkyi toisia järviä ja
näkyi vuoria vuorten takaa — tummansinisiä, vaaleansinisiä, ja kaukana
näköpiirin äärimäisellä rajalla häämöitti vuoria, jotka olivat valkeita
kuin lumi missä asti lienevätkään, toisissa pitäjissä. Hänen mieleensä
hiipi nyt kuten usein ennenkin kumma kaipuu päästä pois täältä
Korvenkylän takamailta. Pois jonnekin kauas, näkemään, minkälaista on
maailma noiden valkoisten vuorten takana — vaikka Amerikkaan asti.
Onhan täältä Korvenkylältä moni muukin sinne mennyt ja mukaansa
houkutellut. Ja kun he joskus vuosien kuluttua ovat tulleet käymään
täällä kotipuolessaan, niin ne — entiset renkimiehet — ovat olleet
kuin suuria herroja: kalossit jalassa, kovat kaulassa, koppahatut
päässä ja taaloja taskut täynnä. Mutta kauan ne eivät ole täällä enää
viihtyneet, pian ne ovat takaisin menneet. Täällä korvessa saat raataa
päivästä päivään, vuodesta vuoteen, etkä siitä sen rikkaammaksi tule.
Ja elämä on yksitoikkoista ja harmaata kuin nuo kurjat töllit tuolla.
Siihen vanhenet, kunnes viimein kuolla kupsahdat mustaan tupaasi kuin
elinkautinen vanki koppinsa nurkkaan... Vaan minne tästä nyt enää
meni, kun tuli akoituttua. Olisivat joutaneet olla tekemättä nekin
kaupat — ja jos näin silloin, minkä nyt, niin tekemättä ne olisivat
jääneetkin. Mutta kun ihminen on sokea, niin se on sokea, ja mikä on
tehty, se on tehty — siinä se... Vaan toisekseen, eikö lie paras näin,
kuin on. Eivätkö vain liene nuo valkoiset vuoret, jotka tänne niin
kauniilta häämöttävät, samanlaista avolouhua kuin tämänkin Terttuvuoren
rinne sille, joka niitä läheltä katselee... Ja miten sen lienee tuon
rintanikin laita — olisiko minussa enää menijääkään?
Hän jatkoi kulkuaan sydänmaata kohti, korjaillen ja viritellen
linnunpyydyksiään, joita oli kymmenittäin sen puolen riistarikkailla
saloilla: loukkuja, luttosia ja jouhipermiä karjan poluilla ja lintujen
urilla. Oli jo iltapäivä, ennenkuin hän ehti eräalueensa äärimäiselle
rajalle, Piilolammelle ja sen lähellä olevalla Hitonhaudalle.
Hitonhauta on syvä maanhalkeama pystysuorin kallioseinin.
Laskeuduttuaan sen toisesta päästä johtavia luonnon muodostamia
kiviportaita myöten haudan pohjaan, jossa asuu ainainen hämärä ja
kasvaa suuria sananjalkoja ja kallioyrttejä, Heikki tunsi sydämessään
pelon ja kunnioituksen tapaista hartautta kuin kirkossa. Hän oli
kuullut vanhojen ihmisten tarinoivan, että Hitonhaudassa asuu ankara
haltia, joka ei salli kujeiltavan asunnossaan. Niinpä oli kerran muuan
Hitonhautaa katsomaan tullut herra, joka ei ollut uskonut haltioihin,
ampunut pyssyllään haudan pohjassa. Mutta kun laukauksen synnyttämä
kaiku ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka hän oli kauan odottanut, oli
herralle viimein tullut hyvin kiire lähtö.
Kerran olivat muutamat haltian tapoja tuntemattomat kujeilijat
yhteisvoimin vierittäneet ison kiven äyräältä alas hautaan. Mutta kivi
ei ollut lakannutkaan vierimästä, ikäänkuin haudassa ei olisi ollut
pohjaa ollenkaan. Nopea oli tullut lähtö näillekin, mutta sitä kiven
vierimisen jyrinää he olivat kuulevinaan korvissansa vielä viikkokausia
jälkeenpäinkin.
Noin sylen korkeudella pohjasta lukien on Hitonhaudan seinässä musta,
ammottava aukko, joka on kallion sisään johtavan käytävän suu. Jossain
siellä pitäisi itsensä haltian asua. Kerran oli muuan huimapää
varoituksista huolimatta lähtenyt tuohustulen valolla konttaamaan
käytävää vuoren sisään, tutkiakseen, kuinka pitkälle se ulottuu. Miehen
aikansa kontattua oli käytävä viimein loppunut ja hänen eteensä auennut
luola, suuri kuin kirkko. Siellä oli kuulunut kummaa vinkumista,
niinkuin myrskyllä auki olevista pelleistä. Tulen liekki oli kääntynyt
sisäänpäin kuin vetoiseen uuniin, ja kasvoillaan oli mies tuntenut
jääkylmän viiman.
"Hei!... pellit kiinni!" oli hän kiljaissut.
"Hei! hei! hei!" oli ärjytty vastaan luolan kaikilta tahoilta.
Mustia yökköjä oli vilahdellut parvittain valkean ohi, ja viimein oli
muuan lepakko räpsäyttänyt nahkasiivellään tulen sammuksiin. Näkemättä
mitään oli mies säkkipimeästä luolasta kuullut vain siipien suhinaa
ja outoa vinkumista. Hän oli lähtenyt konttaamaan takaisin, eksynyt
sivukäytäviin ja luullut jo viimeisen hetkensä tulleen. Viimein oli
alkanut kumottaa jostain kaukaa heikko valo kuin tähti mustalta
taivaalta. Kun mies sitä johtonaan pitäen oli lopulta osunut käytävän
suulle, sammunut tuohus kädessä, oli hän ollut kasvoiltaan lumivalkea
ja saamatta sanaa suustaan huitonut käsillään kuin hullu.
Mutta Heikki oli kuullut myös, että haltia on hyvä, kun antaa hänen
olla rauhassa eikä rupea konstailemaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään
hautaa, jossa hän ei ollut taas vuoteen käynyt, Heikki meni Piilolammen
rannalle ja huusi koiransa luokseen. Hän otti kontista eväänsä ja teki
itselleen voileivän, hivauttipa harmaakseen voita Peninkin palaselle.
Tuohilipolla otti hän lähteestä vettä palan paineeksi. Peni lipaisi
lähteen laidasta kielellään.
Siinä leipäänsä pureskellessaan Heikki katseli kiiltävää leikkauksen
jälkeä kannikassa. Siinä oli "tina" pohjalla, se karvasteli kielellä
ja kangersi kurkussa alas mennessään. Mutta ei se karvastellut vain
sentähden, että oli likilaskuista. Sen syöminen tuntui vastenmieliseltä
sydämellekin — siksi, että se oli Annin leipoma... Mutta nieltävä
ne on nyt kaikki, karvastelkoot ja vihoitelkoot sitten suussa tai
sydämessä — kun se kerta on tullut otetuksi. Hän laski leivän kontin
päälle voivakkasen viereen ja alkoi ajan kuluksi katsella kahta lammen
pinnalla uiskentelevaa kaakkoa, ajatuksen kulkiessa omia teitään.
‒ Luulisi noidenkin ymmärtävän itselleen hupaisamman asuinpaikan
valita — varaa kyllä olisi. Mikä kumma kaipuunsa heitä vetänee joka
kesäksi tuohon lammen putamaan, jonka vesi on mustaa kuin terva ja joka
on niin syvä, ettei määrää mitään. Vaan oma on luontonsa kullakin.
Ja siksi toiseksi: hätäkö niiden on ollessa täälläkin. Lihovat kuin
porsaat, ja ruokaa kihisee nokan edessä puuronaan kuin keittopadassa,
— särkiä ja kuoreita. Nehän ne Korvenkylän pakolaiset kuuluvat kaloja
ennen vainoaikoina lampeen istuttaneen... On ne nekin olleet aikoja
elettäviä. Tuolla rannalla näkyy vielä hiiltyneitä jätteitä niiden
piilopirtistä. Vaan eivät liene tosia kaikki vanhain jutut — niinkuin
sekin, että täällä Piilolammen rannoilla on syysöinä nähty tänne
siunaamattomaan maahan sota-aikoina haudattujen pakolaisten henkien
rauhattomina kuljeskelevan, siniset tulet kädessä...
Syötyään Heikki kallistui pehmeään sammalistoon pitkäkseen. Hän aikoi
vain hiukan levähtää ja lähteä pian paluumatkalle, ehtiäkseen kotiin
ennen pimeän tuloa. Mutta aurinko heloitti lämpimästi kuin heinäkuussa,
ja raukaiseva väsymys herpaisi jäseniä. Hän nukahti, ja heräsi vasta
kun oli jo pilkkopimeä yö. Käsin koettelemalla hän löysi tavaransa ja
lähti varoen kulkemaan kotiinsa päin. Harhailtuaan tiettömiä taipaleita
hän kuuli edestään hiljaista litinää ja ennenkuin aavistikaan pudota
molskahti polviaan myöten pieneen puroon, jolloin tahtomattaan päästi
tukahtuneen huudahduksen.
— Joki!... Mutta eihän sellaista ole Piilolammen ja Terttuvuoren
välillä. Hän tarkasti ympäristöään ja huomasi pimeässäkin, että hän oli
tullut ihan oudolle seudulle. Missä hän on? Missä päin on koti, missä
Piilolampi? Hän kääntyi takaisin, kompastui hätääntyneenä kiviin ja
lankeili kaatuneihin puihin. Mutta eteenpäin piti mennä, eihän voinut
jäädä sydänmaahan yöksi. Eräällä aholla loisti kiiltomatoja toinen
toisensa vieressä.
"Onpa niitä, onpa niitä — kuin tähtiä taivaalla", lausui Heikin ääneen
ajatuksensa.
Mutta hän ei tuntenut ääntä omakseen. Hänet valtasi kamala
yksinäisyyden tunne, jolloin ihminen pelkää itseänsä ja luulee
tulevansa hulluksi. Heikki tunsi vain, että pimeässä yössä kulkee
joku hänelle vieras henkilö, mutta tiesi kuitenkin, että se kulkija
on hän itse. Vapautuakseen ahdistavasta minuuden tunteesta hän koetti
pakoittaa itsensä ajattelemaan muita asioita, mutta ei onnistunut
irroittamaan ajatuksiaan omasta minästään. Olisi edes joku elävä olento
lähellä, vaikka linnunpoikanen kädessä. Tai myrskyäisi, salamoisi ja
jyrisisi ukkonen, taikka säikähdyttäisi lentoon pyrähtävä lintu veren
asemilleen. Hänellä oli sellainen tunne ja entistä kokemustakin, että
hän kovasti säikähdettyään voisi vapautua lumouksestaan, niinkuin
painajaisen ahdistama tietää vapautuvansa, voidessaan liikauttaa
jäseniään. Heikki muisti koiransa, jota hän ei ollut nähnyt sitten
yhteisen aterian.
"Peni! Peni se!" hän huusi.
"Peni! Peni se!" vastasi yhtä vieras ääni jostain etäältä.
— Mokoma rakki!... Luikkii tiehensä ja jättää isäntänsä yksin
sydänmaahan.
Heikki kulki edelleen kuin unissakävijä. Väliin hän uskottelikin tämän
kaiken olevan vain pahaa unta. Viimein hän äkkiä pysähtyi, karkasi
molemmin käsin hikiseen otsaansa ja tuijotti eteensä kuin ilmestykseen.
Tähtiä, tähtiä!... ylhäällä, alhaalla kaikkialla!... Totisesti, hän on
jo täysi hullu... Mutta ei — ei sentään. Järvihän se vain olikin, jonka
pintaan taivaan tähdet kuvastuvat. Mikä järvi se lienee?
Kun hän nyt jo pimeään tottuneilla silmillään katsoi tarkemmin, huomasi
hän tulleensa Piilolammen rannalle samoille paikoille, mistä oli
lähtenyt.
Piilolampi!... Hitonhauta!... syysyö!... Mitä?... Eikö jostakin kuulu
jyrinää ja vinkumista?... Kuuluu, kuuluu — Jumala varjelkoon!... Ei,
ei sentään. Sydämen jyskytystähän se jyrinä vain olikin, ja vinkuminen
kiivaan hengityksen synnyttämää pihinää sieramissa... Mutta eikö
tuolla rantahetteellä liiku joku — sininen tuli kädessä?... Liikkuu,
liikkuu!... Jo sammui... Kas, nyt taas syttyi... Tuolla toinen...
tuolla kolmas... ja tuolla, ja tuolla... Syttyy ja sammuu... noin!...
noin!... Hyvä Jumala!...
Heikillä oli nyt mielenkiintoista ajateltavaa ulkopuolella itseään
liiaksikin. Hänestä tuntui kuin olisi vähäväliä vedetty kylmää
jääkappaletta hänen selkäänsä pitkin, jolloin aina hartioita puistatti
vilun väristys ja olkapäitä veti sisäänpäin.
Pois!... pois täältä!
Hän etsi tarkan lähtösuunnan, löysi tutun polun pään ja kulki pimeästä
huolimatta hiljaista juoksua eteenpäin. Hän kompastui ja lankeili
virittämiinsä loukkuihin. Monet niistä laukeilivat, mutta hän ei sitä
nyt pahoitellut — päinvastoin, loukut olivat kuin tienviittoja oikeaan
suuntaan.
Matkan nopeasti edistyessä alkoi vastaisen taivaan rannalta sarastaa
heikko valon hohde kuin kaukainen tulipalon kajastus. Sen punerrus kävi
yhä selvemmäksi, kunnes Heikki näki edessään Raitajärven tuulastulet.
Samalla kohahti Kiljuvankoski kuin sulkunsa avaten, ja sitä Heikki
usein jälkeenpäinkin ihmetteli, että missä kumman lumeissa hänen
korvansa olivat olleet, kun hän ei kosken kohinaa ennen kuullut, vaikka
sen pauhu suotuisilla ilmoilla kuuluu melkein Hitonhaudalle asti.
Huomattuaan tulleensa kotilaitumille, Terttuvuorelle, yllätti Heikin
äkkiä niin uuvuttava väsymys, että hän ei olisi levähtämättä jaksanut
askeltakaan eteenpäin. Hiestä aivan märkänä hän heittäytyi vuoren
laelle pitkäkseen ja nyt jo täysin rauhoittuneena katseli huvikseen
hiljalleen eteenpäin liikkuvia, loimottavia tuulastulia. Hän vilkaisi
kotiinsa päin. Se oli pimeyden peitossa kuten muutkin töllit.
— Ei ole tainnut Anni odottaakaan, vaikka niin luulin ja hätäilin.
Jos odottaisi, niin olisi tuli akkunalla tuikkamassa ja eksyneelle
tietä näyttämässä, että tätä kohti, Heikki — tätä kohti tule. Vaikka
olisin pimeässä pudonnut luuni murskaksi Hitonhaudan pohjaan tai
rantakalliolta Piilolammen pohjattomaan syvyyteen, niin ei sen
vertaa, että olisi tulen akkunalle asettanut Ja vaikka sitten aikansa
valvottuaan olisi itse nukahtanut, niin akkunalla tuikkavasta tulesta
kuitenkin näkisin, että on se odottanut... Ja kuukauden päivät vasta on
yhdessä oltu... Siitä sen näkee, että ei se minua rakasta eikä minusta
välitä — eikä ole tainnut rakastaa alunperinkään. Otti, kun ei ketään
parempaakaan enää saanut. Ja kuka muu hänestä olisi enää huolinutkaan —
enkä minäkään, jos näin silloin, minkä nyt.
Heikin askeleet tuntuivat monesta syystä raskailta hänen lähtiessään
laskeutumaan Terttuvuoren kivikoista polkua alas. Hänen tultuaan
kotinsa lähelle alkoi Peni kartanolla haukkua, mutta vainuttuaan tutun
tulijan se juoksi isäntäänsä vastaan, hyppi rinnoille ja vikisi, että
jopas viimein tulit sinäkin. Heikin teki mieli torua ja kurittaa
koiraa petturuudesta, mutta kun hän ajatteli, että Peni oli ainoa,
joka oli häntä odottamassa ja ystävällisesti vastaanottamassa, niin
hän rangaistuksen sijasta hyväili ja silitti koiraa. Hän aikoi mennä
sisään hiljaa, ketään herättämättä. Mutta porstuan ovi oli pantu hakaan
sisäpuolelta.
— Tuntuu tuo nälkäkin jo kipeästi sydänalaa hiukovan. Eikähän se kumma
ole, jos hiukookiₙ — siellä kun olen koko pitkän päivän ja kappaleen
yötä sydänmaata hypännyt kuin koira, likilaskuinen leivänkäppyrä
eväänä kontissa. Eikä sen vertaa, että olisi jotain lämmintä iltaseksi
kiehauttanut.
Heikki olisi kyllä tikulla tai puukonterällä voinut nostaa ha'an ylös.
Mutta koski niin raskaasti mieleen tuo oven ha'assa olo kaiken muun
lisäksi, että ei tehnyt mieli mennä sisään. Tuntui kuin Anni olisi
tällä kaikella tahtonut sanoa: Pysy siellä, missä olet.
Heikki meni saunaan, kallistui sen kovalle penkille maata ja nukahti
väsyneenä niine iltasineen.