Tule — tule, lapseni — häväisty, pilkattu, tuntui koski huutavan.
Ja kuohun syli oli niin valkoinen ja pehmeä.
Mutta sen vierellä mutkistui vesi kuin eteenpäin kiitävän
jättiläiskäärmeen niljakas, mustankiiltävä ruumis. Sen kylmä läheisyys
tuntui niin, että Annin ruumis alkoi vilusta väristä.
Hän katsoi vuoroin kuohua, vuoroin käärmettä. Ja kivet, puut, rannat ja
hän itse niiden mukana alkoivat kiitää ylöspäin kevyesti, äänettömästi.
Tule, lapseni, tule! huusi kiivaasti koski.
Menenkö?... En, en!... Minä pyörryn — pyörryn... Hyvä Jumala!...
Hän riuhtautui irti kuin jonkun kiinni pitävän käsistä ja pakeni
juosten kosken rinnettä ylös, valkoinen harso takana hulmuten.
* * * * *
Se huumaa veriä tämä lämmin elokuun kuutamoyö, tämä tanssin pyörryttävä
huiske ja soiton tahti, tuo sininen taivas ja valkoinen meri ja
Kiljuvankosken maanalainen kohina. Lemmen salaiset nuolet lentelevät
ristiin rastiin, etkä tiedä, kenen sydän sinulle sellaisen ampuu, eikä
tiedä hän, jolle sinä rakkautesi nuolen lennätät. Vain huulten hymy,
silmien väike ja käden heikko puserrus puhuvat sinulle mykkää kieltänsä.
Kun tietäisi!...
Neitonen kuiskaa ystävättärelleen, ja kiertäin kaartaen he hiipivät
sinne, missä saunan pienestä, nokisesta akkunasta kumottaa heikko,
salaperäinen valo. Sykkivin sydämin he avaavat oven ja pujahtavat
sisään kuin varkain.
Ovensuussa seisoo supattaen joukko toisia, ennen tulleita tyttöjä,
hiukan ujoina, hiukan arkoina vuoroaan odottamassa kuin lukukinkereillä
kutsua papin eteen. Akkunan edessä penkillä istuu pappi, joka tietää
— Kuppari-Kaisa tietää kaikki, menneet ja tulevaiset. Alassuin
käännetyn saavin pohja pöytänä edessään ja siinä levällään "neljän
kuninkaan kirjat" hän kitupiikin himmeässä valossa, messinkisankaisten
silmälasien juhlallisesti välkähdellessä, lukee kirjoistaan itsekunkin
tulevan elämän kohtalot. Värähtelevän käden salaperäisistä viivoista
hän näyttää kuin kartasta, minne ne elosi purren vievät. Sen saat, jota
sydämesi halajaa — ja hyvän saat. Ja lapsia siunaa sinulle Jumala, ja
rikkautta ja pitkää ikää. Hiukan surua, hiukan vastoinkäymistä kuin
suolaa mausteeksi liian imelään ruokaan.
"Ja tämä viiva tässä on kuoleman virta, joka vie viimein sille
rannattomalle merelle."
Tämä runollinen ennustus kuuluu viimeisenä kaikille. Kuppari-Kaisa
tietää kaikki, ja hänen sanoihinsa uskotaan Korvenkylässä.
Vaskilantit kilahtelevat Kaisan avaraan taskuun.
* * * * *
Vasta vieraitten aamupuolella yötä poistuttua vetäytyi Anni kamariin,
istahti vuoteen laidalle ja katseli ympärilleen. Pöydällä, joka
kauttaaltaan oli läikkyneen viinan liottama, oli pikareita pystyssä
ja kumollaan, ehjiä ja särkyneitä, piipun tuhkaa ja paperossin pätkiä
sikin sokin.
Koko hääyönään Heikki ei ollut tanssinut kertaakaan. Kamarissaan hän
vain oli täytellyt pikareita, pitänyt huolta muiden ilosta ja ottanut,
perhe-elämää alkava mies, rahaa vastaan. Kun yön kuluessa useat olivat
kilistäneet sulhasen onneksi ja tarjonneet hänelle huomenryyppyjä hänen
omasta pullostaan, oli hän viimein torkahtanut myyntipöytänsä ääreen.
Kun Annin tultua Heikin surisevissa aivoissa heräsi hämärä aavistus,
että joku tuli sisään, kohotti hän päätänsä ja iljanteisilla silmillään
näki kuin usvan läpi jonkun valkoisen istuvan sängyn laidalla.
"Ku-kukas te olette?" hän kysyi.
"Kuka?... Kurja ihminen."
"Kur... kurja..."
Heikki pudisti päätään merkiksi, että hän ei jaksa käsittää nyt. Pää
nuokahti taas alas ja hän mörisi:
"Ne oli ry-ryty häät."
Ummehtuneessa, tupakansavuisessa ilmassa oli pistävä viinan katku. Anni
asetti kädet ristiin niskansa taakse, povi nousi ja laski, ja kasvot
kääntyivät kattoa kohti hänen riipaistessaan keuhkoihinsa turmeltunutta
ilmaa.
"Voi, hyvä Ju-ma-la!"
Riisuttuaan rutistuneen morsiusruununsa, riekaleiksi repeytyneen
harsonsa ja tahrautuneen hääpukunsa Anni ryömi häävuoteeseensa, kääntyi
seinään päin ja kätkeytyi kokonaan huppuun peiton alle. Hetken kuluttua
alkoi peite hartioitten kohdalta nytkähdellä ja sen alta kuulua
katkonaisia itkun tyrskähdyksiä.
Heikki torkkui yhä pöydän ääressä. Yhtäkkiä hän tunsi kurkkuunsa
tunkeutuvan kuin tulpan, joka pyrki salpaamaan hengen kulun. Hän
kompuroi uunin luo ja pidellen molemmin käsin rintaansa koetti kakoa
tulppaa pois. Pitkien ponnistusten perästä tuntui kuin rinnassa olisi
jotakin ratkennut, ja uunin edessä olevaan kuusenhavuilla täytettyyn
sylkylaatikkoon tuli suusta lämpimältä tuntuva suihku. Heikki haki
pöydältä kynttilän ja tarkasteli sen huojuvassa valossa ysköstä. Anni
kohotti päänsä peiton alta ja katseli itkettyneillä silmillään uunin
edessä seisovan aviomiehensä puuhia.
"Mitä se on?"
"Ve-ve... verta."