Kareettomana ja peilikirkkaana on Raitajärven pinta. Sen rannoilla
vihreät lehdot seisovat tyynessä ilmassa lehden liikahtamatta
kuin kuvassa, ja keskellä selkää kohottaa yksinäinen Kokkosaari
jättiläispovensa veden pinnan yläpuolelle. Taivaalla paistaa kuu
täyteläisenä, ja siellä täällä tuikkaa joku yksinäinen, himmeä tähti.
Helteisillä niityillä ja rannan ruohikoissa heräävät hallan henget
ja kevein utupurjein liukuvat järven hopeapintaa pitkin, jättäen
jälkeensä ohuen usvapeitteen, joka kasvaa ja kattaa allensa järven,
niityt ja rannan lehdot. Äskeisen hopeapinnan sijalla on nyt kuin
valkoinen maitomeri, joka eteläiselle ilmansuunnalle ulottuu
silmän kantamattomiin. Valkoisen usvapeitteen on hengittänyt myös
Kiljuvankoski vaahtoisen, levottoman rintansa ylle, ja sen tukahtunut
ääni kuuluu syvältä kuin manalasta.
Tämä näky silmien edessä, tämä maanalainen kohina korvissa tanssitaan
ylhäällä Töyrylän pihanurmikolla Heikin ja Annin häitä.
Kutsumattomia häävieraita on tullut pitkin iltaa, veneillä ja
jalkaisin. "Sulhaspoika" — naapuritöllin vanha Ville — kuiskaa uusien
miestulijoitten korvaan jotakin, jolloin nämä ymmärtävästi päätään
nyökäyttäen vetäytyvät porstuan pohjassa olevaan kamaripöksään.
Pöydällä sakean tupakansavun ja alkoholin höyryjen ympäröimänä
tuikuttaa himmeä talikynttilä, säteillen taivaankaaren väreissä kuin
pyhimyskehä. Sulhanen kaataa kylältä lainaamiinsa pikareihin kirkasta
viinaa isosta ruskeasta pullosta. Naukattuaan heittävät vieraat
pöydälle mikä markan, mikä puoli, saavat uudet ryyppynsä ja poistuvat
tyytyväisinä suutaan maiskutellen tanssijain joukkoon pihamaalle.
Ikämiehet, joiden jalka ei enää tahdo taipua tanssin tahtiin tai
jotka muuten pitävät arvolleen sopimattomana moisen hullutuksen,
ovat vetäytyneet syrjemmälle ja piha-aitaan nojaillen tai kivillä
istuskellen katselevat tanssia, tupakoivat ja pakisevat keskenään.
"Enpä häntä olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, vaikka pappi
olisi saarnastuolista sanonut, että se tämä Alatalon mamselli tähän
Töyrylän tölliin emännäksi päätyy."
"Tämän Heikin akaksi?"
"Niin."
"Kyllähän se vähän yli ymmärryksen käypi. Mutta niinhän se on, että
joka itsensä ylentää, se alennetaan."
"Niinpä se usein tahtoo olla. Ja kyllä kai Anni toisenkin kerran päänsä
ympäri mietti, ennenkuin otti tämän askeleen. Viime juhannuksen aikana
hän kuuluu vielä soutaneen ja huovanneen, että tullako vai eikö tulla.
Mikä kumma vetämyksensä hänelle nyt viimein lienee tullut, eivät sitä
ainakaan vanhempansa olisi mielellään Heikille antaneet."
"Ei sitä kuulemma olisi mielellään annettu, eikä olisi tainnut olla
halua tulla itselläänkään, mutta kuuluu nyt olevan asiat niin, että oli
pakko antaa ja oli pakko tulla."
"Ovatko asiat niinpäin?"
"Niinpäin kuuluvat olevan — jos lie perää Kaisan puheissa."
"No sitten on toista... Heikinkö lie?"
"Mene tiedä."
"Ei näy Alatalon mahti sallineen hänen tulla tyttärensä häitä
katsomaan."
"Jopahan se salli. Ne on lujassa vanhan kukon pyrstösulat, ei ne hevin
irtau."
"Ei irtau. Vaikka kyllä ovat tyttäret parhaansa panneet isänsä ylpeyden
pyrstöä kyniessään — ne on nämä häätkin sitä samaista höyhentämistä
ukon luonnolle."
"Luja äijä muuten. Joltakulta toiselta Alatalon sijassa olisi aikoja
sitten luonto lauennut, mutta tämä ei kun äityy."
"Vaan suotta hän tässä kohdassa pyrstöänsä pöyhistelee. Kun ajattelee
asiaa tarkemmin, niin siinä on Heikissä Annille ukkoa liikaakin —
ahkera työmies ja aikaan saapa."
"Totta. Mutta tarvittaisiin sitä tällaisten töllien kohentamiseen
neljäkin kättä. Ei nämä tällaiset hovit tahdo hattupäitä rouvia
kannattaa."
"Saahan nähdä, minkälainen soppa sitä tästäkin keitoksesta syntyy."
"Saahan vainenkin nähdä, joka elää."
Aikansa keskusteltuaan ja tanssia katsottuaan ikämiehet muijineen
lähtivät kotiinsa, mutta nuoret jatkoivat tanssia väsymättömästi.
Tömisee tanner kuin riihtä puidessa raskaitten anturain alla, kun
korven pojat pyyleviä neitojansa polkan tahdissa pyörittävät,
palavat piiput suupielessä, seiväsjäykin vartaloin. Väliin he taidon
näytteeksi könähtävät polvilleen kuin nuijitut teuraat, väliin
kohottavat kirkaisevan heilansa korkealle ilmaan. Heilahtelee tyttöjen
paksut palmikot ja valkoisen liinan nurkka, ja hulmuaa hameenhelmat
kiivaimmissa kierrekohdissa, rusottaa posket, silmät välkkyy ja hymyssä
on suu.
Mutta valkoisena kuin aave, päässä morsiusruunu, maata tavoittava harso
takana leijuen tanssii morsian kuin raivotar, tartuttaen kiihkoansa
muihinkin. Jokainen tahtoisi tanssia ainakin kerran hänen kanssaan;
kun yksi jättää, toinen ottaa. Annin entiset ihailijat sinkauttelevat
hänelle karkeita pilapuheita.
"Olisivat saaneet siirtyä nämä kemut vähän tuonnemmaksi, niin olisi
tanssittu häät ja ristiäiset yksin häpein."
"Ei se sinun häpeäsi ole", antaa Anni sanan sanasta.
"Eipä ei. Vaan mitäs sanoo pappi?"
"Mitäs se pappia liikuttaa, enempää kuin sinuakaan."
"Eikö ole raskasta tanssia — noin...?"
"Siitäkö näyttää?"
"Ovat nuo siunatut morsiamet ennen osanneet hävetä sen verran, etteivät
ole kehdanneet morsiusruunua päähänsä painaa — eikä se taida olla
luvallistakaan."
"Jos olisi luvallista, en olisi sitä päähäni pannutkaan."
Kuin uhmaten kohottaa morsian ruunupäänsä entistä ylemmäksi. Kun pojat
eivät uskalla pyytää häntä enää tanssiin, pyytää hän heitä; kun nämä
eivät mielisuosiolla lähde, hän raastaa puoliväkisin, ja kun sekään ei
lopulta auta, tanssii hän yksin. Kädet levällään, kasvot hehkuvina,
kyyneleet silmissä hän pyörii kuin hullu. Kaikki muut keskeyttävät
tanssinsa ja vetäytyvät kammoten loitommalle, jättäen ympyrän muotoisen
alueen morsiamen haltuun.
"Onpa ilmainen ihme, että pää kestää", kuuluu kummastelevia
huudahduksia katselijain joukosta.
"Siinä sen kylvönsä edestään löytävät."
"Eihän tuo äsken ollut leikistä niinä miehinään, antoihan vain sanan
sanasta."
"Mitä leikkiä se on sellainen — puukon pistoja sydämeen."
"Ei se kyllä ollut välittävinään, mutta näkee sen nyt, että kipeään
kohtaan ne piikit pistivät."
"Kun ei tuota kukaan mene hillitsemään. Missä se on se sulhanenkin, kun
sitä ei ole näkynyt koko iltana?"
"Siellä kait se kamarissaan viinaa mittaa ja kilistää onnekseen."
"Oikein tuo on hirveätä."
"Pitäkää suunne!... Antakaa hänen tanssia morsiustanssinsa loppuun
asti."
Yhä vimmatummin pyörii Anni, horjahtaa väliin kuin kaatuakseen, mutta
ei kuitenkaan kaadu. Yrittää sekaantua harsoonsa, vaan selviytyy taas,
pysähtyy vihdoin, haroen käsillään tyhjää ilmaa kuin tukea etsien,
hoipertelee humalaisen tavoin muutaman askeleen ja kaatuu, jääden
liikkumattomana ja kalpeana suulleen makaamaan kuin kuollut.
Kylmällä vedellä otsaa ja ohimoita valeltua Anni pian virkosi, mutta
hänen pahoitettu uhmamielensä ei jaksanut enää virota. Kuin häveten
hurjaa käyttäytymistään hän hiipi salaa kosken rannalle ja istuutui
kivelle kuohun partaalle.
Rinnassa kuohui ja ryöppysi jotain sekavaa, myllertävää kuin kosken
vesi edessä, kunnes ajatus vapautui pyörteestään ja ajautui virran
vauhdilla eteenpäin.
Kuinka helposti ja vaivattomasti se kävisi! Pieni vauhtiaskel vain ja
‒ ‒. Lopusta pitäisi koski huolen. Mikä hätä ja hälinä syntyisikään
kartanolla! Missä on Anni, morsian? Herra Jumala! Etsittäisiin,
juostaisiin, huudeltaisiin, siunattaisiin. Kaikki veneet vesille ja
miehet etsimään... Järven selältä valkoisesta usvasta sukeltaisi esiin
musta vene, ja sen pohjalla lepäisi hän, morsian — kuolleena.
"Tulkaa tänne, pilkkaajat", sanoisi joku, "tulkaa ja katsokaa.
Tanssikaa häitä ja ristiäisiä — häitä ja ristiäisiä. Ei teidän
tarvinnut niitä kauan odottaakaan. Miksi te ette tanssi? Tanssikaa,
tanssikaa! Repikää pois ruunu hänen päästään — ruunu ja löijä. Eihän
sen ole lupa ruunua kantaa — siunatun morsiamen..."
Mielikuva oli niin kaunis ja kosto niin suloinen, että Annin silmiin
herahtivat kyyneleet.
Mutta kun ajatus pyrki eteenpäin, tuli vastaan niin kammottava pimeys,
että se säikähtyneenä ponnahti takaisin lähtökohtaansa.