Henna istui Kiljuvankosken äärellä selin aurinkoon, joka suurena ja
veripunaisena teki laskuansa luoteisella taivaan rannalla. Hän oli
tullut kosken äyräälle saunan herttaisesta löylystä, vilvoitellut
alastonta ruumistaan veden hengessä, pukeutunut puhtaisiinsa ja
unohtunut siihen "saunakivelle" kosken kuohuja katselemaan. Hiukan
ylempänä seisoi koivun runkoon nojaten Kuppari-Kaisa, joka oli
saunakestinä Töyrylässä. Varjostaen kädellään silmiänsä auringon
säteiltä hän uteliaan näköisenä tähysti sinipunervalle järven selälle
kosken alapuolella.
Järvellä souteli lukuisia veneitä, ahdinkoon asti täynnä remuavaa
nuorisoa. Siellä laulettiin, naurettiin ja heilutettiin hattuja ja
liinoja tervehdykseksi tuttaville. Siellä läiskytettiin airoilla ja
äyskäreillä vettä toistensa venheisiin, ja tytöt kirkaisivat, kun joku
vene oli kaatumaisillaan. Lopuksi ryhdyttiin kilpasoutusille, ken
ensiksi ehtisi Kokkosaareen juhannuskokkoa sytyttämään.
"Heidän mieltään ei suru paina", sanoi Kaisa ja tuli Hennan viereen
kivelle istumaan.
"Ei vielä, mutta ennenkun ovat meidän ijässä, ehtivät kyllä vielä
murhettakin maistaa", virkkoi Henna. "Iloitkoot nyt ja riemuitkoot, kun
on ilon aika."
"Iloitkoot ja huutakoot. Eipähän tässä meidän enää tee mieli
viserrellä, koska eivät näy jaksavan kaikki nuoretkaan", sanoi Kaisa ja
hetken kuluttua lisäsi salaperäisesti kuiskaten:
"Ei ole tainnut Heikki mennä kokolle?"
"Ei se ole mennyt."
"Missäs se on — kun ei tullut kylpemäänkään?"
"Olenko minä hänen paimenensa", vastasi Henna jotenkin kärsimättömästi.
"Tuolla kai se on aitassaan."
Kaisa vilkaisi kartanolle päin ja sanoi:
"Ei näy Heikki tuoneen koivuja rappusten eteen nyt, niinkuin aina ennen
juhannusaattoiltoina."
"Ei ole tuonut... eikä se viime päivinä ole ollut entisensä muutenkaan."
"No sen minäkin sanon, että entisensä ei ole. Minä pahoin pelkään, että
poika-paran täällä näin..." Kaisa koputti sormellaan otsaansa — "täällä
ylikerrassa on mööpelit jollakin tavalla sekaisin."
"Älä, hyvä ihminen, noin hirveitä höpsi."
"Ajattelin näin: en huoli hiiskua tästä Hennalle mitään, suotta vain
mielensä raskauttaisin. Mutta kun näkyy itselläsikin olevan hajua
asioista, niin saatanhan sen nyt sanoakin."
"Hyvänen aika, mitä se sitten on? Puhu, Jumalan luoma!"
"No, minä menin iltavastoja taittelemaan tuonne pellon aitovarteen,
niin olin kuulevinani pellon sisästä joitakin sanoja. Kuka se siellä,
ajattelin minä ja hiivin lähemmä. Mutta siellä olikin vain Heikki
yksin. Minun silloin sydäntäni kummasti hytkäytti ja ajattelin näin:
aha, annas olla, minkälaisia munia se kana hautoo. Minä kyykistyin
katajapensaan taakse piiloon."
"No?"
"Heikki istuu kököttää ojan partaalla ja katselee pikku esinettä
hyppysissään. Mutta vaikka minä käteni alta katsoa tiirotin, niin että
vettä silmiini itketti, en kuolemakseni saanut selkoa, mikä se oli.
Mutta sitten se auringon valossa välähti — niinkuin kirkas välähtää...
Jo minä silloin, jo minä silloin!... Arvaappas, mikä se oli?"
"Mikähän lie ollut — en osaa arvata."
"Ka, soormus, soormus!... Sitä hän kääntelee, puhaltelee, hankaa
paitansa hihalla ja yrittää tunkea pikku lilliinsä. Viimein hän
pistää sormuksen liivinsä taskuun ja katsoo yhteen kohti — näinikään
toljottaa. Vaan annas olla, kun se yhtäkkiä läjäyttää kämmenellään
reiteensä, niin säikähdin, että olin lentää selälleni. — Ei, jukuliut!
sanoi — olkoon hänen sanomansa — ja siinä samassa tempasi taikon
käteensä. Ja sen minä sanon, että lantakuormat, joita hän oli siellä
hajottelemassa, eivät olleet omilla asioillaan. Risut lentelivät
sinne, tänne, tuonne, ja kuiva poro pöllysi kuin tuulispäässä. Se
siinä lantakuormien kimpussa riehui taikkoineen kuin suuttunut sonni
sarvineen... No, mitäs tästä nyt sanot?"
"Sitäkö se vain olikin. Ei sitten olekaan vaarallista, kyllä niistä
taudeista lääkkeittä päästään", vastasi Henna.
"Jo minä Heikille sanoin", jatkoi Kaisa loukkautuneena Hennan
välinpitämättömyydestä, "sanoin, että liian lennät korkealle, kun talon
tyttöä tavoittelet, köyhän kakara. Ja niinpäs piti käydä kuin ennustin
ja minulle unessakin näytettiin. Sieltä pudota muksahti poika pilvistä
alas eikä taida kuuna kuhan valkeana siitä notkosta nousta."
"On se Heikki yhtä hyvä kuin Annikin", huomautti Henna terävästi.
"Nyt en ymmärrä."
"Sen minäkin uskon."
"Yhtä hyvä...? Jo nyt ollaan nöyräpäisiä, niin äidit kuin pojat... jo
minä nyt lähden pois."
"Onhan tietä menevällä", sanoi Henna. "Ja jos viitsin Heikille sanoa,
että olit luurailemassa ja niitä ihmeitäsi taas ympäri kyliä kuulutat,
niin ajaisi sinut yön selkään."
"Älä, Henna rakas, puhu tästä Heikille mitään. En kuolemakseni hiisku
sanaakaan kellekään, enkä olisi sinullekaan, mutta kun niin pyysit. Ja
milloinka olen ennen puhunut, saatatko sanoa? Ja oliko nytkään minun
syyni? Minkä mahdan minä sille, että on Jumala luonut minulle näkevät
silmät ja kuulevat korvat."
Mummojen keskustelu katkesi, kun Heikki tuli aitastaan ulos.
"Minne sinä menet?" kysyi äiti.
Vastaamatta Heikki hiukan hoiperrellen astui rantaan ja lykkäsi veneen
vesille.
"Kun se ei vain tekisi mitään itselleen", huomautti Kaisa. "Oli tuo
naamaltaan vähän sen näköinen kuin hirteen menevä."
"Mitäpä hän nyt tehnee", tuumasi Henna, mutta meni kuitenkin
Kaisan kanssa harjun korkeimmalle kohdalle huiskuttamaan käsiään,
herättääkseen saaressa olijain huomiota.
"Muistitko sinä edes panna veneen tapin kiinni?" huusi Henna poistuvan
jälkeen.
Heikki lakkasi soutamasta ja alkoi airon ponnella paukuttaa puutappia
venheen pohjaan.
"Enkös minä sanonut, että auki se jäi. Se mies ei näe, ei kuule
mitään", päivitteli Kaisa.
Muutamat saaren rannalla ryypiskelevät miehet huomasivat pian saarta
kohti soutavan veneen.
"Silläpä soutajalla on kiire", ihmetteli joku. "Enpä totisesti ole
eläissäni nähnyt mokomaa soutumiestä."
"Kulkeeko sen vene vettä myöten vai ilmassako lentää?" arveli toinen.
"Kylmille tulille hän nyt kuitenkin enää ehtii."
"Ja hiisikö ämmiä riivaa? Katsokaa, miten ne tuolla kosken harjulla
räpyttelevät kuin lentoon lähtevät varikset."
"Se on se, se on se", sanoi Alatalon renki Tuomo hiukan kalveten.
"Kylläpä se antoikin vahdata itseään; luulin jo, ettei se enää
tulekaan. — Kuulkaa, autattehan te sitten, jos tarvitaan. Me kun ollaan
yhden puolen miehiä, niin..."
"Niin annetaan miestä koniin, ettei jää ehjää kuin isoimmat luut —
niinkö, Tuomo?"
"Joo, joo. Ottakaahan tästä vielä rohkaisuryypyt", tarjosi Tuomo ja
antoi pullonsa kulkea miehestä mieheen. "Onko teillä asetta — veistä
tai muuta, jos niinkuin olisi pakko iskeä miehestä vähän suonta?... Ei
kynttä karkeampaa?... Sepä perhanaa. Pistäkää sitten tuosta rannalta
edes kiviä taskuunne."
Miehet valikoivat kivensä.
"Tällä kun nal-naljauttaa miestä otsikkoon, niin keikahtaa siinä
ketarat taivasta kohti, vaikka olisi parempikin öykkäri", kerskaili
muuan pitkä miehen roikale, kädessä pyöreä ja sileä kivi kuin kananmuna.
Sen jälkeen miehet poistuivat tanssijain joukkoon.
Heikin vene törmäsi puoli pituuttaan rantahietikolle ja toi suuret
aallot mukanaan maalle. Juhannuskokon paikalla tissusi enää vain
palaneita jätteitä, ja läheisellä aukeamalla oli piiritanssi vilkkaassa
käynnissä. Heikki pysähtyi ulommaksi katselemaan. Tuomo ja Anni
näkyivät muitten mukana olevan piirin sisässä, Tuomon käsi lujasti
kiedottuna Annin vyötäisille. Heikin sieramet pari kertaa laajenivat,
ja silmissä välähti. Hän murtautui piirin sisään, mutta ei ollut
huomaavinaankaan Annia ja Tuomoa.
"Ei meillä runttuja ruusata — tuota", hän pöyhisteli ja heilutti
viinapulloa päänsä päällä, hyppi tasajalkaa ja hihkui. Pistettyään taas
pullon povitaskuunsa hän alkoi kädet housuntaskuissa kävellä ympäri
piiriä, notkutellen polviaan kuin koskensauvoja ja laulaen useaan
kertaan yhtä ainoata säettä, minkä sattui tällä kertaa muistamaan.
Väliin hän paisutti äänensä niin voimakkaaksi, että yhteinen piirilaulu
tukahtui aivan kuulumattomiin:
"Sun retkuma_rei_
ja raliali_lei!_"
Tanssijain joukosta alkoi kuulua tyytymätöntä murinaa ja vihaisia
huomautuksia; häiritsijään muljauteltiin samalla suuttuneita
silmäyksiä. Heikin tultua Tuomon lähelle tämä pöyhkeili riitaa haastaen:
"Älä tule niin lähelle, että napit yhteen sattuu."
Vastaukseksi Heikki levitti sylinsä ja hihkaisi. Tuomo silloin päästi
sellaisen rähäkän kuin olisi Heikki iskenyt hänen hampaansa kitalakeen.
"Sinä tyrkkäsit minua!" hän kiljui ja pui Heikille nyrkkiä.
"Tyrkkäsi se, tyrkkäsi se", säestivät Tuomon apurit.
"Ei tyrkännyt", kuului myös rauhoittavia vastaväitteitä. "Mitähän lie
takin hiha vähän hiipaissut."
"Herraapa sitten tyrkkäsi — kuin renkiä", ratkaisi Heikki lyhyeen asian.
Nopeasti kuin salama iski silloin Tuomo Heikin rinnuksiin, jolloin
naiset ja arkaluontoiset miehetkin vetäytyivät loitommalle.
Vikkelästi tarrasi Heikkikin Tuomon rintapieliin, ja hetkisen
seisoivat kilpakosijat rinta vasten rintaa, silmät silmiin luotuina,
kuin tunnustellen, kumpainen ensin heittää. Suuresta, henkeään
pidättelevästä väkijoukosta ei kuulunut luiskahdustakaan. Äkkiä Tuomo
kyykistyi, taivuttausi taaksepäin ja nopealla tempaisulla nykäisi
Heikin rintansa päälle, mistä hän ruumiin ja käsivarsien voimalla
ponnahdutti vastustajansa ylös ilmaan ja sieltä kaaressa päänsä yli,
niin että tämä jäi liikkumattomana makaamaan. Kaikki tapahtui niin
nopeasti, että naiset tuskin ehtivät siunata.
"Jokohan tapoit miehen?" kuului syyttäviä huomautuksia, kun Heikki
nähtävästi ei jaksanut yrittääkään ylös.
Hermostuneelta näytti Tuomokin.
"On katsottava, miten nakkaa huonompaansa. Määrä se pitää olla
heittäjälläkin."
"Oli se heitto", ihmeteltiin taas toisekseen maassa makaavan Heikin
ympärillä.
"Heitti riiviö kuin höyhensäkin päänsä yli näinikään — ja siinä makaa
mies, että evät tärisee."
"Mutta vertapa sylkee."
"Vertako!"
"Vähemmästäkin — keuhkotautinen mies."
Varsinkin viime muistutus heilautti yleisön myötätunnon Heikin puolelle
niin voimakkaasti, että Tuomo tunsi tarvetta puolustautua.
"Tarvitsiko sen tulla syyhymättä saunaan, tarvitsiko tulla minua ensin
lyömään ja tyrkkimään, syyttä synnittä."
"Valehtelet!" keskeytettiin hänet jyrkästi. "Ei se sinuun koskenut
sormensa nenällä... ja vaikka olisi vähän koskenutkin, tarvitsiko sinun
silti ruhjoa kuoliaaksi sairasta miestä. Sietäisit niin...!"
Tuomo tunsi ilman ympärillään käyvän liian sähköiseksi. Kun lisäksi
useat tunnetut voimamiehet alkoivat häntä härnäillä, uhkaavasti
lähennellä ja pyörähdellä kantapäillään, piti hän parhaana puikkia
ajoissa tovereinensa veneelleen.
"Et taida kyetä omin apuinesi nousemaan ylös?" käännyttiin taas säälien
Heikin puoleen.
"Ehkä minä tästä — auttakaahan sentään vähän. Lipsahti jalkani äsken,
mutta tulee se vielä minunkin vuoroni. Kyllä minä tämän... oih!...
tämän vielä Tuomolle maksan kaksin kalliin."
"Älä hyvä mies puhu kostosta mitään. Kiitä luojaasi, että sait henkesi
pitää."
"Jätä kosto meille", sanoivat voimamiehet.
Pari Heikin läheistä tuttavaa auttoi hänet jaloilleen, ja kahden puolen
tukien lähtivät saattamaan häntä kotiinsa.
"Lakki!... lakki jäi!" huudettiin heidän jälkeensä, kun he olivat jo
jonkun matkan edenneet.
Joku lähti juoksuttamaan lakkia, mutta painoi sen huomaamattaan Heikin
päähän niin, että lippa jäi katsomaan taaksepäin.
* * * * *
Vähitellen läksi muukin juhannusyleisö soutamaan eri tahoille, ja
yksinäiseen Kokkosaareen jäivät vain palaneen kokon jätteet haikoamaan.