49
Heikki vilkaisi hätäisesti kelloonsa, sitten taas lehmään. Häiläyttäen
silloin tällöin laiskasti korviaan, vuoroin toista, vuoroin toista, ja
huiskautellen hännällään kärpäsiä, vuoroin kumpaiseltakin kupeeltaan,
lehmä söi heiniään niin sietämättömän hitaasti, että Heikin teki mieli
lyödä sitä, teki mieli työntää nyrkillään heinät yhtenä pallina sen
vatsaan, joka ilmankin oli leveä kuin seitsemän leivän uuni. Kumma,
ettei sen maha halkea.
Kun heinät aikaa voittaen olivat loppuneet, huuteli Henna omituisella
nuotillaan lehmiä veräjästä laitumelle.
"Ma-ansikki, Ma-ansikki, le-ehmäni, tpruitprui-tprui-tprui-iiii...!"
"Mm-myy..." ynähti lehmä ja alkoi seurata emäntäänsä.
"Y-yy..." säesti vasikka, liittyen viimeisenä hitaaseen kulkueeseen.
"Mä-änsikki, Mä-änsikki!" matki Heikki aitassaan. "Saattaa se nyt
Anni ajatella mitä hyvänsä, saattaa luulla, etten ehkä tulekaan, että
olen häntä narrinani pitänyt ja hätävarana. Voi suuttua ikävissään
odottaessaan, ylpeäluontoinen ihminen... Mä-änsikki!... mokoma
rapamaha!"
Hän kurkisti taas oven raosta. Henna oli juuri palannut lehmiä
viemästä, kädessä taitettuja katajan oksia siivilää varten.
"Kunhan äiti nyt iltamaidon siivilöi, niin se toki lienee mummon
viimeinen askare tänä iltana", ajatteli Heikki, heittäysi odottaessaan
sänkyyn pitkäkseen, kietoi kätensä pieluksen ympäri ja kuiskaili
hellästi:
"Anni!... Annukka!... rakas!"
Oli Heikki ennenkin rakastanut, mutta kun hän, tavoitellen vain
talontyttäriä tai muita "parempia" ihmisiä, ei ollut onnistunut
saamaan vastarakkautta juuri nimeksikään, oli hänen salainen lempensä
muihin tyttöihin ollut kuin vesivelliä nykyiseen verrattuna. Kun Anni
ujostelematta kietoi kätensä kaulan ympäri ja pusersi, niin sitä oli
tukahtua siihen paikkaan, ja pelkkä hänen suudelmansa muistokin poltti
huulia kuin tuli.
Kuitenkaan ei asia ollut vielä läheskään valmis. Oli vielä monta mutkaa
matkassa, ennenkuin hän seisoisi Annin rinnalla vihkipallin ääressä,
ja se epätietoisuus teki levottomaksi ja hermostuneeksi. Anni itse oli
hyvin monipäinen ja oikullinen — sen Heikki oli jo ehtinyt kokea —
ja Annin isäukko ei suvainnut tyttärensä ja Heikin naimisiin menosta
puhuttavankaan. Oli siinä sitten vielä viidentenä pyöränä se Tuomo,
Alatalon renki, joka myös koetti Annia liehitellä. Vaikka kyllähän
torppari aina yhden rengin laudalta lyö — mäkitupalainenkin on parempi
mies kuin renki, saati sitten torppari. Ja palstatilaksi hän tämän
torppansa isännältä ostaa, tekee työtä yötä ja päivää ja nostaa tähän
talon semmoisen, että ei pitäisi Anninkaan hävetä siinä emäntänä
piikoja komennellessaan — sopisi taas vaikka hatun päähänsä painaa,
jos muuten ilkiäisi. Syvästi halveksimansa rengin takia Heikki oli
kuitenkin paljoa levottomampi kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa.
Tuomon naamarustinki ei ollut hulluimpia, päinvastoin hän oli oikein
nätti poika — eikähän ne nykyajan kevytmieliset tytönhuitukat usein
juuri muusta välitäkään. Heikki otti liivinsä rintataskusta pienen
ympyriäisen kuvastimen ja katseli siitä omaa tauluansa.
"Hm... Posket pyrkivät päivä päivältä painumaan yhä syvemmille
kuopille", ajatteli hän itsekseen. "Eikä tuon nenänpään tarvitsisi
olla varsin noin neulanterävä... Nuo siniset puolikuut silmien alla
eivät juuri kaunista, antavat vain kasvoille kissapöllön naamaa
muistuttavan näön, varsinkin kun tuo nenä on terävä kuin linnun
nokka... Ja poskien väri on liian kalvakka, kuin pakkastiaisen
poskilla — semmoinen herrasväen korea... Onneksi on tukka säilyttänyt
synnynnäisen pellavanvalkean värinsä, niin että se nyt ainakin on hyvä.
Heikin täytyi katkeruudekseen tunnustaa, että hän, vertaillessaan tässä
suhteessa itseään Tuomoon, joutui auttamattomasti alakynteen."
Heräten haaveistaan Heikki ponnahti sängystä seisaalle ja vilkaisi
kelloonsa — se oli jo liki yksitoista. Hän aikoi ilman muuta lähteä
matkaansa, mutta kurkisti kuitenkin varmuuden vuoksi vielä oven raosta.
Henna oli kantanut kaivon kannelle röykkiön tyhjiä maitopyttyjä, joita
hän parhaillaan huosiamella ja hiekalla hankasi puhtaiksi. Tämä uusi
viivytys sai Heikin kiivastumaan niin, että hän kaikin voimin iski
nyrkillään aitan oveen, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen. Työhönsä
syventynyt pesijä hätkähti ja vilkui pelokkaana ympärilleen, pääsemättä
selville, mistä salaperäinen jysäys kuului. Viimein hän loi epäilevän
katseen riiheen, siunasi, sylkäisi kolmasti ja jatkoi taas pyttyjen
pesemistä.
"Tuollaisia vanhoja huuhkajia ei edes nukuta. Kaiket yöt ne koluavat
eläissään — ja vielä kuoltuaankin... Vai tekeekö äiti kiusaa,
aavistaako se jotakin? Kyllä totisesti on tarpeen nuorempi ihminen
huushollista huolta pitämään", päätteli Heikki ja tarkkasi äitinsä
puuhia kello kädessä minuutteja laskien kuin jotakin kilpasuoritusta.
Eipä silti, että hänen olisi tarvinnut äidiltään lupaa kysyä nyt
enempää kuin ennenkään. Mutta oli tämä siksi tärkeä matka, että
akkasen eläjän ei sopinut olla sitä näkemässä eikä ensimäisenä vastaan
tulemassa.
Saatuaan vihdoin pytyt pestyiksi ja huuhdelluiksi Henna asetti ne
kuivamaan piha-aidan seipäisiin, jotka törröttivät sinne tänne
nojallaan kuin humalaiset, päässä valkoiset lakit kallellaan. Luotuaan
vielä tutkivan silmäyksen ympärilleen poistui Henna tupaan ja sulki
porstuan oven mennessään.
Heikki odotti vielä vähän aikaa ja lähti sitten tuttua polkua
Alataloon päin. Riihen ohi kulkiessaan hän, kuten aina öiseen aikaan,
tunsi kylmiä väreitä kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja talvellisten
tapausten muisto sai sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Jonkun
matkan päässä polun varrella makasi Mansikki ja märehti haudeheiniään.
Heikki potkaisi sitä ohi mennessään kylkeen, jolloin lehmä lakkasi
märehtimästä ja korvat vihaisesti luimussa katsoi isäntänsä jälkeen.
Matkan puolivälissä polun polvekkeessa Heikki oli vähällä kaataa kumoon
vastaantulevan Kuppari-Kaisan, jonka sarvipussi yhteentörmäyksessä
lentää huiskahti kalisten kauas tiepuoleen.
"Sus siunatkoon!... kun päälle tulee. Etkö sinä saata katsoa eteesi,
kun kuljet ihmisiä vastaan. Kiitää nokka ojona kuin nuolihaukka, että
vaikka seinä eteen tulkoon, niin suoraan vain, vaikka pää haletkoon...
Hyi, kun säikähdin, että eikö tulle vesikohtaus. Tuolla se on nyt
kanervikossa sarvipussinikin — eivätkö lie sarvet kappaleina, rakot
rikki.⁴⁴
"Älkäähän nyt, älkäähän nyt, Kaisa. En huomannut, on tässä vähän
kiire", koetti Heikki tyynnyttää suuttunutta Kaisaa.
"Kiire?... Sen kyllä huomaa — huohottaa rinta kuin pajan palje ja mies
on märkänä kuin uitettu. Minne sinä olet menossa?"
"Käväisenpähän vähän tuolla kylillä. Mistäs se Kaisa tulee, näin
myöhään?"
"Tuolta tulen Alatalosta."
"Vai Ala... Oltiin kai siellä kotona?"
"Kotona oltiin. Istahdin lähteissäni Annin aitan kynnykselle ja tartuin
suustani kiinni. Kuinka paljon kello jo liekään?"
"Paljon on, paljon on — siinä puolen yön korvissa... Ei tainnut olla
puhetta minusta?"
"Sinusta?... Ei ollut puhetta." Kaisa vilkaisi tutkivasti Heikin
pyhäpukuun. "Ethän sinä vain?... No, jo minä nyt, jo minä nyt!... Oli,
oli vainenkin puhetta sinusta, narrasin suottani äsken. Mutta joudu,
riennä, Anni siellä ihan kuolee ikäviinsä."
"Pitää mennä, pitää mennä. Hyvästi, Kaisa."
"Hyvästi. Joudu, joudu, ennenkuin toinen ehtii — hahaha!"
"Pitipäs sittenkin tulla ämmä vastaan, ja vielä kuppari-ämmä",
pahoitteli Heikki mennessään. Taloa lähestyessään hänelle tuotti lisää
harmia kartanokoivussa kukkuva sorakielinen käki.
"Kukkuu! khukak-khakak-khak!" se äänteli pahaenteisesti.
Heikki ei ollut koskaan ennen kulkenut kotinsa ja Alatalon väliä näin
nopeasti. Sentähden hänen täytyi perille päästyään istahtaa Annin aitan
rapulle hengähtämään ja hikeä kuivailemaan. Tyynnyttyään hän hiljaa
koputti sormellaan aitan oveen.
"Anni!"
Sisältä ei kuulunut hiiren hiiskahdusta.
Kuunneltuaan pää kallellaan kuin tikka hongan kupeessa toukan
liikkeelle lähtöä Heikki koputti uudelleen, tällä kertaa niin lujasti,
että sisällä olijan olisi pitänyt herätä raskaastakin unesta.
"Anni!... kuulehan!... Minä tulin nyt puhumaan siitä... siitä pappilaan
menosta."
Aitta pysyi edelleen mykkänä kuin suljettu hauta.
Heikki ajatteli, että Anni ei olekaan kotona, vaikka Kaisa niin
sanoi... Tai että — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin — että aitassa
Annin kanssa on joku toinen — ehkä Tuomo. Siinä tapauksessa...
jumaliste!... tätä yötä mainitaan. Hän aikoi ensin hakea karjatarhasta
havutukin ja paiskata sen oven kera sisään, mutta tyytyi kuitenkin
iskemään nyrkillään useita kertoja oveen, niin että kartano raikui.
"Ähs!" kuului aitasta tyytymätön äännähdys, sitten liikkumista ja
paperin rapinaa. Hetkistä myöhemmin raotettiin aitan ovea, ja paljas,
pyöreä käsivarsi pisti aukeamasta esiin.
"Annukka! kuiskasi Heikki ja ojensi kätensä tervehtiäkseen, kun hän
samassa tunsi jonkun pienen esineen tipahtavan kämmenelleen. Käsivarsi
nykäistiin nopeasti takaisin, ovi paukahti kiinni, telki laskettiin
kolisten oven eteen, ja sen takaa kuului Annin pilkallista naurun
kikatusta ja matkivalla, venytetyllä äänellä:
"A-annukka."
Sen jälkeen kaikki oli taas haudanhiljaista.
Kuin puusta pudonneena Heikki katseli kämmenellään kiiltävää ohkaista
kultasormusta, jonka hän muutama päivä sitten oli Annille kihloiksi
antanut. Rukkasten saaminen tapahtui niin nopeasti ja aavistamatta,
että hän aluksi ei käsittänyt asemaansa, sillä ajatuskyky tuntui
kokonaan pysähtyneen. Tuntui ihan uskomattomalta, että hänen ja Annin
välit nyt olivat kokonaan rikkoutuneet, — että he tämän jälkeen
tulisivat olemaan vieraita toisilleen. Tietämättä oikein, koputtaako
uudelleen, saadakseen edes jonkun selvityksen, vai palatako kotiin
niine hyvineen, jäi Heikki aitan portaille neuvottomana seisomaan. Ties
kuinka kauan hän olisi siinä seissyt ja kynsinyt korvallistaan, ellei
talon isäntä vihdoin olisi ilmestynyt pihamaalle liinasissaan, keppi
kädessä.
"On parasta, että Heikki ottaa sääret allensa ja lähtee tiehensä hyvän
sään aikaan, sanoi ylpeä isäntä ja koputti uhkaavasti kepillään maahan.
"Onko tämän sormuksen takaisin antaminen teidän tahtonne vai Annin?
kysyi Heikki puolestaan.
"Se on minun ja Annin yhteinen tahto. Heikin on viisainta tarjota
sormustaan jollekulle vertaiselleen — ei pidä pyrkiä ylemmä kuin siivet
kannattaa.
"Vertaiselleen!"
Heikin kalpeat kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Isku oli sattunut
kaikkein arimpaan kohtaan.
"Vertaiselleen?..." Joo, niin se onkin parasta, jatkoi hän murhaavan
tyynesti. "Kiljuvankoskeen minä, hyvä isäntä, tämän sormukseni upotan,
sillä kukaan minun vertaiseni ei siitä enää huoli, sitä kun on kantanut
sormessaan äpäränsä murhaaja, jonka oikea paikka olisi vankilan kopissa
— vertaistensa joukossa."
Sänky aitassa narahti hermostuneesti, ja Heikki kuuli sieltä hiljaisen,
kipeän älähdyksen. Isännän käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja leuka
tärähteli kuin syvässä mielenliikutuksessa.
"Vastaatko sinä puheesi, mies?" hän kysyi äänellä, jossa tarkoitetun
ankaruuden sijaan soinnahti masentunut avuttomuus.
"Koko maailmahan sitä huutaa."
Tämän lyhyen keskustelun jälkeen tuntui kuin miehet olisivat lausuneet
toisilleen kaiken sanottavansa. Isäntä meni keppineen takaisin
kamariinsa, ja pian sen jälkeen lähti Heikkikin. Mutta paluumatkansa
yksityiskohdat hän oli unhottanut kuin humalainen yölliset retkensä.
Hän ei jälkeenpäin varmasti muistanut, oliko hän tullut suoraan
oikopolkua vai kiertäen kärryteitse, ja mihin aikaan oli kotiinsa
saapunut. Herättyään äitinsä kolkutukseen myöhään aamulla hän ikäänkuin
löysi itsensä sängystään täysissä tamineissa suullaan makaamassa.