Eräänä iltana — oltiin jo päästy kevätkesään — Heikki kuivan iltasensa
syötyään heittäysi sänkyyn kyljelleen. Hetkisen tupakoituaan hän
— pää käden varassa ja sammunut piippunysä veltosti hampaissa —
unohtui silmää räpäyttämättä tuijottamaan lattiaan. Äiti, joka vielä
jatkoi syöntiään, oli viime päivinä usein tavannut Heikin näinikään
sanattomana tuijottamassa kesken kiireisintä työtään. Mitä hän,
poikaparka, mahtanee mielessään hautoa, oli äiti koettanut arvailla ja
kiertäin kaartaen udella, mutta ei ollut onnistunut pääsemään selville
asiasta. Jotakin raskasta se lienee, joku salainen rikos tuntoa
painamassa. Sitä huolestunut äiti nytkin mietti, kun Heikin piippu
pudota kolahti lattialle ja hän itse samassa ponnahti istualle sängyn
laidalle ja sanoi:
"Jollei tässä ruokakomento parane ja kaikki muukin naisväen komento,
niin..."
"Niin mitä sitten?" kysyi äiti.
"Te olette jo liian vanha."
Äiti oli parhaillaan ojentamassa kättään kalakuppiin, mutta nykäisi sen
puolitiestä takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut ottamaisillaan varkain
vieraan omaa. Lakattuaan samalla syömästä ja kiitettyään kädet ristissä
Jumalaa keskeytyneestä iltasestaan hän nousi pöydästä ja Heikkiin
kääntyen sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Liian vanha?... Tämmöinenkö kiitos sinulla on annettavana äidillesi,
joka olen elämäni ijän hyväksesi raatanut ja hikeni uhrannut — nyt,
kun alan tulla jo vanhaksi ja voimattomaksi... Sinä taidat toivoa
kuolevaksi minua — äitiäsi ja hyväntekijääsi?"
"En minä teitä kuolevaksi toivo", vastasi Heikki, "mutta te olette jo
liian vanha emännyyttä hoitamaan". Sitten hän pyysi äitiänsä tuomaan
aitasta hänen pyhäpukunsa ja puhtaan paidan.
"Mitä varten — tähän vuorokauden aikaan?" kysyi äiti.
Ryittyään rintansa puhtaaksi selitti Heikki:
"Ihmisen, joka on nähnyt niin monta auringon nousua kuin äiti,
pitäisi käsittää sen verran, että kun isäntämies lähtee naimamatkalle
taloiseen taloon, niin hänen yllänsä pitää olla kirkkopuku ja puhdas
palttinapaita, jonka kauluksessa nappi on vähemmän silmäänpistävä
kuin tinanappi siinä pinttyneessä pakkopaidassa, joka nyt on hänen
alastomuutensa verhona."
"Naimamatkalleko sinä nyt sitten lähdet?⁴ kysyi äiti.
"Naima..."
Mummo, joka luuli tämän olevan tavanmukaista piikittelemistä poikansa
puolelta, haki aitasta puvun ja paidan ja laskien ne penkille virkahti
hiukan pisteliäästi:
"Tässä nyt olisi isännän naimapuku."
Mutta kun Heikki vastoin äitinsä luuloa alkoi pukeutua, tuli
jälkimäinen hiukan levottomaksi, niinkuin käy rauhattomaksi
mehiläispesän vanha ruhtinatar, kun uusi samanlainen on tulossa.
"Vai naimamatkalle", jämäsi hän. "Olisipa hauska tietää, onko tuo
rikaskin, minun tuleva miniäni ja Töyrylän uusi emäntä."
"On se ainakin sata kertaa rikkaampi kuin Töyrylän vanha emäntä on
ikinä ollut", vastasi Heikki.
Töyrylän "vanha emäntä" oli tillahtaa itkuun, niin kipeästi häneen
arvostelu koski. Eihän hänellä, Jumala paratkoon, ollut kuin tyhjät
kämmenet naimisiin mennessään.
"Eihän se vain liene niitä heinäladon hovin kaunottaria", sanoi hän
puolestaan.
Muistutus "heinäladon hovin kaunottarista" sai Heikin kiivastumaan ihan
suunniltaan. Hän oli näet kerran ennen lähtenyt naimaretkille näinikään
yötä vasten, mutta toisten yökenkäläisten välityksellä tuli jälkeenpäin
tiedoksi, että sittenkun Heikki oli turhaan koputellut yhden ja toisen
aitan ovelle, hän oli kolean ja myrskysateisen syysyön värjöttänyt
autiossa niittyladossa, jonka harjalta tuuli muun harmin lisäksi oli
pyyhkäissyt katon alas.
Heikki melkein huusi äitinsä korvaan, että hänellä on kierroksessa
talon tyttö, pomon tytär oikein, jolla on nähty ennen muinoin
kirkkomäellä hattukin päässä, sulkaniekka rumilas sellainen. Mutta
ei se ole sitä käyttänyt sen koommin, kun... tuota noin... Vaikka
yhdellekö sitä maailmassa niinkin käy. Mutta kyllä se niin on, että kun
minä Alatalon Annin...
Äiti iski kämmenensä yhteen, että läjähti.
"Alatalon Annini"
"Alatalon Annin tänne tuon, niin kyllä silloin äiti saa siirtää luunsa
ja lumppunsa saunan nurkkaan. Sillä ei suinkaan se sellainen hieno
ihminen, jolla on nähty hattukin päässä, tyydy asumaan saman katon alla
tuommoisen..."
"Mi-inkä?"
Välttääkseen pitempiä puheita kiiruhti Heikki ulos ja pitkin Alataloon
vievää oikotietä. Äiti katseli pihamaalta poikansa jälkeen, kunnes tämä
oli näkyvistä kadonnut, ja palasi taas tupaan. Iltasen korjattuaan hän
kallistui vuoteelle, asetti kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa
raskaammalla mielellä kuin pitkiin aikoihin.
* * * * *
Vaikka Alatalo oli vain pieni nuppatalo ja sitäpaitsi
velkaisenpuoleinen, sen tyttäret olivat kuitenkin kohtuuttoman
ylpeitä ja pöyhkeileviä, niinkuin tyhmät ihmiset usein ovat.
Oltiinko kirkkomäellä tai nuorten illatsuissa, aina he esiintyivät
niin, että heidät huomattaisiin yli muiden. Ja olihan niitä, jotka
heitä huomasivat ‒ liiankin hyvin. Vanhat ja viisaat ihmiset, jotka
eläessään olivat katselleet ympärilleen avoimin silmin, ennustivat,
että tässä ei ikinä kunnian kukko laula. Ja kyllä se olikin häpeän ja
murheen kirjava kana, joka kaakotti Alatalon tyttärien aitan orrella.
Useimmat heistä olivat kompastuneet elämän polulla, kuka enemmän, kuka
vähemmän. Kauimmaksi oli kuitenkin Anni-"neiti" eksynyt luvalliselta
ja viitoitetulta valtatieltä. Hänen lapsensa oli tosin kuollut melkein
heti synnyttyään, mutta tästä kuolemasta kuiskailtiin kylillä hyvinkin
ikäviä huhuja.
Myöskin Heikissä oli melkoinen määrä ylpeyden ja turhamaisuuden henkeä.
Sen hän kuitenkin piti kiistämättömänä, että Anni syntyperänsä puolesta
oli ylemmällä portaalla kuin hän. Mutta sen jälkeen kun tämä oli tehnyt
huiman hyppäyksensä alaspäin — niin, ohi hänen oman kunniallisen
portaansa — seisoi Anni juuri sen verran alemmalla asteella kuin vaimon
Sanankin mukaan pitää miehensä vasemmalla kupeella seisoman.
Näitä ajatteli Heikki seistessään vyötäisiään myöten Raitajärven
rantaliejussa luhtaheinää niittelemässä, sorsien armastellessa hiukan
ulompana ruohikon rinnassa, tai kulkiessaan aamuisin sydänmaan polkuja
pitkin, kirves olalla, kiskospuukko tupessa ja tuohikerä kainalossa.
* * * * *
Ylen pikaisestipa kuluu kesäinen yö ja aurinko nousee. Se oli kiivennyt
jo yläpuolelle puitten latvojen, kun Heikki palasi Anninsa luota.
Veisaten hän palasi — veisatenpa:
Pienet, hienot haavan lehdet,
tuuli niitä liikuttaa.
Mutta vielä hän kerran pysähtyi ja katsoi taakseen siinä, missä Alatalo
viimeksi pilkahtaa Töyrylään mentäessä..
"Niin, niin... hyvästi, hyvästi!"