Aamuyö.
Töyrylän torpan riihen mustan oven avautuessa helmikuun pakkanen
kirkaisee rautaisissa saranoissa kaikkein kipeimmän säveleensä.
Matalasta oviaukosta työntyvät kumarassa sisään Henna ja naapuritöllin
mies ja vaimo. Miehellä on kädessä tuohkosessa vasara ja rautanauloja,
vaimo kantaa sangasta pyöreätä läkkilyhtyä, jonka seinät ja
kartiomainen yläosa ovat täynnä pitkulaisia reikiä. Niiden kautta
tuikkiva valo muodostaa riihen mustiin seiniin ja kattoon himmeitä,
levottomia, aavemaisia tähtiä. Kiukaan kupeella kahden liinaloukun
päällä laudallaan lepäävä vainaja nostetaan mukana tuotuun mustaan
arkkuun, jonka pohjalle pehmikkeeksi on levitetty höylänlastuja ja
päänalustaksi asetettu lastuilla täytetty pikku pielus. Naapuritöllin
vanhukset laulavat lähtövirren. Vaimon korkealla särisevä, rikkinäinen
ääni ikäänkuin itkee särkyneen elämän tuskaa, miehen basso kuin
syvyyksistä kaikuen on tyyni ja rauhoittava: Ei hätää mitään, täällä
syvällä saa levätä vaivoistaan. Laulajien suusta pöllähtelee valkeat
höyrypatsaat kuin tehtaan pillistä sen huutaessa illalla lepoajan
alkua väsyneille työmiehille. Arkun sivulla käsi suun edessä seisovan
lesken sieramista puuskuttaa valkea murheen henki kuolleen kasvoille,
ja silmistä tipahtaa joku kuuma kyynel valkoiselle venykevaatteelle,
leviää ja jäätyy siihen kiiltäväksi tähdeksi. Heikki valjastaa ulkona
hevosta liisterein eteen, joka on tuotu riihen luo jo edellisenä
iltana, valmiiksi odottamaan kuormaansa, ja sitelee valkoista
vaatekaistaletta luokkaan oikealle puolelle.
Kun virsi on laulettu, katsotaan hetkinen äänettöminä värittömiä
kasvoja, kuin tahdottaisiin lähtemättömästi painaa ne muistiin.
Tällävälin on Heikkikin tullut riiheen.
"Niin, hyvästi nyt vain, Eero", nyyhkyttää leski. "Nuku rauhassa...
Monta... monta... anna anteeksi — kaikki... Tule sinäkin, Heikki,
sanomaan hyvästi isällesi."
Kansi nostetaan paikalleen, ja naapuritöllin mies iskee sen kiinni
kummastakin päästä kolmella pitkällä takonaulalla.
"Kai se siellä pysyy", huomauttaa Heikki.
"Eikö tuo pysyne."
"Herra Jumala!" huudahtaa samassa Henna ja tarrautuu naulaajan
kohotettuun käteen juuri kun tämä on antamassa viimeistä iskua
viimeisen naulan kantaan.
"Mikä, mikä nyt?"
"Voi, hyvä Jumala, kun Eero pyysi — pyysi, että arkun kansi
naulattaisiin puunauloilla."
Naulaajan käsi kohosi vitkaan korvalliselle.
"Kun et tuota ennen sanonut."
"Kun, hyvä Ville, kun en muistanut."
"Pitäisi muistaa. Eihän tuo ollut paljon pyydetty miehesi puolelta —
muutamia puunauloja. Ja kuolleen tahto on täytettävä, muutoin voi tulla
pahat perästäpäin."
"Ei se ole paljon pyydetty. Ota, hyvä Ville, pois nuo rautanaulat,
kisko vaikka hampain", hätäili Henna yhä.
Ville tarkasteli nauloja — niiden kannatkin olivat uponneet jonkun
verran puun sisään.
"Ei, Henna hyvä, kyllä ne nyt pysyvät siinä, missä ovat. Vapriikin
valssinauloja jos olisivat, niin voisivat lähteäkin. Mutta takonauloja
ei kisko pihkaisesta puusta itse per... tuota — ellei järin arkkua
säre."
"Voi yhtähyvin sentään", Henna ihan itki. "Että jos sen mitenkuten
on raskaampi ollakseen, kun kerta puunauloja pyysi. Se sitä
ylösnousemustaan lie ajatellut. Ja jos se siitä hyvinkin kuontuu vielä
jälkeenpäin valittelemaan ja syyttelemään."
"Ei se olisi ensimäinen kumma."
"Ei olisi ensimäinen. Sano, hyvä Ville, mitä nyt on tehtävä."
"Nyt on kannettava arkku rekeen ja lähdettävä ajamaan", sanoi Heikki.
"Pitkä matka ja kiteä pakkaskeli — eikä ruumiin kanssa sovi ajaa kuin
markkinatiellä. Ennenkun ylösnousemus tulee, ehtii siinä toinenkin
arkku mullaksi muuttua, arkku ja arkunnaulat, vaikka olisivat
timanttia. Ja lie hänellä, joka voi kuolleitakin herättää, näpistimet
sellaiset, että nousee takonaula pihkaisestakin puusta."
"Heikki, älä puhu syntiä. Se tulee kuin varas — varas yöllä", nuhteli
äiti.
Varas?... On nuo ennen varkaat lujempiakin lukkoja availleet...
"Käykäähän, Ville, kiinni sinne jalkapäähän; minä koetan kannattaa
täältä päänpuolesta."
Eikä siinä todella muuta keinoa keksitty. Arkku kannettiin rekeen ja
peitettiin loimella, niin että mustat päädyt vain näkyivät. Heikki ja
Ville istuutuivat poikkiteloin arkun kannelle.
"Soh, tamma!"
Tamma nojasi länkiinsä kerran, kaksi, mutta kun reki tuntui olevan kuin
kannossa kiinni, katsoi se kysyvästi taakseen.
"Ei nyt hullumpaa", ihmetteli Heikki. "Onpa sen tamman jälkeen ennen
kuorma lähtenyt, raskaampikin. Välistä tukkimetsässä on ollut viisikin
kymmentuumaista yhtaikaa, ja hangoittelematta niiden on pitänyt
seurata."
"Tämän tönäisen kyydittäväsi lähtö ei taida olla oikein mieluista
sille itselleen", sanoi Ville. "Mutta on ne keinot, että kevenee liiat
painot."
"Minkälaiset ne keinot ovat?"
"On käännettävä arkku alassuin... ja on siinä vähän muutakin."
"Eikö tuo lie tämä sukkelin keino", sanoi Heikki, nousi reessä
seisaalle ja läimäytti tammaa lautasille ohjasperillä olan takaa. Ja
kun hevonen oikein vauhdilla ponnisti, lähti reki liikkeelle niin
äkkiä, että miehet olivat keikahtaa maahan selälleen. Mutta reen kulku
oli niin raskasta, että tamma sai kiskoa voimainsa takaa kuin karhia.
Tuntui kuin sen alla olisi ollut sadat näkymättömät kynnet haraamassa
vastaan.
Kaiken tämän johdosta Henna oli niin lyöty, että hän ei voinut edes
itkeä, ei muuta kuin huokailla.
"Voi, Eero, Eero!... Että kun tällainen palkka piti maksettaman. Ja
sillä lailla kuin se rukoili sängyssään vielä viimeisillä hetkillään,
pusersi käsiään rinnan yli ristiin, niin että sormiluut ruskivat,
ja voivotti, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Jumala minua
varjelkoon tuomitsemasta, mutta ne voivat olla liian suuret — Eeron
synnit. Laula edes, Ville. Laula sinäkin, Serahviia, jos tuosta olisi
jotakin huojennusta."
Ville lauloi, ja Serahviia Hennan rinnalla reen perässä kävellen lauloi
aina kotipellon ulkoveräjälle asti, josta naiset pyörsivät takaisin.
"Muistakaa hänelle soitattaa edes sielukellot", huusi Henna poistuvien
jälkeen.
Alkumatkalla miehet istua könöttivät arkun kannella töppösineen ja
vyötettyine turkkeineen ääneti, mietteissään kuin varikset riihen
harjalla. Vasta kun Heikki oli kopeloinut povestaan eväspullon,
jollainen oli ollut välttämätön seuralainen tällaisilla matkoilla
ylimuistoisista ajoista asti, ja se oli kulkenut kädestä käteen,
huulilta huulille useampaan kertaan, laukesivat vähitellen kielten
siteet.
"Saattoihan se olla jäätynyt kiinni siellä riihen tanhualla", alotti
Heikki asiasta, jota arveli Villenkin hautovan. "Se toisinaan reki
pikeytyy jäätikköön niin lujaan, ettei kangetta irtau."
"Hm... voipa olla, voipa olla pikeytynytkin", myönteli Ville hyvillään
saamistansa ryypyistä. "Vaan entäpä ne karhitsemiset ja kynsimiset reen
alla?"
"Anturain alla tietysti oli jäätä, joka vähitellen kului ja hioutui
pois. Näkeehän Ville, että tamma kävellä rapsuttaa jo länget korvissa.
Soh, Lipi!... hih!"
"Ole kirkumatta", varoitti Ville ankarasti. "Vai tekeekö taas mielesi
jäätä anturaisi alle. Ne vielä äsken kaikkoutuivat laulun mahdilla,
vaan jos rienautuvat tulemaan uudelleen, eivät ehkä lähdekään.
"Ketkä ne?"
"Nepä ne... Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo vanha
mies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä asioita. Minä
olen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille, saatellut
heidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut ylimäisenä
vieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa lähemmä
viisikymmentä ajastaikaa.
"Ehtii siinä ajassa jo nähdä yhtä ja toista.
"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme
muuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää metsäpolkua
pitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin ruumiit kirkolle
kesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle, niin sanoo
muuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta, niin
sujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin saimme
pirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta myöten.
Ja muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti levähtääksemme
kolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta miestä, ja perille
päästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut koirat.
"Piti maar siinä olla kymmenhankainen kirkkovenhe mokomaa paatta
kantamassa."
"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei
ylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut... Liehän siellä
putelin pohjassa pisara vielä?"
Heikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin otti
ryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan rannalla
kenottavaa kuun kantaa vasten.
"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin kolmanneksen
vajautuneen... Äh!"
"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn", kehoitti Heikki. "Ei
pidä vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää
reenseviltä heinäsäkistä.
"Heinäsäkistä?... Älä veikkonen puhu sitten mitään."
Pullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata
naamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.
"Ähäts!... Onpa, onpa... mistä?... Otahan, isäntäkin, seh!... Aina se
on isäntä vieraan veroinen... Mistä tuota... ähäts!... löysit vielä
kuusen juurella keitettyä?"
"Puhumatta paras."
"No, niinpä kai. Enpä ole mokomaa junkkaria maistanut sitte kotipolton
aikain... Pistähän tuosta rouheita piippuusi. Tuntuu tuo ilma
hiukan lämmähtäneen, että tarkenee tässä jo piippuunsa pistää, eikä
ole pelkoa, että piip... Eikös perh...! Puhelehan, Heikki, tuonne
suupieleen, että pääsen tuosta nysästä eroon. Vetää piru huulia yhteen
kuin maneetti ja pistelee kuin sata neulaa", puhua sopotti Ville
toisesta suupielestään. "Siinä on tuo suukappale läkkipellistä, ja on
se joskus ennenkin tulipalopakkasilla jäätynyt huuliin kiinni... No
sillälailla, sillälailla... väkevällepä tuo henkesi höyrähtääkin...
Ähä, jopas irtautuu ylähuuli. Puhelehan vielä, että irtautuu
alahuulestakin... no sil... sillälailla. Sen tuon vanhan huulissa ei
ole lämpöä enempää kuin vanhassa anturanahassa."
Jatkoivat siitä matkaansa tupakoiden. Savu jäi leijailemaan jäljelle
tyynessä ilmassa, ja Ville kertoili ajan ratoksi seikkailuja
kuolleitten kanssa, omiansa ja muitten.
"Väitteli kerran kaksi rohkeata miestä keskenään, kumpi heistä olisi
rohkeampi. Löivät siitä vetoa, ja pelkäämättömyytensä todisteeksi oli
kummankin noudettava yksin pimeänä syysyönä hautakammiosta kuolleen
luu. Arvalla määrättiin, kumman ensin oli kokeensa suoritettava. Se,
jolle arpa lankesi, lähtee määrättynä yönä hautuumaalle, siirtää
kansilaudat syrjään, laskeutuu tikkaita myöten hautakammioon ja
löydettyään luun aikoo lähteä — 'Jätä rauhaan, se on minun vaarini
luu', kuuluu kammion nurkasta ääni kuoleman kolkko, ja siellä näyttää
häämöittävän joku valkea haamu. Jättää etsijä saaliinsa ja löytää
toisen. — 'Jätä rauhaan, se on minun isäni luu.' Tekee mies työtä
käskettyä ja löytää kolmannen luun. — 'Jätä rauhaan, se on _minun_
luuni.' — 'Olkoon vaikka kenen luu, mutta menee se nyt', vastaa etsijä
ja nousee saaliineen tikkaita myöten ylös, juoksee kipittää hiljalleen
käytävää pitkin portille päin ja kuulee hipsuttavia askeleita aivan
takanaan. Ei uskalla katsoa taakseen, multa ei saa ilmankaan oltua.
Näkee silloin kintereillään valkoisen haamun, kädet levällään kuin
syliinsä tavoittaen. Samassa kaatuu takaa-ajettu kiljaisten käytävälle.
Siitä hänet seuraavana aamuna löydettiin kuolleena, kädessä kuolleen
sääriluu."
"Se oli sen valkoisen haamun sääriluu?" kysyi Heikki.
"Se valkoinen haamu oli se toinen vedonlyöjä, joka oli edeltäpäin salaa
piiloutunut hautakammion nurkkaan, valkoinen hursti ympärillä."
"Noutamatta taisi nyt jättää se hurstimieskin kuolleen luun?"
"Noutamatta. Kun sitä toista vedonlyöjää lähdettiin viemään arkussa
hautaan, lähdettiin toista kuljettamaan köysissä hullujenhuoneeseen."
Ville kopisti piippuaan arkun päätylautaan kuin onttoon kumisevaan
honkaan, kaivoi perät poskeensa ja pisti piipun taskuunsa.
Istua kyyröttivät taas ääneti kuin varikset mustan riihen harjalla.
Mutta nyt tapahtui jotakin ihmeellistä, jotakin samantapaista kuin
jos mitään pahaa aavistamaton ihminen istuisi kivellä ja sen sisällä
yhtäkkiä räjähtäisi dynamiittipanos. Syviin ajatuksiinsa vaipuneet
miehet kimmahtivat yhtaikaa kuin näkymättömän käden heittäminä kauas
reen sivulle seisaalleen ja silmät renkaina tuijottivat olkansa yli
arkkuun, ikäänkuin odottaisivat jotain vieläkin kauheampaa.
"Oli se pamaus", sai Ville vihdoin änkytetyksi.
"Oli — oli se jymäys — kuin tykillä olisi ampunut", säesti Heikki.
Arkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä
ritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä
paukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan
sysäyksen ylöspäin.
"Nyrkilläänkö lie iskenyt... vai olisiko potkaissut?" kysyi Heikki.
"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan
menneen pirstoiksi koko arkku."
"Hyvä oli, että oli takonaulat", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa
hihalla hikeä otsaltaan.
"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia", vastasi Ville...
"Sinulla taitaa olla lämmin?"
"Löi vähän lämpimäksi."
"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä
pieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin
Oulunmaa."
"Heinäsäkistä?... jaa, niin."
Heikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet taas
matkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei enää
kuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista, uskalsivat he
istuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa ihmettelemään.
"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?" kysyi Heikki hiukan värähtävällä
äänellä.
Tarkastettuaan osotettuun suuntaan sanoi Ville:
"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin liikkuisi
tuolla jotakin mustaa."
"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin kettu,
vaan saattaa se olla koirakin... Seh, seh!"
"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan."
Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin,
väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin
Heikki:
"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet."
"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla", vastasi Ville.
Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen,
näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa,
ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan
kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien
räpyttämistä... Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne —
sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.
Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin
hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee —
kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.
"Kuka hullu se huutaa sydänmaassa yöllä?" sanoo mies.
"Eihän sillä liene mikä hätä, sillä huutajalla?"
"Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen. Kuulostaa tuo
koommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä Korvenkylällä joku
muuttanut majaa."
"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne korpeisetkaan
ennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien kohdalla."
Ajettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä
pitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä
valtamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa
hopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä kouristavat
tapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta, kaukaiselta
unennäöltä.
"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?" kysyi Ville. "Kovin on
kipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on purevimmillaan."
Otettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat
miehet viimeistä taivaltaan kirkolle.
"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo vanha
mies", kehui Heikki.
"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista
tipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta."
"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu", vastasi Ville. "Vaan olisit
kuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan
Intreeni-vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran
piispankäräjillä... no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin
parastaan niin luvussa kuin laulussa. Oli kysynyt pappilassa piispa
rovastilta: Kuka oli kirkossa se nuori mies, joka lauloi urkujenkin
yli? Oli vielä naurahtanut piispa Intreeni-vainaalle ja sanonut,
että uusi on teidän kirkko tehtävä, sillä jos seurakunnassanne on
kymmenenkin mokomaa miestä, jotka laulavat urkujenkin yli, niin mene
tiedä, voivat veisata tämän vanhan kirkkoröttelönne kumoon kuin
Israelin lapset Jerikon muurit ennen vanhaan aikaan. Ja — vaikka mä
sen itse sanon — kun minä ennen nuorta miessä piirin syrjässä laulaa
hujauttelin lemmen lirutuksia, niin messingille se veti tyttöjen suut —
messingille, ja kiilsi silmä."
"Taitaa Ville osata ulkoa kaikki virret?" kysyi Heikki.
"Osannenhan noita vanhasta virsikirjasta jonkun verran — kaikki
ruokavirret ja tuota kuolemaa koskevat. Uudesta en monta osaa, ne eivät
olekaan aikamiesten virsiä."
"Taidatte osata ne latinankielisetkin?" uteli Heikki edelleen.
"Osannenhan niitäkin jonkun."
Kun Villen päähän Heikin kehuessa oli noussut muutakin kuin humala,
alkoi hän laulaa latinankielistä virttä, näyttääkseen Heikille
suurta taitoansa. Alkujaan hän aikoi veisata näytteeksi vain hiukan
virren alusta, mutta kerta alkuun päästyään unohtui laulamaan kaikki
kaksitoista säkeistöä yhteen mittaan. Kirkonkylän läpi ajettaessa hän
jo veteli viimeistä värsyä.
Tien varrella ilmestyi akkunoihin kummastuneita kasvoja, ja uteliaimmat
hyökkäsivät maantielle kuuntelemaan outoa virttä ja poistuivat vasta
kun laulu hautuumaan portille tultaessa lakkasi.
Kun loimi otettiin arkun kannelta, näkyi siinä päästä päähän ulottuva
leveä rako. Suntio, joka laulun kuultuaan oli tullut virkansa puolesta
vastaan ottamaan, sanoi:
"Kaikkeen se vilu vihansa iskee. Taitaa olla arkku tehty tuoreista
laudoista?"
Ville loi Heikkiin merkitsevän silmäyksen: kyllä ne vihat tunnetaan.
Suntiolle hän ei siitä asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, sanoa
jorauttihan vain:
"On siellä meidän puolessa ollut tapa sellainen, että tuoreesta on
arkku tehtävä — että kun mies kaatuu, niin petäjäkin kaatuu."
Heikki kurkisteli kannen repeämästä arkkuun.
"Ole tirkistelemättä!" kivahti Ville melkein vihaisena.
"Niin, eihän se kyllä ole mikään kuvakaappi katseltavaksi", varoitti
suntiokin.
Kannettuaan arkun kolmisin yhteiseen hautaan lähtivät miehet
paluumatkalle, lämmiteltyään ja syötyään eväskontistaan suntion luona.
Mutta sielukellot unohtuivat soittamatta.