Heikin puuhatessa itselleen torpan sopimusta hänen äitinsä toimitti
kotona raskasta velvollisuuttaan muutamien vainajan vanhojen ystävien
avustamana.
Kun ruumis oli pesty, puettiin se karkeihin rohtimisiin
kuolinvaatteisiin. Jalkoihin vedettiin harmaat villasukat ja käsiin
lapaset, jotka ommeltiin toisiinsa niin, että kädet jäivät ristiin
rinnan yli. Sitten vainaja nostettiin laudalle, ja ylle levitettiin
valkea venykevaate.
Vaikka kuollut oli jo lähtövalmis, viivytettiin kuitenkin kuin säälien
kantamasta häntä lämpimästä tuvasta kylmään riiheen juuri vielä.
Äänettöminä istuvat vieraat tuvan penkeillä. Ei kimaltele kyynel
yhdenkään silmissä, ei näy pienintä tunteen värähdystä ainoankaan
kasvoilla. Syvine ryppyineen ne ovat liikkumattomat kuin aaltoihin
jäätynyt järven pinta, jota eivät mitkään tuulet liikuta. Niihin
näyttää kivettyneen yksi ainoa ankara aatos: Tänään lähti hän. Kenen
vuoro meistä on tämän jälkeen — minun vai sinun — tänään vai huomenna?
"Siinä on matkamies valmis", kuuluu karsinan puolelta värähtelevä
naisen ääni, ikäänkuin arastaen pyhän hiljaisuuden keskeyttämistä.
"Pitkän matkan mies", lisää hetken kuluttua toinen.
"Eihän siltä matkalta heti huomenna palata."
"Ei palata."
"Ei."
"Minun se on mieheni Amerikassa", jatkaa keskustelun alottaja; "on
ollut jo viisitoista vuotta. Ei sinnekään ääni kuulu, mutta toivon minä
hänet näillä silmillä näkeväni vielä."
"Ainahan ne näkee elävän silmät — jos lie ukkosi elossa vielä... ei ole
tainnut kirjoittaa?"
"Ei ole kirjoittanut, ei pennin pyöreää lähettänyt viiteentoista
vuoteen. Mutta kirjoittavat toiset, että on se siellä Kalihvorniassa
nähtynä."
"Kerrotaan, että on siellä vainiot viljavat ja hengen elanto helppoa —
liekö totta, en tiedä. Täällä on työ raskasta ja leipä monen hien ja
helteen takana. Ei se tämä vainajakaan laiskan leipää syönyt."
"Ei syönyt."
"Ei."
"Kuinka lienee ollut ankara tämä viimeinen kamppailunsa?"
"Eihän se henki helyillä lähde, ei kulje kuolema kulkusten kanssa."
"Se on sokea vieras, kuolema, joka usein kulkee ystäviensä avattujen
veräjien ohi ja saapuu sinne, missä sitä kaikkein vähimmin odotetaan ja
toivotaan."
"Kuitenkin se kerran kolkuttaa meidän jokaisen ovelle — eikä suinkaan
liian aikaisin nyt täällä."
"Ei liian aikaisin."
"Kyllä Eero jo tämän maailman tienhaarat tiesi."
"Hyvinkin tiesi."
"Kuinka lienee tuntenut ne tulevaisen maailman tienhaarat sen oikean ja
vasemman tien."
Viime huomautukseen ei kukaan osannut vastata mitään. Painostavan
hiljaisuuden keskeytti vihdoin leski:
"Ei tiennyt Eero keväällä hamppua kylväessään, että viimeistä
hamppuaan kylvää; ei syksyllä riihessä loukuttaessaan, että itselleen
kuolinliinoja loukuttaa. En tiennyt minä rukkia polkiessani, että
tuonelle lankaa kehrään; en sukkulaa heittäessäni aavistanut, että
manalle kangasta kudon."
"Sen verran ihminen tietää."
"Sen verran."
"Ja sitähän se Eero sairastaessaan penäsi, että älä sinä, Henna, osta
puodista palttinaa kuolinvaatteikseni, ne ovat vieraita ja kylmiä.
Ompele vaatteet oman pellon liinoista, kudo sukat oman lampaan
villoista — niissä on lämmin levätäkseni, nukkuakseni rattoisampi."
* * * * *
Vainaja on saatettu riiheen, vapisevat äänet ovat veisanneet
kuolinvirren ja vieraat poistuneet äänettöminä, allapäin. Yksin istuu
tuvassa leski, katsellen ympärilleen kuin vieraassa paikassa. Siinä
ovat vielä pöydällä siniraitaiset kahvikupit ja puinen sokeriastia
— Eero-vainajan käsialoja; maitoa ei ole näin talvisaikaan ollut
edes kahvin joukkoon tipauttaa. Viluisen näköisenä hautoo kahvipannu
takassa mustia hiiliä, jotka eivät lämmitä sen kuparista kupua.
Nauloissa seinillä riippuu vainajan vaatteita ja nahkavyö puukkoineen
ja tuohituppineen. Tuolilla tyhjän sängyn vieressä on tupakkakukkaro,
tulitikkulaatikko ja visainen piippu. Lattia sängyn vieressä on vielä
märkä äskeisen toimituksen jäljeltä, ja outo kalmanhaju herättää
hiukan kammottavaa tunnetta jonkun näkymättömän läsnäolosta. Luullen
jo yön hiljaisuuden tulleen alkaa sirkka uunin raossa laulaa. Siihen
yhtyy toinen, kolmas, ja pian kokonainen sirkkojen kuoro laulaa
yksitoikkoista säveltään, niinkuin ei mitään erinomaista olisi
tapahtunut. Mutta yksinistujasta laulu kuulostaa kuolinvirreltä ja
lisää vain yksinäisyyden ja orpouden tunnetta. Väkisinkin kiertyy
kyynel silmäkulmaan.
Vähitellen ikäänkuin loittonee ja hiljenee sirkkojen laulu, ikäänkuin
avartuu ahdas tupa ja vaikenee hämärtyvä talvinen iltapäivä. On kuin
istuisi yksin hiljaisessa eläväin kuvain teatterissa ja katseleisi
vaihtuvia kohtauksia oman elämänsä pitkästä näytelmästä.
‒ ‒ kirkas syyskesän aamu. Venhe liukuu rannasta voimakkain aironvedoin
pappilaa kohti. Paitahihasillaan soutaja alatuhdolla on Eero,
sulhasmies. Hän itse, morsian, soutaa ylätuhdolla, ja vanha isäukko
pitää perää. Kokassa lipattavat purjekoivun lehdet, ja sen oksien
alla on tuohinen eväskontti, ja valkeassa nyytissä lainattu silkkinen
pääliina ja mustat vihkivaatteet. Laiturilla äiti toisella kädellä
kyyneltä pyyhkii, toisella hyvästiä huiskuttaa. — Siunatkoon Jumala! ‒ ‒
‒ ‒ avara savutupa palveluspaikassa. Päreet palavat pihdeissään uunin
kupeessa, ja juhlan kunniaksi himmeä talikynttilä pöydällä. Pelimanni
soittaa viulua pöydän päässä, polkien tahtia virsujalalla, kastaa
kaulaa kotipolttoisella viinalla ja yhä vinhemmin käyttää käyrää.
Valkoiseksi pestyllä permannolla tanssivat vieraat — kuokkavieraat —
polkkaa, purpuria, martinvappua, niin että karsta katosta karisee.
Vasta aamupuolella yötä taukoaa tanssi. Kuin vihan väellä iskevät
miehet käsiksi sulhaseen, tytöt morsiameen, liki lakea nostavat. —
Eläköön! ‒ ‒
‒ ‒ pienen aukeaman laidassa kosken parpaalla vastaveistetty tupa.
Sen lähellä istuvat mies ja vaimo — mies pyyhkien paitansa hihalla
hikeä otsaltaan, nainen katsellen järven taakse laskevaa aurinkoa,
kädet velttoina polvilla — ympärillään suuria kiviröykkiöitä ja
juurikasrovioita. — "Tämmöistäkö se onkin se kuviteltu onni? Yhäkö se
painuu alemma ja alemma kuin tuo laskeva aurinko", huokaa nainen. —
"Tämmöistä se on — köyhän onni", vastaa jurosti mies. — —
‒ ‒ seisovat suorina kuin valkeat kynttilät ‒ tyhjät tähkäpäät.
Pelloilla ja halmeilla elonleikkaajien mykät joukot, selät köyryssä
kuin sirpit kädessänsä raskaasta työstä, selät köyryssä tyhjien
tähkäpäitten raskauttamina. ‒ ‒
‒ ‒ kuin yö ja päivä: piakkaa pitelevän emännän kalpeat kasvot ja
uunissa paistuvat sysimustat pettuleivät, vanteet ympärillä, etteivät
arinalle hajoaisi. Mustia leipiä, kalpeita kasvoja. — —
‒ ‒ valtateillä puutteen ja hädän ryysyinen itkevä ihmisvirta, johon
sydänmaan poluilta vuolaat sivupurot yhtyvät. Se paisuu, paisuu kuin
tulviva kymi — ja siihen tulvaan hukkuu moni.
‒ ‒ kellot soivat, sielukellot soivat joka päivä. Sunnuntaisin avattu
yhteinen hauta ulottuu hautuumaan laidasta toiseen. Siellä alhaalla
mustia ruumisarkkuja kymmenittäin, isoja ja pieniä, isät ja äidit
rinnan, lapset kupeellansa — köyhää kansaa. Haudan partaalla pappi
hitaasti siirtyy arkun luota arkun luo, multaa heittää. — "Maasta
olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus,
Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."
* * * * *
Niin syvälle hän oli vaipunut muistojensa kaukaisiin maailmoihin,
ettei ollut huomannut hämärän vaihtumista pimeydeksi, ei kuullut
humalaisen epävarmoja askeleita eikä oven narahtavaa avautumista. Vasta
kun Heikki pudottaa jyskäytti ulkoa ottamansa halkosylyksen uunin
soppeen, hän siunaten ponnahti seisaalle ja jäi tuijottamaan ovensuussa
häämöittävään mustaan haamuun.
"Kuka se on?... Onko se Heikki?"
Heikki oli mielestään tehnyt hyvät kaupat, ja harjakaishumala oli
kohonnut korkeimmilleen; siksi hän tahtoi hiukan huvitella äitinsä
kustannuksella. Vastaukseksi tämän kysymykseen hän möyrysi kuin
vihainen härkä, jonka matkiminen olikin hyvin helppoa hänen nykyisessä
tilassaan.
"Hyvä Jumala!... Kuka se on?... Onko se... onko se...?"
"Yö!... yö!" kuului ovensuusta — aivan kuin Eero-vainajan
nikottelemista sairastaessaan. Noin yököttelee vain se, jonka mieltä
todenteolla kääntää.
Hetken aikaa kuului tuvasta vain näkymättömän kellon nakutus
peräseinältä.
"Hehehe!... Ta-taisipa äiti luulla, että ukko on tullut riihestä
ku-kummittelemaan", nauroi Heikki. Kopeloituaan taskustaan
tikkulaatikon ja sytytettyään lampun hän näki äitinsä kyyröttävän
peräpenkillä, kasvot kalpeina kuin valkaistu palttina. Otsalla
kimalteli suuria hikihelmiä, ja hän oli niin raukean väsynyt, ettei
aluksi saanut sanaa suustaan.
"Le-leikkiähän minä vain", soperteli Heikki kuin anteeksi pyytäen.
"Huonoa leikkiä. Ja on tämä nyt aika leikitellä... ja on tuo kaunista —
mennä kylille juomaan, kun isä...
"Maatkoon isä le-levossa. Ne on nyt" ‒ Heikki ojensi kätensä kuin
olisi hevosta ohjannut — "ne on nyt Töyrylän ny-nyörit näissä käsissä.
Mi-minä olen isäntä."
Kuin valtansa merkiksi hän ruiskautti pitkän syljen lattialle.
"Pötyä pöytään tai pö-pöytä pihalle!"
Äidin tuotua ruuan istuutui Heikki pöydän päähän.
"Eikö sitä ole maitoa ja voita — tä-tämmöisenäkään iltana?"
"Ei ole", vastasi äiti lyhyeen, ryhtymättä humalaisen kanssa pitempiin
puheisiin.
Ruokiin kajoamatta Heikki antoi katseensa kulkea kuivasta
leipäkannikasta kuorekuppiin, siitä kaljatuoppiin ja kylmiin
perunakeitikkäisiin. Äskeinen iloinen mieliala oli kuin pois
puhallettu. Silmälaudat takoivat toisiaan vasten, ja kiivas hengitys
tohisi sieramissa kuin itkuaan pidättävällä lapsella, jolta on
riistetty leikkikalut.
"Se pitäisi tappaa", sanoi hän hetken päästä.
"Mikä?"
"Semmoinen le-lehmä."
"Mansikkiko!"
"Kun se ei kerta ly-lypsä."
"Ei suinkaan se yksi lehmä jaksa ympäri vuoden lypsää. Ja milloin on
ennen ollut edessäsi talvisin maidot ja voit! Hyvä kun leipääkin. Minä
olen elänyt semmoisiakin aikoja, ettei ole ollut leipääkään."
"Se oli ennen. Mutta tästä alkaen on Töyrylässä leipää ja le-leivän
särvintä."
"Ei kait se taivas ruvenne maitoa satamaan paremmin kuin tähänkään
asti."
"Ei ta-taivas, mutta maa. Minä laitan tähän talon semmoisen, ettei
pappila parempi. Navettakin pitää olla pulskempi kuin köyhän talon
pytinki — se-sementtipermannot, akkunat kuin kirkossa ja hö-hönkätorvet
katolla."
"Ohhoh — voi-voi!" huokasi äiti.
"Ni-niin minä olen aatellut."
Hän oikein hehkui intoa selittäessään äidille aatteitaan, mutta kun
hänen katseensa sattumalta osui kuorekuppiin, katkesi juttu kuin
tikkua taittaen. Murjotettuaan hetkisen ääneti kyynäskolkkaisillaan
pöydän päässä hän äkkiä hypähti seisaalle, meni vainajan sängyn luo ja
nakeltuaan vuodevaatteet lattialle kokosi sänkyoljet kainaloonsa.
"Mitä sinä teet, onneton?" kysyi äiti.
"Eikös se ole tapa semmoinen, että kuolleen pahnat on po-poltettava."
"Ehtisit ne polttaa huomennakin."
Heikki kantoi oljet pellolle, haki ladosta pari kupoa lisää ja sytytti
palamaan.
Äiti seisoi tuvan akkunan edessä, muttta ei voinut nähdä muuta kuin
kaamean, punertavan kumotuksen valkeaksi jäätyneen akkunaruudun lävitse.
* * * * *
Heikki nukkui raskaasti kuorsaten ovensuusängyssä, mutta äiti lattialla
vuoteellaan valvoi kauan, ja sirkkojen kuoro uunin raoissa lauloi
yksitoikkoista yöllistä virttänsä aamuun asti.