Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy
1915.
I
"No niin..." Heikki keskeytti hartaan äänettömyyden, joka vallitsi, kun
hänen isänsä oli huokaissut viimeisen henkäyksensä tälle maailmalle
karsinanurkan sängyssä.
"No niin", hän toisti, rykäisi kuivasti ja meni hakemaan riihen luota
leveätä lautaa, jonka oli muutamia päiviä aikaisemmin pudottanut riihen
kylkiäisen katolta ikäänkuin odottamaan tätä hetkeä. Palattuaan hän
asetti sen pystyyn uunia vasten ja virkkoi äidilleen ja muille tuvassa
olijoille:
"Tekö pesette ruumiin, vai...?"
Vastauksena oli äidin hiljaisia nyyhkytyksiä.
"Vai pitääkö hakea pesijä kylästä?"
Hiljaisia nyyhkytyksiä.
"Vai viedäänkö ukko riiheen niine nuhjuineen?"
Kyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten
vartaloaan mummo lausui:
"Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi pehmenevät.
Katso tuonne" — hän viittasi kuolinsänkyyn — "isäsi silmät jäivät auki:
se tietää, että joku meistä seuraa pian samaa tietä."
Heikki rykäisi kuivasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että äiti
"jollakulla meistä" taisi tarkoittaa juuri häntä. Ei hän siitä
kuitenkaan mitään maininnut, virkkoihan vain:
"Omat kai minun keuhkoni ovat, niinkuin sydämenikin. Oli ne kovat
tai pehmeät, niin sen asian ei pitäisi äitiä liikuttaa, eikä ketään
muutakaan. Muuten on minun paikkani tästä päivästä alkaen pöydän
päässä, ja sen asian saattaisi äiti pitää visusti mielessään."
"Pöydän päässä?... hyvä. Vaikka sinulla itselläsi on hyvin vähän
ansiota siihen asemaan. Mutta pöydässä on kaksi päätä, ja toisessa
päässä aion istua minä, niinkuin olen istunut siitä asti kun Töyrylän
torpasta on haiku noussut."
Kyyneleet pulpahtivat taaskin esiin.
"Että hänen pitääkin tällaista kuulla...
"Ei kuollut mitään kuule", keskeytti Heikki.
"... hänen, joka tässä on hongikkoon tuvan tehnyt ja pellot kuokkinut
ja kivennyt ja kannot vääntänyt... ja raivannut ja ojittanut niityt
kylmään korpeen, ettei yön unta... noilla käsillään, jotka nyt
voimattomina ja... kylminä..."
"Riittää jo, ei asia porusta parane. Tuossa on lauta, tehkää te mitä
täällä on tehtävää, minä teen mitä minulle kuuluu."
Näin sanottuaan Heikki meni taloon ja kertoi isännälle, että koska
hänen isänsä nyt vihdoinkin on kuollut ja hallitusohjat ovat joutuneet
hänen käsiinsä, niin olisi kai oikein ja kohtuullista, että hän saisi
pistää jalkansa virallisestikin oman pöydän alle. Että jos isäntä olisi
hyvä ja tekisi paperit eli muut kontrahdit, puustavilleen samanlaiset
kuin ne entisetkin paperit, paitsi että näissä uusissa pitäisi seisoa
hänen, Heikki Eerikinpojan nimi ja puumerkki.
Isäntä piti aluksi pienen puheen siitä, kuinka täällä kaikki on
katoavaista; ei täällä ole pysyväisiä asuinsijoja, tulevaisia olemme
vain etsimässä. Sanoi, että ne vanhat tervaskannot kaatuvat toinen
toisensa perään, mutta konnulleen kaatuvat, niinkuin kaatuvat
juurilleen pohjolan hongat. Mutta tämän nykyisen sukupolven juuret ovat
jotenkin löyhässä isänmaan kamarassa; pienikin tuulenpuuska ne siitä
tempaa irti.
"Mitä erittäin tähän Töyrylän torpan kontrahtiasiaan tulee, niin se on
hiukan pulmallinen", arveli isäntä. "Nyt on vainaja päässyt parempaan
elämään, ja hänen kanssaan on kontrahtikin..."
"Päässyt parempaan elämään", keskeytti Heikki.
"Minä toivon, että Heikki ei laskisi leikkiä vakavasta asiasta — eikä
tällä kertaa minustakaan. Tarkoitan: vainajan kanssa on kontrahtikin
kuollut, sillä se oli tehty vain hänen elinajakseen. Ja olen minä vähin
ajatellut ottaa itse torpan haltuuni nyt, kun..."
"Tekö!"
"No, no... tietysti kohtuullista korvausta vastaan."
Isäntä vaipui mietteisiinsä ja kysyi kuin ohi mennen:
"Heikin sanotaan käyneen lääkärillä. Mitä tohtori arveli Heikin
keuhkojen terveydentilasta?"
"Mitä hän arveli! Koputeltuaan ja kuulosteltuaan sekä edestä että
takaa, ravistellen kaljua päätään, hän viimein istui tuoliinsa, iski
kämmenen polviinsa ja katsoa muljotti kotvan torveensa pöydällä —
niinkuin minä nyt tuohon tyhjään pikariin." (Isäntä kiiruhti jälleen
täyttämään pikarin.) "Ähhäh... kiitos... Kysyy vihdoin: Onko teillä
kapitaalia — noin niinkuin runsaanpuoleisesti? Ei ole kerskumista,
herra tohtori, vastasin minä, mutta aina sitä toki sen verran on, ettei
koirat tuppaa kinttuja kastelemaan. Tohtori silloin vähän naurahti
ja sanoi, että koska teillä ei ole kapitaalia, niin hän määrää vain
muutamia konjakkitippoja nautittavaksi aamuisin lämpimän maidon kanssa.
Mutta minä sanoin tohtorille, että ne ovat lasten resehtiä sellaiset.
Kun aikamies avaa pullon, niin se ottaa ryypyn, kaks jopa kolmekin
yksin tein — eikä siinä tarvita maitoa ei siirappia."
"Vai konjakkia... Ja sanoiko Heikki, että tohtori ravisteli päätään?"
"Joo... ja sen pää oli niin puhdas ja sileä kuin listitty nauris... eli
niinkuin tuon pi-pikariri kuve", vastasi Heikki, nyt jo melkolailla
sammaltaen.
Ottaen hieman väkinäisesti huomautuksen varteen isäntä kysyi taas:
"Kuinka olikaan — sanoiko Heikki äsken, että vainajan silmät jäivät
auki?"
"No, se-sepposen selälleen. Äiti sanoi vielä, että jo-joku meistä
seuraa pian, mutta mi-minä luulen, että se on nyt ä-äidin vuoro."
Isäntä nakutteli sormillaan pöytään nähtävästi tyytyväisenä, ja asiain
näin ollen hän suostui tekemään vuokrasopimuksen Heikki Eerikinpojan
nimelle, kuitenkin sillä nimenomaisella lisäyksellä, että torppa tämän
kuoltua joutuu talon haltuun, jos isäntä niin tahtoo, perillisten
olematta oikeutettuja saamaan korvausta.
Pistettyään välikirjan taskuunsa soperteli Heikki:
"No nyt minä siis saan pistää jalkani oikein virallisestikin oman
pö-pöydän alle."
"Kunhan nyt Heikki muistaisi varoa, ettei koko mies suistuisi pöydän
alle."
"Ky-kyllä."