Vanha valkopartainen kerjäläinen pyysi meiltä almua. Toverini Joseph
Davranche antoi hänelle sata sousta. Minä näytin kummastuneelta. Hän
sanoi minulle:
-- Tuo raukka toi mieleeni erään tapauksen, jonka muisto on vaivannut
minua lakkaamatta. Se oli tällainen:
Perheeni, joka oli kotoisin Havresta, ei ollut rikas. Tultiin juuri
ja juuri toimeen, siinä kaikki. Isäni ponnisteli, palasi myöhään
virastosta mutta ansaitsi kehnosti. Minulla oli kaksi sisarta.
Äitini kärsi paljon varattomuudestamme ja hän sanoi toisinaan
miehelleen katkeria sanoja, verhottuja ja vääriä moitteita. Miesraukka
teki silloin liikkeen, joka koski minuun kipeästi.
Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin pyyhkiäkseen hikeä jota
ei ollut, eikä vastannut mitään. Minä aavistin hänen voimattoman
murheensa. Me säästimme kaikessa, me emme noudattaneet milloinkaan
päivälliskutsuja, jottei meidän olisi tarvinnut kutsua vuorostamme
muita; me ostimme puodeista jätteitä, joita saimme alennuksella.
Sisareni ompelivat itse vaatteensa ja heillä oli pitkät keskustelut
ja neuvottelut nyörikoristuksesta, jonka hinta oli neljäkymmentä
centime'ia metriltä. Jokapäiväisenä ruokanamme oli sakea häränlihasoppa
ja kaikenlaiset puurot. Sitä pidettiin terveellisenä ja voimakkaana;
minä olisin kernaimmin syönyt muunlaisia ruokalajeja.
Minä sain ankarat nuhteet kadonneitten nappien ja revittyjen housujen
vuoksi.
Mutta joka sunnuntai läksimme me kävelylle täydessä juhla-asussamme.
Isäni pitkässä takissa, korkeassa hatussa, hansikkaissa, ojensi
käsivartensa äidilleni, joka oli liputettu kuin laiva juhlapäivänä.
Sisareni, jotka tulivat ensimäisinä valmiiksi, odottivat
lähtösignaalia, mutta viime hetkessä keksittiin aina joku tahrapilkku
perheenisän takista, ja sitä täytyi kaikessa kiireessä pyyhkiä pois
bentsiiniin kastetulla tilkulla.
Isä odotti hattu päässä, paitahihasillaan, kunnes toimitus oli
loppuunsuoritettu, sillä välin kun äitini teki parastaan, pantuaan
silmälasit nenälleen ja otettuaan hansikkaat kädestään, jottei olisi
turmellut niitä.
Lähdettiin liikkeelle juhlallisina. Sisareni kulkivat eellimmäisinä
käsi kädessä. He olivat naimaijässä ja heitä tahdottiin näyttää
kaupungilla. Minä kävelin äitini vasemmalla puolella ja isäni
oikealla. Ja minä muistan vanhusraukkojen muhkean ulkonäön noilla
sunnuntaikävelyillä, heidän piirteidensä jäykkyyden ja heidän
liikkeidensä ankaruuden. He astuivat eteenpäin vakavin askelin, ruumis
suorana ja jalat kankeina, aivan kuin heidän käyttäytymisestään olisi
riippunut joku tavattoman tärkeä asia.
Ja joka sunnuntai nähdessämme suurten laivojen, jotka saapuivat
kaukaisista ja tuntemattomista maista, laskevan satamaan, lausui isäni
muuttamatta samat sanat:
-- Mitä! jos Jules olisi tuolla, mikä yllätys!
Jules setäni, isäni veli, oli perheen ainoa toivo, oltuaan ensin sen
kauhu. Olin lapsuudestani saakka kuullut hänestä puhuttavan ja minusta
tuntui, että olisin tuntenut hänet yhdellä silmäyksellä, siksi paljon
olin häntä ajatellut. Tunsin kaikki yksityiskohdat hänen elämässään
aina siihen päivään saakka, jolloin hän oli lähtenyt Amerikaan,
vaikkakin hänen siihenastisesta elämästään puhuttiin vain hiljaisella
äänellä.
Näytti siltä, että hän oli käyttäytynyt huonosti, se on, hän oli
tuhlannut paljon rahaa, mikä on suurin rikos, mihin köyhä ihminen
voi tehdä itsensä vikapääksi. Jos rikas mies huvittelee, niin
hän tekee tyhmyyksiä. Häntä kutsutaan hymyillen hurjastelijaksi.
Varattomien keskuudessa pojasta, joka pakoittaa vanhempansa vähentämään
omaisuuttaan, tulee lurjus, kerjäläinen, narri.
Tämä eroitus on oikea, vaikkakin asianlaita on sama, sillä seuraukset
yksinään määräävät jonkun teon siveellisen laadun.
Viimein oli Jules setäni tuntuvasti vähentänyt isälleni kuuluvaa
perintöä, tuhlattuaan oman osansa viimeiseen sous'iin.
Hänet oli lähetetty Amerikaan, kuten silloin oli tapana, kauppalaivalla
joka kulki Havren ja Nev-Yorkin välillä.
Jouduttuaan kerran sinne, Jules setäni rupesi kauppiaaksi -- en tiedä
mitä hän möi -- ja hän kirjoitti sieltä pian, että hän ansaitsi hiukan
ja että hän toivoi voivansa isälleni korvata tekemänsä vääryyden.
Tämä kirje herätti perheessä syvää liikutusta. Julesista, joka, kuten
sanotaan, ei maksanut neljää koiran koipea, tuli äkkiä kunniallinen
mies, lellipoika, todellinen Davranche, moitteeton kuten kaikki
Davranchit.
Eräältä kapteenilta saimme tietää, että Jules oli vuokrannut suuren
huoneuston ja harjoitti suurkauppaa.
Toinen kirje, joka saapui kaksi vuotta myöhemmin, kuului: "Rakas
Philippe, kirjoitan sinulle, jottet huolehtisi terveydestäni, joka
on hyvä. Asiani menestyvät hyvin. Lähden huomenna pitkälle matkalle
Etelä-Amerikaan. Kuluu ehkä useampia vuosia, ennenkuin annan sinulle
uusia tietoja. Älä ole huolestunut, ellen kirjoita. Palaan kerran
Havreen rikkaana miehenä. Toivon ettei siihen ole pitkää aikaa ja me
elämme sitten onnellisina yhdessä..."
Tästä kirjeestä tuli perheen evankeliumi. Sitä luettiin kaikissa
tilaisuuksissa ja sitä näytettiin kaikille ihmisille.
Jules sedästä ei todellakaan kymmeneen vuoteen kuulunut mitään; mutta
isäni toivo kasvoi sitä mukaan kuin aika kului ja äitikin sanoi usein:
-- Kun kelpo Jules palaa, muuttuu asemamme tykkänään. Siinä on mies,
joka on ymmärtänyt hoitaa asiansa.
Ja joka sunnuntai, katsellessamme kuinka taivaanrannalta tuli näkyviin
mustia höyrylaivoja tupruuttaen savua taivaalle, toisti isäni tuon
ikuisesti saman lauseen:
-- Mitä! jos Jules olisi tuolla, mikä yllätys!
Ja me odotimme melkein näkevämme hänen heiluttavan nenäliinaa ja
huutavan:
-- Hei! Philippe!
Me olimme rakentaneet lukemattomia suunnitelmia tuon otaksutun paluun
varaan; sedän rahoilla me ostaisimme pienen talon maalta Ingouvillen
läheltä. Minä en pääse siitä uskosta, ettei isäni jo ollut ryhtynyt
neuvotteluihin tässä suhteessa.
Vanhin sisareni oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotias, nuorempi
kaksikymmentäkuusi. He eivät olleet joutuneet naimisiin ja se oli suuri
suru meille kaikille.
Kosija ilmaantui viimein nuoremmalle. Se oli muuan virkamies, ei juuri
rikas, mutta kunnioitettu. Minä olen yhä vieläkin vakuutettu siitä,
että Jules setäni kirje, jonka nuori mies eräänä iltana sai nähdäkseen,
oli karkoittanut hänen epäröimisensä ja saanut hänet päätökseen.
Tarjoukseen myönnyttiin mitä suurimmalla alttiudella ja päätettiin,
että häiden jälkeen koko perhe tekisi yhdessä huvimatkan Jerseyhin.
Jersey oli köyhien matkailijoiden luvattu maa. Se on lähellä; lähdetään
merelle postialuksessa ja ollaan ulkomailla, sillä tämä saari kuuluu
Englantiin. Siten tarjoutuu ranskalaisille tilaisuus kahden tunnin
merimatkan jälkeen nähdä naapurikansaa sen omalla alueella ja tutkia
sen tapoja, jotka muuten ovat surkuteltavat tällä saarella, jonka
täyttää englantilainen paviljonki, kuten sanovat ihmiset, jotka
käyttävät suoraa kieltä.
Tämä Jerseyn matka anasti kaikki ajatuksemme, se oli odotuksemme ja
unelmiemme ainoa esine.
Lähdettiin viimein. Näen sen, kuin olisi se tapahtunut eilen:
höyrylaivan, joka porisi Granvillen satamasillan luona; isäni, joka
typertyneenä piti huolta matkakapineistamme; äitini, joka huolestuneena
oli tarttunut vanhemman sisareni käsivarteen, joka tyttöparka
nuoremman lähdön jälkeen näytti eksyneeltä kuin yksin pesään jäänyt
kananpoikanen; ja kaikkien meidän takana vastanaineet, jotka aina
pysyttelivät taa'immaisina, mikä seikka usein sai minut katsomaan
taakseni.
Laiva vihelsi. Me nousimme kannelle ja laiva jättäen taakseen
aallonmurtajan, eteni merelle, joka oli sileä kuin vihreä marmoripöytä.
Me katselimme, kuinka rannat häipyivät näkyvistä, onnellisina ja
ylpeinä kuten ainakin sellaiset ihmiset, jotka matkustavat vähän.
Isäni pullisti rintaansa pitkän takkinsa alla, josta samana aamuna oli
hangattu pois kaikki tahrapilkut ja hän levitti ympärilleen bensinin
tuoksua kuten aina päivinä, jolloin hän oli liikkeellä.
Yhtäkkiä hän keksi kaksi hienoa naista, joille kaksi herraa tarjosi
ostereita. Muuan vanha repaleinen matruusi ojensi veitsenkärjellä
osterit herroille ja nämä vuorostaan ojensivat ne naisille. Nämä
söivät erittäin herkullisella tavalla, pitäen kuorta nenäliinallaan ja
lähentäen suutaan, jotteivät tahraisi pukujaan. Sitten he joivat veden
pienellä nopealla liikkeellä ja heittivät kuoren mereen.
Isäni epäilemättä lumosi tuo outo toimitus syödä ostereita merellä. Hän
piti sitä kuuluvana hienoihin tapoihin, se oli valikoittua ja ylhäistä,
ja hän lähestyi äitiäni ja sisariani kysästen:
-- Tahdotteko, että tarjoon teille muutamia ostereita?
Äitini epäröi, ajatellen rahanmenoa; mutta sisareni myöntyivät heti.
Äitini sanoi moittivalla äänellä:
-- Pelkään, ettei se tee hyvää vatsalleni. Tarjoahan vaan lapsille,
mutta ei liiaksi, etteivät tule sairaiksi.
Sitten hän lisäsi kääntyen minuun:
-- Joseph ei myöskään tarvitse niitä, ei pidä hemmotella poikia.
Minä jäin siis äitini viereen, pitäen tuollaista eroittelemista hyvin
vääränä. Seurasin katseillani isääni, joka komeasti johti kahta
tytärtään ja vävyään matruusin luo.
Nuo kaksi neitiä olivat juuri lähteneet ja isäni neuvoi sisariani
kuinka piti syödä niin ettei vettä tippunut; hän tahtoi itse antaa
esimerkin ja nielasi osterin. Koettaessaan jäljitellä naisia, kaasi hän
koko nesteen takilleen ja minä kuulin äitini mutisevan:
-- Olisi parempi pysyä aisoissa.
Mutta äkkiä isä näytti pelästyneeltä. Hän eteni muutaman askeleen,
katsoi tarkasti perhettään, joka tunkeili osterikauppiaan ympärillä
ja äkkiä hän tuli meitä kohti. Hän oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä
olivat omituisen näköiset. Hän sanoi puoliääneen äidilleni:
-- On omituista kuinka tuo mies, joka myy ostereita, on Julesin
näköinen.
Äitini keskeytti kysyen:
-- Kenen Julesin. Isäni virkkoi:
-- Veljeni tietenkin... Jollen tietäisi hänen olevan hyvässä asemassa
Amerikassa, uskoisin että se on hän.
Äitini sopersi kauhistuneena:
-- Sinä olet hullu. Koska kerran tiedät, että se ei voi olla hän, niin
miksi tässä jaarittelet tyhmyyksiä?
Mutta isäni jatkoi:
-- Mene katsomaan häntä, Clarisse, tahdon että tulet itse siitä
vakuutetuksi, omin silmin.
Äitini nousi ja meni tyttäriensä luo. Minäkin silmäilin miestä. Hän
oli vanha, likainen, aivan ryppyinen, eikä kääntänyt katsettaan
askareestaan.
Äitini palasi. Minä näin, että hän vapisi. Hän sanoi hyvin kiivaasti:
-- Luulen, että se on hän. Mene hankkimaan tietoja kapteenilta.
Ennenkaikkea ole varovainen, ettei tuo kelvoton nyt joudu ristiksemme.
Isäni poistui, mutta minä seurasin häntä. Olin tavattoman liikutettu.
Kapteeni, suurikasvuinen, laiha, pitkäviiksinen herrasmies käveli
komentosillalla tärkeän näköisenä, kuin olisi komentanut Intiaan
menevää postilaivaa.
Isäni lähestyi häntä kohteliaasti ja teki hänelle hänen ammattinsa
johdosta joukon kysymyksiä höystäen puhettaan kohteliaisuuksilla.
-- Millainen on Jerseyn asema? Sen tuotteet? Sen asutus? Sen tavat?
Maan laatu? j.n.e.
Olisi luullut vähintäin Amerikan Yhdysvaltain olevan kysymyksessä.
Sitten puhuttiin laivasta, joka meitä kuljetti ja jonka nimi oli
Express, sitten tultiin miehistöön. Viimein lausui isäni epävarmalla
äänellä:
-- Teillä on täällä laivassa eräs vanha osterien myyjä, joka näyttää
hyvin mieltäkiinnittävältä. Tiedättekö mitään lähemmin tuosta kunnon
miehestä.
Kapteeni, jota keskustelu alkoi kiusata, vastasi kuivasti:
-- Hän on vanha ranskalainen irtolainen, jonka menneenä vuonna löysin
Amerikasta ja toin kotimaahan. Hänellä kuuluu olevan sukulaisia
Havressa, mutta hän ei tahdo palata heidän luokseen, koska hän on
heille velkaa. Hänen nimensä on Jules... Jules Darmanche tai Darvanche,
jotain sinne päin. Hän lienee ollut rikas siellä lännessä jonkun aikaa,
mutta näettehän itse mihin hän nyt on joutunut.
Isäni kalpeni, hänen kurkkuaan ahdisti, silmänsä tuijottivat, kun hän
lausui:
-- Ah! ah! se on hyvä... erittäin hyvä... Se ei minua kummastuta...
Tuhannet kiitokset kapteeni.
Ja hän lähti merimiehen kummastellen katsellessa hänen jälkeensä.
Hän palasi äitini luo niin menehtyneenä, että tämä sanoi hänelle:
-- Istuudu, muuten huomaavat jotain. Hän vaipui penkille änkyttäen:
-- Se on hän, se on varmasti hän! Ja sitten hän kysyi:
-- Mitä nyt teemme? Äitini vastasi kiivaasti:
-- Täytyy toimittaa lapset pois. Menköön Joseph heitä hakemaan, koska
hän tietää kaikki. Ennenkaikkea on pidettävä varalla, ettei vävymme
aavista mitään.
Isäni näytti masentuneelta. Hän sanoi:
-- Mikä onnettomuus!
Äitini lisäsi aivan raivoissaan:
-- Minä olen aina epäillyt, ettei tuosta varkaasta tule miestä ja että
vielä kerran saamme hänet elätettäväksemme. Ikäänkuin voisi odottaakaan
mitään joltakin Davranchelta.
Isäni pyyhkäsi otsaansa, niinkuin hän teki kuunnellessaan vaimonsa
moitteita.
Äitini lisäsi:
-- Anna Josephille rahaa, jotta hän menee maksamaan nyt heti nuo
osterit. Puuttuisi vaan, että tuo kerjäläinen tuntisi meidät. Siitäpä
tulisi kaunis juttu. Menkäämme toiselle puolelle ja laita niin, ettei
tuo mies enää tule lähellemme.
Hän poistui ja he poistuivat jätettyään minulle sadan sousin rahan.
Sisareni odottivat ihmeissään isääni. Ilmoitin, että äiti oli alkanut
voida pahoin merellä ja kysyin osterien myyjältä:
-- Paljonko olemme teille velkaa herra?
Olisin kernaasti sanonut: setäni.
Hän vastasi:
-- Kaksi frangia ja neljäkymmentä.
Minä ojensin hänelle sata sousta ja hän antoi minulle takaisin rahaa.
Minä katsoin hänen kättään, ryppyistä käsiraukkaa ja minä katsoin hänen
kasvojaan, vanhoja ja viheliäisiä, suruisia, murtuneita kasvoja, sanoen
itselleni:
-- Se on setäni, isäni veli, setäni!
Minä annoin hänelle kymmenen sousta. Hän kiitti minua:
-- Jumala siunatkoon teitä, nuori herra! Köyhän äänellä, joka kiittää
almusta.
Minä ajattelin, että hänen oli täytynyt kerjätä tuolla kaukana.
Sisareni katsoivat minuun kummastuneina anteliaisuudestani.
Kun annoin isälleni kaksi frangia, kysyi äitini ihmetellen:
-- Maksoivatko ne kolme frangia? Se ei ole mahdollista.
Minä selitin lujalla äänellä:
-- Minä annoin kymmenen sousta juomarahaa.
Äitini hätkähti ja katsoi minua silmiin:
-- Sinä olet hullu! antaa kymmenen sousta tuolle miehelle, tuolle
kerjäläiselle!...
Hän keskeytti puheensa nähdessään isäni katsovan merkitsevästi vävyynsä.
Sitten vaiettiin.
Edessämme taivaanrannalla sinipunerva varjo näytti kohoovan merestä. Se
oli Jersey.
Kun lähestyimme aallonmurtajaa, valtasi minut voimakas halu vielä
kerran nähdä Jules setääni. Lähestyä häntä, sanoa hänelle jotakin
lohduttavaa, hellää.
Mutta kun kukaan ei enää syönyt ostereita, oli hän kadonnut,
laskeutunut epäilemättä johonkin löyhkäävään soppeen, jossa onneton
asusti.
Ja me palasimme Saint-Malo-laivalla jottemme olisi tavanneet häntä.
Äitini oli puolikuollut levottomuudesta.
Minä en enää milloinkaan nähnyt isäni veljeä.
Ja siinä syy, miksi jonkun kerran olet nähnyt minun antavan sata sousta
kerjäläiselle.