-- "Ei, mutta ymmärräthän toki! jotakinhan täytyy tehdä!"
-- "Miksi niin?"
-- "No mutta... eihän sitä voi toimetonnakaan olla."
-- "Mitä se hyödyttää? Minä en toimita mitään, niinkuin näet, en
milloinkaan mitään. Kun ihmisellä ei ole rahaa, niin ymmärrän, että hän
tekee työtä. Kun hänellä on mistä elää, on se hyödytöntä. Minkävuoksi
tehdä työtä? Teetkö sitä itseäsi varten, vai muiden hyväksi. Jos
teet työtä itsesi vuoksi, teet sitä siksi, että sinua huvittaa, siis
niinkuin olla pitääkin; jos teet muiden hyväksi, olet suoraan sanoen
houkkio."
Sitten huusi hän uudelleen koputtaen piipullaan marmoriin: "Viinuri,
lasi olutta" ja jatkoi:
"Minä tulen puhumisesta janoiseksi. En ole siihen tottunut. Niin, minä
en tee mitään, annan kaiken mennä menojaan, vanhenen. Kuollessani ei
minulla ole mitään kaduttavaa. Minulla ei ole muuta muistoa kuin tämä
kapakka. Ei vaimoa, ei lapsia, ei huolia, ei murheita, ei mitään. On
parasta niin."
Hän tyhjensi lasin, joka oli hänelle tuotu, nuolasi huuliaan ja tarttui
piippuunsa.
Minä katsoin häntä kauhistuneena. Kysyin häneltä:
-- "Mutta ethän ole aina ollut tuollainen?"
-- "Anteeksi, aina kouluajoilta saakka."
-- "Tuo ei ole elämää, ystäväni. Tuo on kauheata. Eikö totta, sinä teet
toki jotakin, rakastat jotakin, sinulla on ystäviä."
-- "Ei. Minä nousen puolenpäivän ajoissa. Tulen tänne, syön aamiaista,
juon, odotan yötä, syön päivällistä, juon; sitten, kello puoli kaksi
menen nukkumaan, koska silloin suljetaan. Se on kaikkein ikävintä.
Kymmenestä vuodesta olen kuusi viettänyt tässä ravintolassa,
nurkassani, loput ajasta vuoteessani, en milloinkaan muualla. Joskus
puhelen täällä kävijöiden kanssa."
-- "Mutta Pariisiin saapuessasi, mitä teit ensin?"
-- "Luin oikeustiedettä... Médicisin kahvilassa."
-- "Mutta sitten?"
-- "Sitten... kuljin Seine-virran toiselle puolelle ja asetuin tänne."
-- "Minkä vuoksi vaivasit itseäsi senverran?"
-- "Eihän sitä toki voi koko ikäänsä viettää quartier Latinissa.
Ylioppilaat meluavat liiaksi. Nyt en liiku enää mihinkään. Viinuri,
lasi olutta!"
Luulin hänen laskevan leikkiä. Kyselin yhä:
-- "Kas niin, ole nyt suora. Onko sinulla ollut joku suuri suru? Ehkä
toivoton rakkaus? Aivan varmasti olet sinä onnettomuuden murtama mies.
Vanhako sinä olet?"
-- "Kolmekymmentä kolme vuotta. Mutta ulkonäöltäni olen vähintäin
neljäkymmentäviisi vuotias."
Katselin tarkasti hänen kasvojaan. Hänen kuihtunut, näivettynyt
vartalonsa oli näköjään vanhuksen. Päälaelta riippui muutamia pitkiä
hiushaituvia alas iholle, jonka puhtaus oli epäilyttävä. Hänellä oli
tavattoman tuuheat kulmakarvat, suuret viikset ja harva parta. Olin
äkkiä näkevinäni pesuvadin täynnä mustaa vettä, jossa tuo likainen
tukka oli pesty.
Sanoin hänelle: "Sinä näytät todellakin vanhemmalta kuin olet. Varmasti
on sinulla ollut suruja."
Hän sanoi: "Vakuutan sinulle, ettei ole ollut. Minä olen vanha siksi,
etten milloinkaan ole raittiissa ilmassa. Ei mikään vahingoita ihmistä
niinkuin kahvilaelämä."
En voinut uskoa häntä. "Olet toki ainakin hurjistellut. Ihminen ei tule
kaljupäiseksi, kuten sinä, ilman, että hän on paljon rakastanut."
Hän ravisti levollisesti päätään: "En, minä olen aina ollut järkevä."
Ja kohottaen katseensa kattolamppuun, joka kuumensi päätämme: "Jos olen
kaljupäinen, on se kaasun syy. Se on hiusten vihollinen. -- Viinuri,
lasi olutta! -- Oletko janoinen?"
-- "En, kiitos. Mutta sinä herätät todellakin mielenkiintoani. Mistä
asti olet ollut noin toivoton? Se ei ole tavallista, se ei ole
luonnollista. Siinä piilee joku salaisuus."
-- "Niin, se on alkanut lapsuudessani. Olen saanut pienenä iskun, joka
on tehnyt minut synkkämieliseksi koko elämäni ajaksi."
-- "Iskun?"
-- Tahdotko tietää? Kuule sitten. Muistat ehkä linnan, jossa olen
kasvanut, sillä olet ollut siellä viisi tai kuusi kertaa lupa-aikoina?
Muistat tuon suuren harmaan rakennuksen, suuren puiston keskellä ja
pitkät tammikäytävät, jotka levisivät joka ilmansuunnalle! Muistat
äitini ja isäni, molemmat jäykkiä, juhlallisia.
Jumaloin äitiäni, pelkäsin isääni ja kunnioitin heitä molempia,
tottunut kun olin näkemään kaikkien kumartuvan heidän edessään. He
olivat kotiseudullaan herra kreivi ja rouva kreivitär; ja naapurimme
Tannemaren, Raveletin, Brennevillen perheet osoittivat vanhemmilleni
erityistä arvonantoa.
Olin silloin kolmentoista vuotias. Olin iloinen, tyytyväinen, niinkuin
sillä ijällä ollaan, täynnä onnea.
Silloin, syyskuun loppupuolella, muutamia päiviä ennen, kun minun piti
lähteä kouluun, kun leikin sutta puistossa, juosten oksien ja lehtien
keskellä, huomasin juostessani erään käytävän poikki, että isä ja äiti
olivat kävelemässä.
Muistan sen kun eilisen päivän. Oli hyvin tuulinen päivä. Tuuli
tuiversi puiden latvoja, ne valittivat, tuntuivat päästävän ääniä,
kumeita, syviä ääniä, joita kuulee metsässä myrskyllä.
Irtaantuneet ja kellastuneet lehdet lentelivät kuin linnut, pyörivät
ilmassa, putosivat maahan, juoksivat sitten pitkin käytävää kuin
vikkelät eläimet.
Ilta oli tulossa. Tiheikössä hämärsi. Tuulen ja oksien synnyttämä
kahina kiihoitti minua, pani minut juoksemaan kuin hullu ja ulvomaan
matkien sutta.
Huomattuani vanhempani kuljin nopein askelin heitä kohden oksien alla,
yllättääkseni heidät, aivankuin olisin ollut oikea maankiertäjä. Mutta
minä pysähdyin pelon valtaamana muutaman askeleen päähän heistä. Isäni
huusi hirveän vihaisena:
-- "Äitisi on tyhmä; ja muutenkin ei ole kysymys äidistäsi, vaan
sinusta. Sanon sinulle, että tarvitsen nuo rahat ja vaadin, että
allekirjoitat."
Äitini vastasi lujalla äänellä:
-- "Minä en allekirjoita. Nuo rahat ovat Jeanin omaisuutta, Minä
säilytän ne hänelle, enkä tahdo, että sinä tuhlaat niitä kaikenlaisten
lutkien ja palvelustyttöjesi kanssa, niinkuin olet tehnyt omalle
perinnöllesi."
Isä kääntyi silloin vihasta vavisten ja tarttuen vaimonsa kurkkuun,
alkoi hän lyödä häntä toisella kädellään kaikin voimin vasten kasvoja.
Äidin päähine putosi. Hänen harmaat hiuksensa valahtivat auki; hän
koetti välttää lyöntejä, mutta ei voinut. Ja isä löi, löi kuin hullu.
Äiti kaatui maahan ja kätki kasvonsa molemmin käsin. Silloin isä käänsi
hänet selälleen lyödäkseen häntä vieläkin ja irroitti hänen kätensä,
joilla hän koetti peittää kasvojaan.
Minä, ystäväni, niin minusta tuntui, kuin täytyisi maailman luhistua
kokoon, kuin olisivat ikuiset lait muuttuneet. Hämmennyin kun jonkun
yliluonnollisen tapauksen, hirveän mullistuksen, korjaamattoman
onnettomuuden edessä. Tulin mielettömäksi, kadotin järkeni. Aloin
huutaa kaikin voimin, tietämättä miksi, suunnattoman kauhun, tuskan,
peljästyksen vallassa. Isäni kuuli sen, kääntyi, näki minut ja nousi ja
tuli minun luokseni. Luulin, että hän tappaisi minut ja minä pakenin
kuin vainottu eläin suoraan eteenpäin metsään.
Kuljin ehkä tunnin, ehkä kaksi, en tiedä kauvanko. Yö oli tullut, minä
vaivuin uupuneena ruohoon ja jäin siihen masentuneena, peloissani,
surun kalvamana, surun, joka kaikiksi ajoiksi musersi sydänraukkani.
Minua palelti, minun oli kukaties nälkä. Päivä valkeni. Minä en
uskaltanut nousta, en kävellä, peljäten kohtaavani isäni, jota en
tahtonut enää nähdä.
Olisin ehkä kuollut kurjuuteen ja nälkään, ellei metsänvartija olisi
minua löytänyt ja vienyt väkivallalla pois.
Tapasin vanhempani vallan kaltaisinaan. Äitini sanoi ainoastaan:
"Kuinka olen pelännyt puolestasi, sinä paha poika, en ole nukkunut koko
yönä."
Minä en vastannut mitään, vaan aloin itkeä. Isäni ei lausunut sanaakaan.
Viikkoa myöhemmin palasin kouluun.
No niin, hyvä ystävä, minulta oli kaikki lopussa. Olin nähnyt asioiden
toisen puolen, huonon puolen; en ole sen koommin nähnyt niiden hyvää
puolta. Mitä tapahtuikaan sielussani? Mikä outo ilmiö vaikuttikaan,
että ajatukseni niin kokonaan muuttuivat. En tiedä mitään. Mutta
minulla ei siitä päivästä lähtien ollut halua mihinkään, rakkautta
kehenkään, himoa mihinkään, kunnianhimoa tai toiveita. Olen yhä
vieläkin näkevinäni äitiraukkani maassa käytävällä isäni häntä
rääkätessä. Äitini kuoli muutamia vuosia sen jälkeen. Isäni elää
vieläkin. En ole häntä nähnyt. -- "Viinuri, lasi olutta!..."
Hänelle tuotiin lasi, jonka hän kulahutti kurkkuunsa yhdellä
siemaksella. Mutta ottaessaan piippunsa, hänen kätensä vapisi ja hän
rikkoi sen. Silloin teki hän toivottoman liikkeen ja sanoi:
-- "Ei, mutta katsohan! Siinä näet todellisen surun, esimerkiksi.
Minulta kuluu kokonainen kuukausi, ennenkuin saan poltettua uuden
piipun yhtä hyväksi kuin tuo vanha oli".
Ja hän singahutti suureen saliin päin, joka nyt oli täynnä savua ja
väkeä, ainaisen huutonsa: -- "Viinuri, lasi olutta -- ja uusi piippu!"