Vakuutettuaan kauvan, ettei milloinkaan menisi naimisiin, oli Jacques
Bourdillière äkkiä muuttanut mielipidettä. Se oli tapahtunut äkisti
eräänä kesänä merikylpypaikassa.
Kun hän oli eräänä aamuna loikonut hietikolla, vaipuneena katselemaan
naisten nousemista vedestä, oli pieni jalka herättänyt hänen huomiotaan
kauneudellaan ja siroudellaan. Kohotettuaan katseensa miellytti häntä
jalan omistajakin. Tästä hän ei muuten nähnyt muuta kuin nilkat ja
pään, jotka pistivät esiin huolellisesti kiinnipannusta, valkeasta
villakankaasta tehdystä vaipasta. Jacques Bourdillièrea pidettiin
aistillisena ja hurjastelijana. Hänet lumosi ensin pelkkä muodon
kauneus; sittemmin hänet kahlehti nuoren tytön henkinen sulous, hänen
luonnollisuutensa ja hyvyytensä, hänen sielunsa, joka oli yhtä raitis
kuin hänen huulensa ja poskensa.
Hänet esitettiin perheelle, hän miellytti ja hänen rakkautensa kiihtyi
pian hulluuteen saakka. Kun hän kaukaa näki Bertha Lannisin keltaisen
hiekan peittämällä aavalla rannalla, vapisi hän kiireestä kantapäähän.
Hänen läheisyydessään mykistyi hän, menetti puhe- ja ajatuskykynsä,
samalla kun hänen sydämensä jyskytti, hänen korvissaan humisi ja hänen
mielensä täytti pelko. Oliko sellainen rakkautta?
Hän ei sitä tiennyt, ei käsittänyt, mutta kuitenkin kaikitenkin pysyi
hän päätöksessään tehdä tuo lapsi vaimokseen.
Tytön vanhemmat epäröivät kauvan nuoren miehen huonon maineen
peloittamina. Kerrottiin, että hänellä oli rakastajatar, vakinainen
rakastajatar, pitkäaikainen ja luja suhde, yksi noita siteitä, jotka
luulet katkaistuiksi, mutta jotka pitävät yhtäkaikki.
Sitäpaitsi rakasti hän milloin pitemmän milloin lyhyemmän ajan kaikkia
naisia, jotka tulivat hänen lähettyviinsä.
Nyt hän muutti tapansa, eikä suostunut edes yhtä ainoata
kertaa tapaamaan sitä naista, joka pitkät ajat oli ollut hänen
rakastajattarensa. Muuan ystävä järjesti niin, että tämä sai vuotuisen
apurahan, joka turvasi hänen toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei
tahtonut kuulla hänestä puhuttavan, eikä sittemmin ollut tuntevinaan
häntä nimeltäkään. Nainen kirjoitti kirjeitä, ilman että hän niitä
aukaisikaan. Joka viikko tunsi hän hyljätyn vihatun käsialan
kirjekuoressa; ja viikko viikolta tunsi hän yhä suurempaa vihaa tätä
kohtaan ja hän repi äkisti rikki kuoren ja paperin avaamatta, lukematta
riviäkään, ainoatakaan riviä, tietäen ennakolta, mitä valituksia ja
moitteita se sisälsi.
Koska hänen kestävyyteensä ei luotettu, kesti koetusaikaa koko talven
ja vasta keväällä myönnyttiin hänen kosintaansa.
Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.
Oli päätetty, etteivät he tekisi tavanmukaista häämatkaa.
Vaatimattomien tanssijaisten jälkeen perheen keskuudessa,
tanssijaisten, joiden piti kestää korkeintaan yhteentoista, jottei tuo
pitkä päivä väsyttävine juhlamenoineen venyisi kovin pitkäksi, piti
vastanaineiden viettää ensimäinen yhteinen yönsä morsiamen kodissa ja
lähteä seuraavana aamuna kahden rakkaalle rannikolle, jossa he olivat
oppineet tuntemaan ja rakastamaan toisiaan.
Oli tullut yö, suuressa vierashuoneessa tanssittiin. He olivat kahden
vetäytyneet pieneen japanilaiseen huoneeseen, joka oli verhottu
kiiltävällä silkillä, ja jota tänä iltana hämärästi valaisi himmeä valo
suuresta värilyhdystä, joka riippui katosta kuin suuri muna. Akkuna oli
puoliavoinna päästäen aika ajoin sisään raittiin tuulahduksen ulkoa,
ilman vienon kosketuksen, joka hyväili kasvoja, sillä ilta oli lämmin
ja tyyni, täynnä kevään tuoksuja.
He eivät puhuneet mitään; he pitivät toisiaan kädestä, puristaen niitä
välistä kaikin voimin. Nuori tyttö istui siinä harhailevin katsein,
hiukan suunniltaan elämässään tapahtuvan suuren muutoksen vuoksi,
mutta hymyilevänä, liikutettuna, valmiina itkemään, välistä myöskin
miltei pyörtymäisillään ilosta. Hän luuli koko maailman muuttuneen
sen johdosta mitä hänelle oli tapahtunut, häntä peloitti ilman että
hän tiesi miksi ja tunsi, että koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli
vallannut kuvaamaton ja suloinen uupumus.
Nuori mies katsoi häneen herkeämättä huulilla ainainen hymy. Hän tahtoi
puhua, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa ja jäi istumaan pannen
kaiken tulensa kädenpuristukseen. Vähänväliä hän kuiskasi: "Berthe!"
ja joka kerralla loi tyttö häneen silmänsä lempeällä ja hellällä
katseella; he katselivat toisiaan hetkisen, sitten vaipui tytön katse
alas miehen katseen läpitunkemana ja lannistamana.
He eivät keksineet ainoatakaan ajatusta toisilleen sanoakseen. He
saivat olla yksin, mutta välistä loi joku tanssiva pari ohimennen
heihin pikaisen katseen, aivankuin olisi se ollut vaiteliaana
todistajana ja uskottuna jossakin salaisuudessa.
Sivuovi avautui ja palvelija tuli sisään tuoden tarjottimella
kiireellisen kirjeen, jonka kaupunginlähetti oli juuri tuonut.
Jacques otti sen vavisten, epämääräisen ja äkillisen pelon valtaamana,
salaperäisen pelon, joka käy äkillisen onnettomuuden edellä.
Hän silmäili kauan kirjekuorta, jonka käsialaa hän ei tuntenut,
uskaltamatta sitä avata, saaden mielettömän halun jättää se lukematta,
jäädä epätietoisuuteen, pistää se taskuunsa ja sanoa itselleen:
"Jääköön huomiseen. Huomenna olen kaukana, ja se on minulle
yhdentekevää!" Mutta kaksi alleviivattua sanaa: _hyvin kiireellistä_,
kirjeen kulmassa pidättivät häntä ja herättivät hänessä pelkoa. Hän
kysyi: "Sallitteko ystäväni?" mursi kuoren ja luki. Hän luki paperin
tullen hirveän kalpeaksi, silmäili sen nopeasti läpi ja näkyi hitaasti
sitä tavailevan.
Kun hän kohotti päätään, kuvastui hänen kasvoissaan hämmennys. Hän
sopersi: "Rakkaani, se on... se on parhaimmalta ystävältäni, jolle on
tapahtunut suuri, hyvin suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua heti...
aivan heti... on kysymyksessä elämä tai kuolema. Sallitteko, että
poistun kahdeksikymmeneksi minuutiksi? Palaan heti."
Nuori tyttö änkytti vavisten, peloissaan: "Menkää, ystäväni!" Hän ei
ollut vielä ollut kylliksi kauvan naimisissa uskaltaakseen kysyä,
vaatiakseen saada tietää. Ja Jacques katosi. Berthe jäi yksin
kuuntelemaan kuinka viereisessä huoneessa tanssittiin.
Jacques otti ensimäisen hatun, mikä käsiin sattui, ja jonkun
päällystakin ja juoksi portaita alas. Ennenkuin hän astui kadulle
pysähtyi hän eteisen kaasulampun alle ja luki vielä kerran kirjeen.
Se oli näin kuuluva:
"K. H!
Ravet niminen tyttö, entinen rakastajattarenne on juuri
synnyttänyt lapsen, jonka hän väittää olevan teidän. Äiti
on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Rohkenen
kirjoittaa teille ja pyytää teitä suomaan tämän viimeisen
kohtauksen naiselle, joka on hyvin onneton ja joka ansaitsee
sääliä.
Kunnioituksella:
tohtori Bonnard."
Kun hän ennätti kuolevan huoneeseen oli kuolinkamppailu jo alkanut. Hän
ei tuntenut sairasta ensin. Lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa hoitivat
tätä ja kaikkialla lattialla oli sankoja täynnä jäätä ja verisiä
liinavaatteita.
Lattialle läikytetty veri lainehti; kaksi kynttilää paloi jollakin
huonekalulla; sängyn takana pienessä korivuoteessa huusi lapsi ja joka
kerta kun se huusi, koetti äiti tuskissaan liikahtaa, väristen vilusta
jääkylmissä kääreissään.
Hänestä vuosi verta; tuo synnytys oli haavoittanut hänet kuoliaaksi,
surmannut hänet. Hänen elämänsä juoksi hukkaan ja jäistä huolimatta,
hoidosta huolimatta, kesti vastustamatonta verenvuotoa yhä jouduttaen
hänen viime hetkeään.
Hän tunsi Jacquesin ja koetti kohottaa käsivartensa, mutta ei jaksanut,
niin heikot ne olivat, mutta hänen kuolonkalpeille kasvoilleen alkoi
valua kyyneleitä.
Jacques laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen rentona
riippuvaan käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi; sitten läheni hän
vähitellen laihoja kasvoja, jotka vapisivat kun hän niitä kosketti.
Toinen sairaanhoitajattarista seisoi vieressä valaisten heitä
kynttilällä ja lääkäri siirryttyään tuonnemmaksi katseli heitä perältä
huonetta.
Sairas sanoi silloin läähättäen heikolla äänellä: "Minä kuolen kohta,
armas; lupaa, että jäät loppuun asti. Oi, älä jätä minua viimeisellä
hetkelläni!"
Jacques suuteli nyyhkyttäen hänen otsaansa hänen hiuksiaan. Hän
kuiskasi, "Ole rauhallinen, minä jään."
Sairas vaikeni vähän aikaa, ennenkuin kykeni taas puhumaan, niin heikko
ja riutunut hän oli. Hän jatkoi: "Pienokainen on sinun. Minä vakuutan
sen sinulle Jumalan edessä, minä vakuutan sen sinulle sieluni autuuden
kautta, minä vakuutan sen sinulle kuolinhetkelläni. En ole rakastanut
ketään muuta kuin sinua... Lupaa minulle, ettet sitä hylkää." Jacques
koetti vielä kerran ottaa syliinsä tuon revityn ruumisraukan, josta
veri oli juossut kuiviin. Hän sopersi suunniltaan katumuksesta ja
surusta: "Lupaan sinulle, että kasvatan sen ja rakastan sitä. Se
on oleva aina luonani." Silloin kuoleva koetti suudella Jacquesia.
Jaksamatta kohottaa voimatonta päätään, ojensi hän vaaleat huulensa
suudelmaa odottaen. Jacques lähensi suutaan, ottaakseen vastaan tuon
surullisen ja rukoilevan hellyydenosoituksen.
Jonkun verran tyyntyneenä kuiskasi kuoleva hiljaa: "Tuo lapsi tänne
jotta näen rakastatko sitä."
Ja Jacques meni hakemaan lasta.
Hän laski sen hiljaa vuoteelle heidän väliinsä ja pieni raukka lakkasi
itkemästä. Kuoleva kuiskasi: "Älä liiku enää." Eikä Jacques enää
liikahtanut. Hän pysyi paikoillaan, pitäen kuumassa kädessään kättä,
jota kuolinkamppailun väristykset vavahduttivat, niinkuin hän oli
hetki sitten pitänyt kädessään toista kättä, joka vapisi rakkaudesta.
Aika ajoin hän vilkasi kelloon, pitäen silmällä viisaria, joka näytti
kahtatoista, sitten yhtä, sitten kahta.
Lääkäri oli lähtenyt pois; sairaanhoitajattaret jotka olivat jonkun
aikaa hiljaisin askelin kävelleet edestakaisin huoneessa, nukkuivat
nyt nojatuoleissaan. Lapsi nukkui ja äitikin, joka lepäsi silmät
suljettuina, näytti lepäävän.
Yhtäkkiä, kun vaalea päivänvalo jo kuumotti akkunaverhojen välistä,
ojensi sairas kätensä niin äkisti ja kiivaasti, että lapsi oli vähällä
pudota maahan. Hänen kurkussaan korisi; sitten lepäsi hän seljällään,
liikkumattomana, kuolleena.
Sairaanhoitajat juoksivat vuoteen ääreen ja ilmoittivat: "Hän on
kuollut."
Jacques katsoi viimeisen kerran sitä naista, jota hän oli rakastanut,
sitten kelloa, joka näytti neljää ja läksi huoneesta ilman
päällystakkia juhlapuvussa, lapsi käsivarsilla.
Yksin jäätyään oli hänen nuori vaimonsa odottanut, ensin jotakuinkin
tyynesti, pienessä jaapanilaisessa huoneessa. Nähtyään, ettei Jacques
palannut oli hän astunut vierashuoneeseen, näköjään huolettomana ja
levollisena, mutta hirveästi huolissaan. Hänen äitinsä oli kysynyt
nähdessään hänen olevan yksin: "Missä on miehesi?" Hän oli vastannut:
"Huoneessaan; hän tulee kohta."
Tunnin kuluttua, kun kaikki alkoivat kysellä häneltä, oli hän kertonut
kirjeestä ja Jacquessin tyrmistyneestä ulkonäöstä ja pelostaan että
onnettomuus oli tapahtunut.
Odotettiin vielä. Kutsuvieraat lähtivät; ainoastaan läheisimmät
sukulaiset jäivät. Kello kahdeltatoista kävi nyyhkyttävä morsian
vuoteeseen. Hänen äitinsä ja kaksi tätiä istuivat vuoteen ääressä ja
kuuntelivat hänen itkuaan ääneti ja lohduttomina... Isä oli lähtenyt
poliisikomisariuksen luo tiedustelemaan.
Kello viiden aikaan kuului käytävästä hiljaista melua: ovi avautui ja
sulkeutui hiljaa. Sitten kuului äänettömässä talossa heikko huuto joka
muistutti kissan naukumista.
Kaikki naiset hypähtivät ylös ja Berthe lähti ensimäisenä liikkeelle
yöpuvussaan huolimatta äitinsä ja tätinsä estelyistä.
Jacques seisoi keskellä huonetta kalmankalpeana läähättäen, lapsi
käsivarrella.
Nuo neljä naista katsoivat häntä kauhistuneina; mutta Berthe, joka
äkkiä tuli rohkeaksi kiiruhti tuskan valtaamana hänen luokseen: "Mitä
tämä merkitsee, sanokaa, mitä se on?"
Jacques oli hurjan näköinen, hän vastasi katkonaisesti: "Se
merkitsee... se merkitsee... että minulla on lapsi ja että äiti on
juuri kuollut..." Ja hän näytti tottumattomin käsin huutavaa pienokaista.
Sanaakaan sanomatta otti Berthe lapsen, suuteli sitä, puristi sitä
rintaansa vasten; sitten kysyi hän kohottaen mieheensä katseen
silmistään, jotka olivat täynnä kyyneleitä: "Sanoitteko että äiti on
kuollut?" Jacques vastasi: "On, hetki sitten... sylissäni... Olin
purkanut kesällä... En tiennyt mitään... lääkäri kutsui minut..."