Siitä tuli todella outo selitys.
Olin jonkun aikaa joka päivä noustuani aamunkoitteessa maalannut taulua,
jonka aihe oli seuraava:
Levisi syvä rotko, jonka kummallakin seinämällä kasvoi vattupensaita ja
puita ja kaikkea tätä vaippasi tuo maidonkarvainen usva, tuo puuvilla,
jota toisinaan leijailee laaksoissa ennen auringonnousua. Ja kaukana
tiheässä ja läpinäkyvässä usvassa häämötti kaksi ihmistä, poika ja
tyttö, jotka seisoivat toisiinsa puristautuneina, suudellen toisiaan,
tyttö nojaten päätään poikaan ja poika kumartuneena tyttöä kohti ja suu
suuta vasten.
Auringon ensi säde pilkisti esiin oksien lomitse ja halkasi sumun,
väritti sen ruusunkarvaiseksi maalaisrakastavaisten takana, teki heidän
epäselvät varjonsa hopeanhohtaviksi. Se oli hyvin maalattu, kunniani
kautta, oikein hyvin maalattu.
Maalasin rinteellä joka vei pieneen Étretatin laaksoon.
Sinä aamuna oli sattumalta laaksossa leijailevaa usvaa, jota tarvitsin.
Joku olento nousi seisomaan edessäni kuin aave, se oli miss Harriet.
Nähdessään minut hän aikoi paeta. Mutta minä kutsuin häntä huutaen:
"Tulkaa tänne, neiti, tulkaa, minulla on teille pieni taulu."
Hän lähestyi kuin katuen. Ojensin hänelle harjoitelmani. Hän ei sanonut
mitään, mutta hän seisoi kauvan liikkumattomana katsellen ja äkkiä
hän purskahti itkuun. Hän itki suonenvedontapaisesti nytkähdellen
kuten ihminen, joka kauvan on taistellut kyyneleitä vastaan, eikä enää
voi pidättää niitä, mutta vastustaa vieläkin. Minä nousin vavahtaen
liikutettuna surusta, jota en ymmärtänyt, ja tartuin hänen käsiinsä
äkillisen hellyyden pakoittamana -- kuten tosi ranskalainen ainakin,
joka toimii ennenkuin ajattelee.
Hän salli käsiensä muutaman silmänräpäyksen viipyä omissani ja minä
tunsin niiden vapisevan, kuin olisivat hänen hermonsa vääntyneet.
Sitten veti hän ne äkisti pois, tai oikeammin riuhtasi ne irti.
Tuo vavistus oli minulle tuttu, tiesin mitä se merkitsi; siitä en
voinut erehtyä. Oi, naisen rakkauden vavistus, olkoonpa hän sitten
viisitoista, tai neljänkymmenenvuotias, kansannainen tai mailmannainen,
löytää niin hyvin tien suoraan sydämeeni, etten milloinkaan epäröi sen
suhteen.
Koko hänen olemuksensa oli vavissut, värähdellyt, horjunut. Minä
tiesin sen. Hän lähti ilman että sain sanaakaan sanoneeksi. Olin niin
hämmästynyt, kuin jos olisin nähnyt ihmeen ja niin lohduton, kuin jos
olisin tehnyt rikoksen.
En lähtenyt aamiaiselle. Kävelin pitkin rantakallion reunaa, minun
teki yhtäpaljon mieleni itkeä kuin nauraa, tapahtuma oli naurettava
ja surkea ja minä olin mielestäni naurettava ja häntä minä pidin niin
onnettomana, että hän saattoi tulla hulluksi.
Kysyin itseltäni, mitä minun oli tehtävä.
Arvelin ettei ollut muuta neuvoa kuin lähteä paikkakunnalta ja minä
päätin tehdä sen heti.
Harhailtuani päivälliseen saakka hiukan surumielisenä, hiukan
haaveillen, palasin kotiin päivällisajaksi.
Istuuduttiin pöydän ääreen tavalliseen tapaan. Miss Harriet oli mukana,
hän söi vakavana puhuttelematta ketään, kohottamatta katsettaan. Hänen
kasvonsa ja käytöksensä olivat muuten tavalliset.
Odotin aterian loppuun, sitten sanoin emännän puoleen kääntyen: "No
niin, rouva Lecacheur, en viivy enää kauvan luonanne."
Kelpo eukko huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan pitkäveteisellä
äänellään: "Mitä sanottekaan hyvä herra? Ettäkö jätätte meidät? Ja me
kun olemme niin tottuneet teihin!"
Katselin syrjästä miss Harrietia; hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään.
Mutta Céleste, tuo nuori palvelustyttö, kohotti minuun katseensa.
Hän oli suurikasvuinen kahdeksantoistavuotias tyttö, punakka, terve,
vahva kuin hevonen ja siisti, mikä on harvinaista. Minä suutelin häntä
toisinaan syrjäisissä paikoissa uskollisena ravintolatottumuksilleni,
en muun vuoksi.
Ja ateria päättyi.
Menin polttamaan piippua omenapuiden alle ja kävelin ristiin rastiin
pihalla, toisesta päästä toiseen. Kaikki mietteet, jotka olivat
heränneet päivän kuluessa, aamun outo keksintö, tavaton ja intohimoinen
rakkaus, jonka esineenä olin, muistot, jotka olivat seurauksena
tuosta keksinnöstä, suloiset ja liikuttavat muistot, ehkä myöskin
palvelustytön katse sillä hetkellä kun ilmoitin poislähtöni, kaikki
tämä yhdessä sai minut iloiselle mielelle. Huuleni ikäänkuin kaipasivat
suudelmia ja suonissani kiersi veri rauhattomana pakoittaen minua
tekemään hullutuksia.
Yö tuli heittäen varjonsa puiden juurelle ja minä näin Célesten
menevän sulkemaan kanatarhaa pihan toisessa päässä. Minä hiivin hänen
perässään niin kevyin askelin ettei Céleste kuullut mitään ja kun hän
nousi ylös pantuaan kumoon pienet rappuset joita pitkin kanat kulkevat
sisään ja ulos, suljin hänet syliini ja peitin hänen suuret ja pyöreät
kasvonsa lukemattomilla suudelmilla. Hän taisteli vastaan, mutta nauroi
yhtäkaikki, tottunut kun oli sellaiseen.
Minkävuoksi päästin hänet äkkiä? Miksi käännyin säpsähtäen? Kuinka
saatoin tuntea, että oli joku takanani?
Se oli miss Harriet, joka palasi kotiin ja näki meidät ja seisoi
liikkumattomana kuin olisi nähnyt kummituksen. Sitten hän katosi yöhön.
Minua hävetti, harmitti, olin enemmän pahoillani siitä, että miss
Harriet oli nähnyt minut siten kuin jos hän olisi yllättänyt minut
jostakin rikoksesta.
Nukuin huonosti, olin liian väsynyt, surulliset ajatukset vaivasivat
minua. Luulin kuulevani jonkun itkevän. Epäilemättä erehdyin. Useamman
kerran luulin myöskin kuulevani, että joku käveli talossa, ja että
ulko-ovi avattiin.
Aamupuoleen yötä nukuin viimein väsymyksen voittamana. Heräsin myöhään
enkä näyttäytynyt ennenkuin aamiaisella, ollen vieläkin hämilläni ja
tietämättä miten käyttäytyä.
Miss Harrietia ei ollut kukaan nähnyt. Häntä odotettiin, mutta häntä
ei kuulunut. Mummo Lecacheur kävi hänen huoneessaan, englannitar oli
lähtenyt ulos. Hän oli kaiketi mennyt ulos aamunkoitteessa, kuten niin
usein ennenkin nähdäkseen auringonnousun.
Se ei herättänyt kummastusta, ja me rupesimme syömään hiljaisuuden
vallitessa.
Oli kuuma, hyvin kuuma, yksi noita helteisiä, painostavia päiviä,
jolloin lehtikään ei liikahda. Pöytä oli katettu omenapuun alle,
vähänväliä sai Sapeur käydä täyttämässä saviastian omenaviinillä, niin
paljon me joimme. Céleste toi ruoan keittiöstä, lampaanlihamuhennosta
perunain kera, kaniinia ja salaattia. Jälkiruuaksi hän asetti eteemme
lautasellisen kirsikoita, ensimäiset sinä vuonna.
Haluten huuhtoa niitä, pyysin palvelustyttöä noutamaan ämpärillisen
hyvin kylmää vettä.
Hän tuli viiden minuutin kuluttua takaisin ja ilmoitti että kaivo oli
kuivunut. Kun hän oli laskenut alas koko köyden, oli ämpäri koskettanut
pohjaa ja tullut tyhjänä ylös. Mummo Lecacheur tahtoi itse ottaa selon
asiasta ja meni katsomaan kaivoa. Hän palasi ilmoittaen että hänen
kaivossaan näkyi jotakin outoa. Joku naapuri oli luultavasti heittänyt
sinne olkilyhteitä kostoksi.
Minäkin tahdoin katsoa toivoen näkeväni paremmin ja kumarruin laidan
yli. Eroitin epäselvästi valkean esineen. Mutta mikä se mahtoi olla?
Keksin silloin että oli laskettava alas lyhty köyden päässä. Keltainen
valo karkeloi kiviseinämillä laskeutuen yhä alemmas. Me olimme kaikki
neljä, Sapeur ja Céleste mukana kumartuneina aukon yli. Lyhty pysähtyi
epäselvän mustan ja valkean selittämättömän esineen yläpuolella. Sapeur
huudahti:
"Se on hevonen. Näen kavion. Se on pudonnut sinne tänä yönä karattuaan
laitumelta."
Mutta äkkiä värisytti minua kiireestä kantapäähän. Tunsin jalan ja
koholla olevan säären; itse ruumis ja toinen jalka olivat veden alla.
Sopersin hyvin hiljaa ja vavisten niin ankarasti, että lyhty hyppeli
vimmatusti alhaalla kaivossa:
-- Tuolla alhaalla on... on... tuolla alhaalla... on miss Harriet.
Sapeur yksin ei rävähyttänyt silmiäänkään. Hän oli Afrikassa nähnyt
kummempaakin.
Mummo Lecacheur ja Céleste alkoivat kirkua ja juoksivat pakoon.
Kuollut oli saatava ylös. Sidoin köyden lujasti rengin vyötäisille ja
laskin hänet sen avulla alas ja katselin kuinka hän vajosi hämäryyteen.
Hänellä oli kädessä lyhty ja toinen köysi. Pian kuului hänen äänensä,
joka tuntui tulevan maan uumenista: "Seis!" ja minä näin hänen
kohottavan vedestä jotakin, se oli jalka, sitten sitoi hän molemmat
jalat yhteen ja huusi: "Hinatkaa."
Minä aloin hinata häntä ylös, mutta tunsin käsivarteni voimattomiksi,
lihakseni veltoiksi, pelkäsin päästäväni köyden ja pudottavani miehen
kaivoon. Kun hänen päänsä tuli kaivonkannen tasalle, kysyin: "No?"
aivankuin olisin odottanut hänen tuovan uutisia häneltä, joka oli
alhaalla kaivon pohjassa.
Nousimme molemmat kivelle ja aloimme seisoen vastatusten kumartuneina
aukon yli hinata ylös ruumista.
Mummo Lecacheur ja Céleste pitivät matkan päässä meitä silmällä, talon
seinän taakse kätkeytyneinä. Kun he näkivät hukkuneen mustien kenkien
ja valkoisten sukkien tulevan esiin aukosta, katosivat he näkyvistä.
Sapeur kävi häneen käsiksi nilkoista ja niin vedimme sieltä tuon siveän
tyttöraukan mitä sopimattomimmassa asennossa. Pää oli kamalan näköinen,
mustunut ja revitty; ja hänen pitkät harmaat hiuksensa riippuivat
märkinä, ainaiseksi suoristuneina, vettävaluvina ja tahraisina. Sapeur
virkkoi halveksivalla äänellä:
"Kylläpä on laiha!"
Me kannoimme hänet kamariinsa ja kun ei kumpaistakaan naisista vielä
kuulunut sain minä tallirengin avulla pukea hänet ruumiiksi.
Minä pesin hänen surulliset, muodottomat kasvonsa. Koskettaessani
avautui toinen silmä hiukan ja katsoi minuun tuolla kalpealla kylmällä
katseella, tuolla kamalalla ruumiiden katseella, joka tuntuu tulevan
haudantakaisesta elämästä. Minä suin parhaani mukaan hänen hajallaan
olevat hiuksensa ja järjestin ne tottumattomin sormin otsalta aivan
uudella ja ihmeellisellä tavalla. Sitten riisuin hänen vettä vuotavat
vaatteensa ja paljastin hiukan häveten ikäänkuin olisin tehnyt
pyhätön solvauksen, hänen olkapäitään ja rintaansa ja hänen pitkiä
käsivarsiaan, jotka olivat hoikat kuin puunoksat.
Menin sitten etsimään kukkia, unikoita, ruiskukkia, päivänkukkia,
tuoreita ja tuoksuvia heiniä, joilla peitin hänen vuoteensa.
Sitten täytyi minun, yksin kun olin hänen luonaan, suorittaa
tavanmukaiset muodollisuudet. Hänen taskustaan löydetyssä kirjeessä
joka oli kirjoitettu hänen viime hetkellään, oli pyyntö että hänet
haudattaisiin tähän kylään jossa hän oli viettänyt viimeiset
elonpäivänsä. Hirveä ajatus ahdisti sydäntäni. Minunko tähteni hän
tahtoi jäädä tälle seudulle.
Illansuussa tuli lähiseudun akkoja katsomaan vainajaa; mutta minä en
päästänyt heitä sisään; tahdoin olla yksin; ja minä valvoin koko yön.
Minä katselin kynttilän valossa tuota onnetonta, tuntematonta naista,
joka kuoli niin kaukana, niin surullisesti. Oliko hänellä ehkä jossakin
sukulaisia, ystäviä? Millainen oli ollut hänen lapsuutensa, hänen
elämänsä? Mistä olikaan hän tullut niin tuiki yksinäisenä, kodittomana,
eksyneenä kuin kodistaan karkoitettu koira. Minkä kärsimyksen ja
epätoivon salaisuuden olikaan tuo suloton ruumis kätkenyt, tuo ruumis,
jota hän oli kantanut koko elämänsä ajan kuin häpeällistä vammaa, tuo
naurettava verho, joka oli karkoittanut kauas hänestä kaiken hellyyden
ja kaiken rakkauden.
Kuinka onnettomia olentoja onkaan maailmassa! Näin tylyn luonnon
ikuisen vääryyden tuon ihmisolennon kohtalossa. Hänen elämänsä oli
päättynyt ilman että hän luultavasti milloinkaan oli tuntenut sitä,
mikä ylläpitää kovaosaisimpiakin olentoja, toivoa tulla kerran
rakastetuksi. Sillä miksipä hän muuten olisi piilottautunut, karttanut
muita ihmisiä. Miksi olisi hän intohimoisen hellästi rakastanut koko
luontoa ja kaikkia eläviä olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä.
Ja minä käsitin, että hän uskoi Jumalaan ja odotti toisessa
elämässä saavansa korvauksen kurjuudestaan. Hänen ruumiinsa oli nyt
hajoava ja muuttuva vuorostaan kasviksi. Hän tulisi kukoistamaan
auringonpaisteessa, lehmät söisivät hänet suuhunsa, linnut veisivät
hänet siemenenä ja eläinten ruumiista tulisi hän ihmisruumiiseen. Mutta
se, mitä nimitetään sieluksi, oli sammunut mustan kaivon pohjassa. Hän
ei kärsinyt enää. Hän oli vaihtanut elämänsä toisiin elonmuotoihin,
jotka saivat alkunsa hänestä.
Tunnit vierivät synkässä ja äänettömässä kahdenolossa. Vaalea kajastus
ennusti aamun koittamista. Punertava säde hiipi vuoteelle ja heitti
hehkuvan valojuovan vaatteille ja käsille. Oli se vuorokauden hetki,
jota hän niin suuresti rakasti. Linnut heräsivät ja visertelivät puissa.
Avasin akkunan selkoselälleen, työnsin verhot syrjään, jotta koko
taivas olisi nähnyt meidät ja kumartuen kangistuneen ruumiin yli, otin
hänen muodottomat kasvonsa käsiini ja painoin hiljaa tuntematta kauhua
tai vastenmielisyyttä suudelman, pitkän suudelman noille huulille,
joille ei milloinkaan elämässä oltu sitä suotu...
Léon Chenal vaikeni. Naiset itkivät. Kreivi d'Étraillen kuultiin
ajajan istuimella kerran toisensa perästä niistävän nenäänsä. Kuski
yksin nukkui. Ja hevoset, joita ei enää ruoska hätyytellyt, olivat
hiljentäneet käyntiänsä, vetivät laiskasti. Break-vaunut tuskin enää
ollenkaan liikkuivat: ne olivat äkkiä käyneet raskaiksi, aivankuin
olisivat ne olleet täynnä surua.