Tuttavuutemme alkoi jotenkin omituisesti. Olin saanut valmiiksi
harjoitelman, joka oli mielestäni hyvä ja olikin sitä. Se myötiin
viisitoista vuotta myöhemmin kymmenestä tuhannesta frangista. Sen
aihe oli yksinkertaisempi kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, eikä
se noudattanut mitään akateemisia sääntöjä. Koko oikea puoli kuvasi
kalliota, suunnattoman suurta rosoista ruskeiden, keltaisten ja
punaisten merenruohojen peittämää kalliota, jolle auringonvalo virtaili
kuin öljy. Ilman että aurinko oli näkyvissä, virtasi valo kivelle ja
kultasi sen tulenkarvaiseksi. Siinä kaikki. Liekehtivä, suurenmoinen
etuala oli hämmästyttävä valorikkaudessaan.
Vasemmalla meri, ei sininen meri, liuskakivenkarvainen meri, vaan
maksakivenkarvainen, vihertävä, tumma ja uhkaava meri synkän taivaan
alla.
Olin työhöni niin tyytyväinen, että hypähtelin kantaessani sitä
majataloon. Olisin suonut koko maailman näkevän sen heti. Muistan että
näytin sitä tien varrella olevalle lehmälle ja huusin:
"Katso tätä, lehmäparka. Etpä saa usein nähdä sen vertaista."
Pihaan päästyäni kutsuin täyttä kurkkua huutaen mummo Lecacheuria
katsomaan:
"Hoi, hoi, emäntä, tulkaa tänne ja silmäilkää hiukan tätä."
Eukko tuli ja katseli maalaustani tylsin katsein, jotka eivät tajunneet
mitään. Hän ei nähnyt edes kuvattiinko siinä taloa vai härkää.
Miss Harriet tuli kotiin ja kulki ohitseni juuri sillä hetkellä kun
näytin tauluani ravintolan emännälle pitäen sitä levitettynä molemmin
käsin. Pirunriivaama ei voinut olla sitä näkemättä, sillä pidin sitä
tahallani niin, että hänen katseensa täytyi osua siihen. Hän pysähtyi
äkisti hämmästyneenä, ihastuneena. Se oli kai hänen oma kallionsa,
jolle hän kiipesi rauhassa haaveilemaan.
Hän mutisi englantilaisen "Ah" sellaisella äänellä ja niin ihaillen,
että minä käännyin hymyillen häneen päin ja sanoin:
-- Siinä on viimeinen tauluni, neiti.
Hän kuiskasi haltijoissaan, naurettavana ja liikuttavana:
-- "Oi, herra, te ymmärrätte luontoa sydäntä liikuttavalla tavalla."
Kunniani kautta, minä punastuin enemmän hyvilläni tästä
kohteliaisuudesta kuin jos sen olisi lausunut joku kuningatar. Olin
ihastunut, valloitettu, voitettu. Kunniasanallani, olisin voinut
suudella häntä.
Istuin pöydässä hänen vieressään kuten aina. Ensikerran hän puhui
jatkaen ääneen ajatustaan: "Oh, minä rakastan niin sanomattomasti
luontoa."
Aterian jälkeen me nousimme yhtäaikaa pöydästä ja menimme pihan poikki.
Minä avasin rantakalliolle vievän veräjän luultavasti sen peloittavan
tulipalon houkuttelemana, jonka auringonlasku sytytti merellä, ja me
lähdimme rinnatusten kulkemaan tyytyväisinä kuten henkilöt, jotka
ymmärtävät toisensa ja tuntevat toisensa perinpohjin.
Ilta oli lämmin ja vieno, yksi noita herttaisia iltoja, jolloin sielun
ja ruumiin on hyvä olla. Kaikki on nautintoa, kaikki on lumousta.
Leyhkeä ilma täynnä heinän ja lehväin tuoksua hyväilee hajuaistia
villillä lemullaan, hyväilee makuaistia merta muistuttavalla maullaan,
hyväilee mieltä tenhoavalla suloudellaan. Kuljimme nyt jyrkänteen
reunalla, yläpuolella aavan meren, joka vyörytteli aaltoloitaan satasen
metriä allamme. Ja me joimme täysin siemauksin tuota raikasta ilmaa,
joka oli kulkenut poikki valtameren ja nyt hiljaa hiveli ihoamme
suolaisena aaltojen pitkästä suudelmasta.
Ruudukkaiseen vaippaan kääriytyneenä katseli englannitar
haltioittuneena, kasvot tuuleen päin, kuinka suunnattoman suuri aurinko
vaipui mereen. Kaukana taivaanrannalla kuvastui kolmimastoisen täysin
purjein kulkevan laivan varjo punertavalla taivaalla. Lähempänä kulki
savua tupruttava höyrylaiva, joka jätti jälkeensä poikki näköpiirin
ulottuvan pilven.
Punainen pallo vaipui alemma hitaasti. Pian se kosketti vettä juuri
tuon liikkumattoman laivan takana, joka nyt näyttäikse tulikehyksessä
loistavan taivaankappaleen keskellä. Se vaipui verkalleen valtameren
helmaan. Se pieneni, katosi. Näytelmä oli loppunut. Näkyi enää vaan
tuo pieni laiva, jonka ääripiirteet kuvastuivat etäisen taivaan
kultapohjalle.
Miss Harriet katseli intohimoisin katsein loistavaa auringonlaskua.
Hänellä oli varmaan hillitön halu syleillä taivasta, merta, koko
näköpiiriä.
Hän kuiskasi: "Ah, rakastan... rakastan... rakastan..." Näin kyyneleitä
hänen silmissään. Hän jatkoi: "Tahtoisin olla pieni lintu saadakseni
lentää avaruuteen."
Ja hän seisoi, kuten niin usein olin hänen nähnyt seisovan
rantajyrkänteellä punaisena punaisessa vaipassaan. Olisi tehnyt mieleni
piirtää hänet luonnoskirjaani. Siitä olisi tullut haltioitumisen
irvikuva.
Käännyin poispäin, jotten olisi hymyillyt.
Sitten puhuin hänelle maalauksesta, aivankuin olisin puhunut
jollekin toverille, ottamalla huomioon värien vivahdukset, eri
asteet ja voimakkuuden, käyttäen ammattisanoja. Hän kuunteli minua
tarkkaavaisesti, ymmärtäen, koettaen arvata sanojen hämärää merkitystä,
saada selville ajatusta. Vähä väliä hän lausui: "Oh, ymmärrän, kyllä
ymmärrän. Se on hyvin liikuttavaa."
Me palasimme kotiin.
Seuraavana päivänä hän tuli nähdessään minut kiireesti luokseni ja
ojensi kättään tervehdykseksi. Ja meistä tuli heti ystävät.
Hän oli kelpo naisolento, jonka sielu oli kokoonpantu jousista, jotka
herkästi laukesivat vireestä hänen tuon tuostakin innostuessaan.
Häneltä puuttui tasapaino, kuten kaikilta nelikymmenvuotisilta
naimattomilta naisilta. Hän oli kietoutunut katkeroittaneen
viattomuuden vaippaan, mutta hänen sydämessään oli jotakin hyvin
nuorekasta, hehkuvaa. Hän rakasti luontoa ja eläimiä kiihkoisella
rakkaudella, joka kuohui kuin liian vanha viini, aistillisella
rakkaudella, josta hän ei ollut mitään antanut miehille.
Varmaa on, että kun hän näki imettävän koiran, tamman joka juoksenteli
niityllä varsa kintereillä, linnunpesän täynnä piipittäviä, avosuisia,
suurpäisiä, paljasruumiisia poikasia, alkoi hänen sydämensä sykkiä
kiihkeästä mielenliikutuksesta.
Yksinäiset olentoraukat, hotellien päivällispöytien vaeltavaiset ja
surulliset vieraat, naurettavat ja säälittävät olentoraukat, minä
rakastan teitä siitä lähtien, kun olen oppinut tuntemaan tämän yhden
teistä!
Huomasin pian, että hänellä oli minulle jotakin sanottavaa, mutta hän
ei uskaltanut sanoa sitä ja minua huvitti hänen ujoutensa. Kun aamuisin
lähdin reppu selässä, seurasi hän minua kylän päähän asti, äänettömänä,
silminnähtävästi huolissaan ja tavoitellen sanoja alkaakseen. Sitten
lähti hän äkisti luotani, kulkien kiireesti, hypähtelevin askelin.
Eräänä päivänä hän viimein rohkaisi mielensä: "Tahtoisin nähdä kuinka
te maalaatte. Sallitteko? Olen hyvin utelias." Ja hän punastui
ikäänkuin olisivat hänen sanansa olleet äärettömän rohkeat.
Vein hänet Petit-Valin pohjukkaan, missä aloin maalata suurta
harjoitelmaa.
Hän seisoi takanani seuraten jokaista liikettäni väsymättömän
tarkkaavaisena.
Sitten sanoi hän äkkiä, ehkä peläten minua häiritsevänsä: "Kiitos" ja
lähti pois.
Mutta vähitellen hän tuli tuttavallisemmaksi ja alkoi seurata minua
joka päivä silminnähtävästi hyvin huvitettuna. Hän toi kainalossaan
vaatetuolinsa, jota hän ei sallinut minun kantaa ja istuutui viereeni.
Hän jäi siihen istumaan tuntikausiksi liikkumatta ja ääneti seuraten
katseellaan siveltimeni jokaista liikettä. Kun äkisti vetäsemällä
kankaalle suuren väritäplän saavutin oikean ja odottamattoman
värivivahduksen, päästi hän tahtomattaan pienen hämmästyksen,
ilon ja ihailun huudahduksen. Hän tunsi taulujani kohtaan hellää
kunnioitusta, miltei uskonnollista kunnioitusta tuota työtä kohtaan,
joka pienoiskoossa oli jumalallisen luomistyön inhimillistä toisintoa.
Tauluni olivat hänestä pyhiä; ja välistä hän puhui minulle Jumalasta
koettaen minua kääntää.
Hänen hyvä Jumalansa oli omituinen, kiltti ukko, jonkunlainen
kyläfilosofi, jonka valta ja voima ei ollut suuri, sillä miss Harriet
kuvitteli häntä aina murheellisena vääryyksistä, jotka tapahtuivat
hänen silmiensä edessä -- ikäänkuin ei hän olisi voinut niitä estää.
Miss Harriet oli muuten erinomaisen hyvissä väleissä jumalansa kanssa
ja näytti tuntevan hänen salaisuutensa ja vastoinkäymisensä. Hän sanoi:
"Jumala tahtoo" tai "Jumala ei tahdo" kuten aliupseeri joka ilmoittaa
sotamiehille: "Kapteeni on käskenyt".
Hän oli sydämensä pohjasta suruissaan minun tietämättömyydestäni
taivaallisten asiain suhteen, joita hän koetti minulle ilmisaattaa ja
joka päivä minä löysin taskuistani, lakistani, jonka olin laskenut
maahan, värilaatikostani, kengistäni, jotka aamusin seisoivat oveni
edessä, noita pieniä hengellisiä lentokirjasia, joita hän epäilemättä
sai suoraan paratiisista.
Kohtelin häntä sydämellisen suorasukaisesti kuten vanhaa ystävää. Mutta
pian huomasin että hänen käytöksensä oli hiukan muuttunut. En ollut
ensi aikoina pistänyt sitä merkille.
Kun maalasin laaksossa tai jollakin autiolla tiellä, näin äkkiä
hänen tulevan nopeasti ja tahdikkaasti käyden. Hän istuutui äkisti
hengästyneenä, aivankuin hän olisi juossut tai aivankuin olisi
syvä mielenliikutus hänet vallannut. Hänen kasvoillaan oli tuo
englantilainen punastus, jota ei tapaa kenelläkään muilla; sitten
hän syyttä suotta kalpeni, kävi kalmankarvaiseksi ja näytti olevan
pyörtymäisillään. Vähitellen sai hän kuitenkin takaisin tavallisen
ulkonäkönsä ja alkoi puhella.
Sitten hän äkkiä jätti lauseen kesken ja poistui niin kiireesti ja
kummallisesti että minä mietiskelin, olinko ehkä tehnyt jotakin, joka
oli häntä suututtanut tai loukannut.
Ajattelin viimein, että tuo mahtoi olla hänen varsinaista
käytöstapaansa, jota osoittamani kunnioitus tuttavuutemme ensi aikoina
oli hiukan muuttanut.
Kun hän tuntikausia käveltyään rannalla tuulessa, palasi maataloon,
olivat hänen pitkät korkkiruuvikiharansa usein irtaantuneet ja
riippuivat aivankuin olisi niiden joustin katkennut. Hän ei ennen ollut
välittänyt siitä vähääkään vaan tullut aivan kainostelematta pöytään,
tukka tuulen pörröttämänä.
Nyt meni hän kamariinsa järjestämään noita lampunlasejaan, kuten
minä niitä nimitin; ja kun minä hänelle sanoin tuttavallisella
kohteliaisuudella, josta hän aina suuttui; "Te olette kaunis kuin päivä
tänään, miss Harriet", tuli hänen poskiinsa heti hiukan punaa, kuten
nuorella tytöllä, kuten viisitoistavuotiaalla.
Sitten hän tuli aivan villiksi ja lakkasi käymästä katsomassa,
kun minä maalasin. Ajattelin: "Se on käänne, se menee ohi." Mutta
se ei mennyt ohi. Kun puhuin hänelle, vastasi hän teeskennellyn
välinpitämättömästi tai vaikeni ärsyttävästi. Ja hänellä oli
kiivastumisen ja kärsimättömyyden puuskia, hermostumiskohtauksia.
En nähnyt häntä muulloin, kuin aterioilla ja me emme enää ollenkaan
jutelleet. Ajattelin todenteolla, että olin häntä jotenkin loukannut,
ja niin kysyin häneltä eräänä iltana: "Miss Harriet, minkävuoksi ette
ole enää minua kohtaan samanlainen kuin ennen? Millä olen teidät tehnyt
tyytymättömäksi itseeni? Olen hyvin pahoillani."
Hän vastasi aivan naurettavan vihaisella äänellä: "Minä olen teitä
kohtaan sama kuin ennen. Se ei ole totta, se ei ole totta", ja hän
sulkeutui kiireesti kamariinsa.
Hän katsoi minuun toisinaan kummallisesti. Olen sittemmin usein
ajatellut, että kuolemaantuomitut mahtavat katsoa siten, kun
heille ilmoitetaan heidän viimeinen hetkensä. Hänen katseessaan
oli jonkinlaista mielenvikaisuutta, salaperäistä ja hurjaa
mielenvikaisuutta ja vielä jotakin muutakin, kuumetta, katkeraa,
kärsimätöntä ja voimatonta halua johonkin, jota oli mahdoton saavuttaa.
Ja minusta näytti, että hänessä oli käymässä taistelu, jossa hänen
sydämensä kamppaili tuntematonta voimaa vastaan, jonka hän olisi
tahtonut lannistaa. Ja kukaties jotakin muuta vielä... Niin, en tiedä.