Minkätähden meninkään sinä iltana tuohon kapakkaan? En tiedä.
Oli kylmä. Satoi hieman tihkusadetta, joka verhosi kaasuliekit
läpinäkyvällä usvalla, pani kiiltämään katukäytävät, joille valo
puotien ikkunoista lankesi valaisten lokaista katua ja ohikulkijain
likaisia jalkoja.
En ollut mihinkään menossa. Olin vaan hiukan kävelemässä päivällisen
jälkeen. Kuljin Grédit Lyonnais-katua, Vivienne-katua ja vielä
joitakuita muitakin. Huomasin sattumalta suuren kapakan, joka oli
puolillaan väkeä. Astuin sisään ilman mitään syytä. En ollut janoissani.
Loin silmäyksen ympärilleni etsiessäni paikkaa, missä ei olisi
tungosta ja istuuduin erään vanhannäköisen miehen viereen, joka poltti
sysimustaa, kahden sousin piippua Kuusi tai kahdeksan lasinalustaa oli
hänen edessään pöydällä ilmoittaen hänen tyhjentämiensä olutlasien
lukumäärän. Minä en tarkastellut naapuriani. Yhdellä silmäyksellä
näin, että siinä oli oluenjuoja, yksi noita ravintolain säännöllisiä
vieraita, jotka saapuvat aamulla avattaessa ja lähtevät illalla
suljettaessa. Hän oli likainen, hänen rasvaiset, harmahtavat hiuksensa
ulottuivat takin kaulukselle. Hänen liian suuret vaatteensa olivat
nähtävästi teetetyt hänen hyvinvointinsa päivinä. Saattoi arvata, että
hänen housunsa olivat kehnot ja ettei miesparka voinut astua kymmentä
askelta kohentamatta tuota huonosti kiinnitettyä vaatekappaletta.
Olikohan hänellä liivejä? Pelkkä ajatuskin siitä, millaiset olivat
hänen jalkineensa ja mitä ne peittivät, kauhistutti minua. Hänen
risaiset kalvosimensa olivat aivan mustareunaiset, kuten kynnetkin.
Niin pian kuin olin istuutunut, sanoi tämä henkilö minulle
rauhallisella äänellä: "Kuinka jaksat?"