Ja eukko vastasi loukkaantuneen näköisenä: -- "Voitteko uskoa, herra,
hän on ottanut sammakon, jonka koipi on murskaantunut ja vienyt sen
huoneeseensa ja pannut sen pesuastiaan ja hoidellut sitä kuin ihmistä.
Jollei se ole säädytöntä, niin ei mikään!"
Toisella kertaa oli hän ostanut rantakallion juurella kävellessään
suuren kalan, joka juuri oli saatu merestä, ainoastaan siinä mielessä,
että sai heittää sen takaisin mereen. Ja kalastaja, vaikkakin oli
saanut runsaan hinnan siitä, oli suunnattomasti suuttunut, enemmän
kuin jos miss Harriet olisi ottanut rahaa hänen taskustaan. Hän ei
vielä kuukaudenkaan kuluttua voinut puhua asiasta raivostumatta ja
puhkeamatta sadatuksiin. Sepä se, miss Harriet oli pirunriivaama, mummo
Lecacheurilla oli ollut nerokas hetkensä, kun hän oli ristinyt hänet
siksi.
Tallirengillä, jonka liikanimenä oli Sapeur syystä että hän oli
nuoruudessaan palvellut sapöörinä Afrikassa, oli toinen mielipide. Hän
sanoi ilkeämielisen näköisenä: "Hän on entinen rangaistusvanki, joka on
istunut aikansa."
Olisipa tuo naisparka tiennyt!
Céleste nuori palvelustyttö ei suostunut millään ehdolla häntä
palvelemaan -- en voinut käsittää miksi. Ehkä yksinomaan siitä syystä,
että hän oli muukalainen, että hänellä oli toinen kieli ja uskonto.
Olihan hän sitäpaitsi pirunriivaama.
Hän vietti aikansa kuljeskelemalla pitkin seutua, etsien ja palvellen
Jumalaa luonnossa. Eräänä iltana näin hänet polvillaan pensaikossa.
Lehtien välistä pilkoitti jotain punaista, minä työnsin syrjään oksat
ja miss Harriet nousi seisomaan hämillään kun olin hänet nähnyt siinä
asennossa, ja tuijotti minuun kauhistunein silmin kuin kissapöllö, joka
on yllätetty päivänvalossa.
Työskennellessäni kalliolla, näin hänet välistä seisomassa rantakallion
reunalla, kuin mikäkin sähkölennätinpylväs. Hän katseli intohimoisesti
aavaa merta, jonka valo kultasi, ja avaraa taivasta, jonka tuli
purppuroi. Välistä keksin hänet laakson pohjukasta; hän käveli nopeaan
-- hänellä oli englannittaren joustava käynti -- ja minä menin häntä
kohden tietämättä miksi, yksinomaan saadakseni nähdä hänen kirkastuneet
kasvonsa, hänen kuihtuneet ihmeelliset kasvonsa, jotka kertoivat
syvästä ja sisäisestä ilosta.
Usein tapasin hänet myöskin erään maatalon kolkassa. Hän istui
ruohikossa omenapuun varjossa pieni raamattu avattuna polvilla ja katse
kaukana harhaillen.
Sillä minä en lähtenytkään pois, minua kiinnitti tuohon rauhaiseen
paikkakuntaan tuhannet siteet rakkaus, sen laajoihin ja ihaniin
näköaloihin. Viihdyin mainiosti syrjäisessä maakylässä, kaukana
kaikesta, lähellä maata, hyvää, tervettä, kaunista ja vihreätä maata,
jota me kaikki kerran höystämme ruumiillamme. Ja kukaties -- täytyy
tunnustaa -- liittyi siihen, mikä sai minut jäämään mummo Lecacheurin
luo, hiukkanen uteliaisuutta. Olisin tahtonut oppia hiukan tuntemaan
miss Harrietia ja saada tietää, mitä liikkuu vanhojen vaeltavien
englannittarien yksinäisissä sieluissa.