Hämmästyneenä siitä, että näki minun tietävän hänen nimensä, vastasi
hän: "Enpä tiedä, kaikki on vuokrattu. Saammehan kuitenkin katsoa."
Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet huoneesta, ja minä vein
reppuni maalaishuoneeseen, jossa lattiana oli maa ja huonekaluina
vuode, kaksi tuolia, pöytä ja pesukaappi. Ovi vei avaraan, savusta
mustuneeseen keittiöön, missä täyshoitolaiset aterioivat yhdessä
maatilan väen ja emännän kanssa, joka oli leski.
Pesin käteni, sitten läksin huoneestani. Vanhus valmisti päivälliseksi
kananpoikaviilokkia suurella liedellään, jonka uuninkoukku oli mustunut
savusta.
-- "Onko teillä matkustajia tätä nykyä?" kysyin häneltä.
Hän vastasi tyytymättömän näköisenä: "Onhan minulla yksi
vanhanpuoleinen englannitar. Hän asuu toisessa huoneessa."
Viiden soun lisämaksulla päivässä hankin oikeuden saada kauniilla
ilmalla syödä yksinäni pihalla.
Päivälliseni katettiin siis ulos ja minä aloin jyrsiä normandilaisen
kananpojan laihoja jäseniä juoden kirkasta omenaviiniä ja pureskellen
karkeata valkoista leipää, joka oli neljän päivän vanhaa, mutta silti
erittäin hyvää.
Äkkiä avautui puinen portti, joka vei tielle ja omituisen näköinen
olento tuli taloa kohti. Se oli hyvin laiha, hyvin pitkä. Punaraitainen
skotlantilainen vaippa oli niin tiukasti kiedottuna hänen ympärilleen,
että olisi luullut häntä kädettömäksi, ellei lanteiden kohdalta
olisi pistänyt esiin valkeaa matkailijapäivänvarjoa pitelevä pitkä
käsi. Hänen muumionkeltaiset kasvonsa, joita harmaa tukka ympäröi
korkkiruuvinmuotoisina kiharoina, panivat minut, en tiedä miksi,
ajattelemaan savustettua silliä, jolla on papiljotit. Hän kulki
ohitseni kiireesti, silmät maahan luotuina ja katosi olkikattoiseen
majaan.
Tämä omituinen ilmiö huvitti minua, se oli varmaankin naapurini,
vanhanpuoleinen englannitar, josta emäntämme oli puhunut.
En nähnyt häntä enää sinä päivänä. Seuraavana päivänä kun olin
maalaamassa tuon viehättävän laakson pohjukassa, jonka tekin tunnette
ja joka leviää aina Étretatiin saakka, näin äkkiä katsahtaessani ylös
oudon esineen mäenharjalla; sitä olisi voinut luulla lipputangoksi. Se
oli englannitar. Minut nähtyään hän katosi.
Menin puolenpäivän aikaan aamiaiselle, kävin istumaan yhteisen
pöydän ääreen tutustuakseni tuohon vanhaan originaaliin. Mutta
hän ei vastannut kohteliaisuuksiini eikä välittänyt pienistä
huomaavaisuudenosoituksistani. Tarjosin itsepintaisesti hänelle vettä
ja ojensin innokkaasti hänelle ruokalajit. Kevyt, tuskin huomattava
päännyökkäys ja joku englantilainen sana, joka lausuttiin niin hiljaa,
etten kuullut sitä, oli kaikki mitä sain kiitokseksi.
Jätin hänet rauhaan, vaikkakin hän vaivasi ajatuksiani.
Kolmen päivän kuluttua tiesin hänestä yhtä paljon kun rouva Lecacheur
itse.
Hänen nimensä oli miss Harriet. Hän oli etsinyt syrjäistä kylää
missä viettäisi kesää ja pysähtyi kuusi viikkoa sitten Bènonvilleen,
eikä näyttänyt aikovan ollenkaan sieltä lähteä. Hän ei puhunut
milloinkaan ruokapöydässä, söi nopeasti samalla lukien pientä
protestanttista lähetysvihkosta. Noita vihkosia hän jakoi kaikille.
Kirkkoherrallekin oli niitä vienyt neljä eräs poikanen, joka sai kaksi
souta vaivastaan. Hän saattoi välillä sanoa emännällemme, yhtäkkiä
ilman mitään esipuheita: "Rakastan Herraa yli kaiken, ihailen häntä
koko hänen luomakunnassaan, jumaloin häntä hänen luonnossaan, kannan
hänet aina sydämessäni." Ja hän antoi hämmästyneelle eukolle yhden
lentokirjasistaan, joiden tarkoituksena oli kääntää koko maailma.
Kylässä hänestä ei pidetty. Senjälkeen kuin kansakoulunopettaja
oli julistanut: "Hän on ateisti", hän oli tavallaan pannaan pantu.
Kirkkoherra, jolta rouva Lecacheur oli kysynyt neuvoa, oli vastannut:
"Hän on kerettiläinen, mutta Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, ja minä
luulen, että hän on erinomaisen siveellinen henkilö."
Sanat "ateisti -- kerettiläinen", joiden merkitystä ei tarkoin
tunnettu, kylvivät epäilystä mieliin. Väitettiinpä päälle päätteeksi,
että englannitar oli rikas ja että hän oli koko ikänsä matkustellut
paikasta toiseen, sentähden, että hänen omaisensa olivat hänet
hyljänneet. Minkävuoksi olivat sitten omaiset hänet hyljänneet?
Tietenkin hänen jumalattomuutensa vuoksi.
Hän oli todella noita kiihkomielisiä periaatteen ihmisiä, noita
itsepäisiä puritaaneja, joita Englanti synnyttää niin runsaasti, yksi
noita vanhoja ja kilttejä sietämättömiä neitoja, joita tapaa kaikkialla
Europassa hotellien päivällispöydissä, jotka pilaavat Italian,
turmelevat Sveitsin, tekevät Välimeren ihanat kaupungit mahdottomiksi
asua. Kaikkialle he tuovat mukanaan omituiset päähänpistonsa, tapansa,
jotka ovat kivettyneen vestaalin, kummalliset pukunsa ja eräänlaisen
guttaperkan tuoksun, joka saa luulemaan, että heidät yöksi suljetaan
rasiaan. Kun näen heitä hotellissa, pakenen kuin lintu, joka näkee
linnunpelottimen pellolla.
Tämä englannitar oli kuitenkin siksi omituinen, ettei hän ollut
minusta epämiellyttävä. Rouva Lecacheur, joka vaistomaisesti vihasi
kaikkea, mikä ei ollut maalta, tunsi yksinkertaisuudessaan miltei
vihaa vanhanpiian kiihkomielistä olentoa kohtaan. Hän oli keksinyt
erään sanan, jota hän tästä käytti, halventavan sanan, joka oli tullut
hänen huulilleen jonkun selittämättömän, epäselvän ja salaperäisen
ajatustyön tuloksena. Hän sanoi: "Tuo on pirunriivaama." Ja tämä sana
käytettynä tuosta ankarasta ja tuntehikkaasta olennosta, oli minusta
vastustamattoman naurettava. En enää itsekään kutsunut häntä muuksi
kuin "pirunriivaamaksi" ja tunsin hullunkurista iloa lausuessani, hänet
nähdessäni, ihan ääneen nuot tavut.