Meitä oli seitsemän matkustajaa breakissa, neljä naista ja kolme
miestä, joista yksi istui ajajan vieressä, kuskin istuimella, ja me
nousimme hevosten astuessa käymäjalkaa ylös pitkää mäkirinnettä, jossa
tie kulki kiemurrellen.
Olimme lähteneet Étretatista aamunkoitteessa käydäksemme katsomassa
Tancarvillen raunioita ja torkuimme vieläkin raikkaan aamuilman
raukaisemina. Naiset etenkin, tottumattomina niin varhaiseen
ylösnousemiseen, painoivat vähäväliä silmäluomensa umpeen, nuokkuivat
tai haukottelivat tunnottomina nousevan päivän herättämälle tunnelmalle.
Oli syksy. Molemmin puolin tietä levisivät paljaat kentät, joita
lyhyeksi leikattu kauran ja vehnän sänki keltasi, peittäen maata kuin
huonoksi ajeltu parta. Kostea maa näytti höyryävän. Leivosia lauloi
ilmassa, muita lintuja viserteli pensaikossa.
Aurinko nousi viimein edessämme taivaanrannalle ihan punaisena, ja
sitä mukaan kuin se nousi hetki hetkeltä kirkastuen, näytti kenttäkin
heräävän, hymyilevän, ravistelevan itseään ja riisuvan valkoisesta
usvasta kudotun paitansa kuten tyttö, joka nousee vuoteesta.
Kreivi d'Étraille, joka istui kuskin istuimella, huudahti: "Kas jänis",
ja hän ojensi käsivartensa oikealle päin, osoittaen muuatta apilamaata.
Eläin juosta hyppelehti miltei kokonaan ruohon peitossa, niin että
ainoastaan suuret korvat olivat näkyvissä, sitten se oikasi kynnöstä
kohden, pysähtyi, teki hullunkurisen hyppäyksen, muutti suuntaa,
pysähtyi uudelleen levottomana vainuten vaaraa, kahdenvaiheilla tiestä;
sitten se alkoi juosta pitkin hyppäyksin ja katosi suureen neliömäiseen
juurikasmaahan. Miehet olivat kaikki heränneet ja katselivat eläimen
liikkeitä.
René Lemanoir virkkoi: "Emme ole juuri kohteliaita naisia kohtaan tänä
aamuna", ja silmäillen naapuriansa, pikku paroonitar de Sérennesta,
joka taisteli unta vastaan sanoi hän tälle puoliääneen: "Te ajattelette
miestänne paroonitar. Olkaa huoleti, hän palaa vasta lauvantaina.
Teillä on vielä neljä päivää aikaa."
Paroonitar vastasi unisesti hymyillen: "Te olette hupsu!" Sitten lisäsi
hän karistaen päältään kaiken unisuutensa: "Kas niin, kertokaapa
meille jotakin, joka saisi meidät nauramaan. Te herra Chenal, jolla
sanotaan olleen parempi onni kuin herttua Richelieulla, kertokaa joku
rakkausseikkailu, jonka olette itse kokenut, mikä tahansa."
Léon Chenal, ijäkäs maalari, joka oli ollut hyvin kaunis, hyvin
voimakas, hyvin ylpeä ulkomuodostaan ja hyvin rakastettu, tarttui
pitkään valkeaan partaansa ja hymyili; sitten tuli hän, hetkisen
mietittyään, äkkiä vakavaksi:
"Kertomukseni ei ole iloinen, hyvät naiset; kerron teille surkeimmasta
rakkaudesta elämässäni. Toivon etteivät ystäväni joudu samankaltaisen
rakkauden esineeksi."
I
Olin silloin kaksikymmentäviisivuotias ja kuljeskelin pitkin Normandian
rannikoita kuten vaeltava maalarinsälli konsanaan.
Kutsun "vaeltavan maalarinsällin lailla" kulkemiseksi tuota
harhailemista reppu selässä majatalosta toiseen tarkoituksessa maalata
harjoitelmia ja maisemia luonnosta. En tiedä mitään hauskempaa,
kuin tuollainen vaeltaminen sattuman varassa. Olet vapaa, ilman
minkäänlaisia kahleita, ilman huolia, ilman ennakkoluuloja, ilman
huolehtimista huomisesta. Kulet tietä, joka sinua miellyttää, ilman
muuta opasta kuin mielikuvituksesi, ilman muuta neuvonantajaa kuin
se, mikä viehättää silmiäsi. Pysähdyt kun puro sinua houkuttelee,
kun paistetut perunat ravintolan oven edessä tuoksuvat hyviltä.
Joskus määrää valintasi clematiksen tuoksu tai majatalon tyttösten
teeskentelemätön silmänluonti. Ei pidä halveksia maalaistytön
hellyydenosoituksia. Noilla tytöillä on sielu ja aistit ja kiinteät
posket ja raikkaat huulet ja heidän raju suudelmansa on voimakas
ja mehevä kuin villi hedelmä. Rakkaus on aina suuriarvoinen, mistä
se sitte tuleekin. Sydän joka sykkii kun te lähestytte, silmä,
joka kyyneltyy kun te lähdette, ovat siksi erinomaisia, suloisia,
kallisarvoisia asioita, ettei niitä pidä milloinkaan ylenkatsoa.
Minä olen ollut lemmenkohtauksissa kevätesikkojen peittämissä ojissa,
navetan takana, missä lehmät nukkuvat ja ullakkojen oljilla, jotka
vielä ovat lämpöiset päivän helteen jälkeen. Muistan karkean harmaan
palttinan verhoaman kiinteän, joustavan ihon ja kaipaan lapsellisia ja
teeskentelemättömiä hyväilyjä, jotka totisuudessaan ja rajuudessaan
ovat herkullisemmat kuin viehättävien ja hienostuneiden naisten
herättämät henkevämmät nautinnot.
Mutta enin kaikesta pidän näillä seikkailumatkoilla tasangosta,
metsästä, auringonnoususta, hämärästä, kuutamosta. Ne ovat maalareille
kuin häämatkoja maan kera. Olet yksin aivan lähellä sitä kuin
pitkässä rauhallisessa kahdenkohtauksessa. Käyt istumaan niitylle
päivänkukkien ja unikoitten keskeen ja katselet viehättyneenä loistavan
auringonlaskun valaisemaa pientä kylää, suippoine kellotorneineen,
joista puolipäivän soitto kuuluu.
Istuudut tammen juurelle tuuheaan, korkeaan, elinvoimasta kiiltävään
ruohikkoon. Polvistut, kumarrut, juot kylmää ja kirkasta vettä, joka
kastelee viiksesi ja nenäsi, juot sitä tuntien ruumiillista nautintoa,
aivankuin jos suutelisit lähdettä huuli huulta vasten. Välistä kun
tapaat syvän paikan jonkun pienen virran varrella, heittäydyt siihen
ilkialastomana ja tunnet ihollesi virtaavan veden nopean ja keveän
liikkeen jääkylmänä ja suloisena hyväilynä.
Tunnet iloa seisoessasi kukkulalla, surumielisyyttä lammikoiden
partaalla, olet haltioissasi katsellessasi kuinka aurinko kylpee
veripunaisten pilvien valtameressä ja valaa virtojen veteen punertavan
heijastuksen. Ja illalla kuutamossa ajattelet tuhansia ihmeellisiä
ajatuksia, jotka eivät juolahtaisi mieleesikään päivän polttavassa
paahteessa.
Niinpä saavuin eräänä iltana vaeltaessani tätä samaa seutua, jossa
olemme olleet tänä vuonna, pieneen Bénonvillen kylään, joka sijaitsee
jyrkän rantakallion juurella Yportin ja Étretatin välillä. Olin tullut
Fécampista käsin pitkin rantaa, korkeata rantaa, joka on pystysuora
kuin seinä ulospistävine kallionlohkareineen. Olin kävellyt aamusta
asti ruohikolla joka on lyhyttä ja hienoa ja pehmeää kuin matto ja
joka rehoittaa jyrkänteen reunalla suolaisessa merituulessa. Ja
täyttä kurkkua laulaen, kävellen pitkin askelin, seuraten katseillani
milloin lokin hidasta ja kaareilevaa lentoa ja sen valkeiden siipien
muodostamaa polvea sinisellä taivaalla, milloin kalastaja-aluksen
ruskeata purjetta vihreällä merellä, olin viettänyt hupaisen päivän
huolettomana ja vapaana.
Minulle oli neuvottu erästä pientä maataloa jossa otettiin vastaan
matkustavaisia. Se oli eräänlainen majatalo, jota piti vanha
maalaisnainen kaksinkertaisen pyökkirivin ympäröimässä normandilaisessa
talossa.
Jätin rantakallion ja saavuin suurten puiden ympäröimään kylään, missä
menin mummo Lecacheurin puheille.
Tämä oli vanha, ryppyinen, totinen maalaisnainen, joka aina näytti
ottavan vieraat vastaan vastenmielisesti ja epäluuloisena.
Toukokuu oli käsissä; suuret omenapuut peittivät pihan tuoksuvalla
lehtikatoksellaan, niistä sateli lakkaamatta pieniä vaaleanpunaisia
lehtiä, jotka putoilivat ihmisten päälle ja ruohoon.