Seuraava näky.
Olen jo kertonut teille aikakulun aiheuttamasta pahoinvoinnista ja
hämmingistä. Ja tällä kertaa en edes istunut kunnollisesti satulassa,
vaan sivuttain ja epävakaisesti. Epämääräisen ajan olin tarrautuneena
koneeseeni sen heiluessa ja keikkuessa, välittämättä lainkaan siitä
kuinka kuljin, ja kun jälleen sain katsotuksi aikaosottimiin,
hämmästyin huomatessani minne olin joutunut.
Yksi osotin ilmottaa päiviä, toinen tuhansia päiviä, kolmas miljoonia
päiviä. Sensijaan, nähkääs, että olisin kääntänyt vipuja taapäin,
olinkin painanut niitä siten että kuljin eteenpäin, ja kun tulin
katsoneeksi osottimiin, huomasin tuhatosottimen pyyhältävän ympäri
kellon sekuntiosottimen nopeudella -- tulevaisuuteen.
Ajaessani eteenpäin tapahtui omituinen muutos. Värisevä hämärä tummeni;
sitten -- vaikkakin yhä kuljin suunnattomalla nopeudella -- yön ja
päivän vilauksellinen vaihtelu, joka tavallisesti osotti hitaampaa
vauhtia, palasi muuttuen yhä selvemmäksi. Tämä hämmästytti minua aluksi
hyvin suuresti. Yön ja päivän vaihtelu yhä vain hidastui samoinkuin
auringon kulku yli taivaankannen, kunnes molemmat näyttivät kestävän
vuosisatoja. Lopuksi maan yli levisi pysyvä hämäryys, jonka vain
silloin tällöin katkaisi pyrstötähden väläys tumman taivaan poikki.
Aurinkoa osottanut valojuova oli jo kauvan sitten kadonnut, sillä
aurinko oli lakannut laskemasta se vain nousi ja laski lännessä yhä
suureten ja punertuen.
Kuu oli kadonnut jäljettömiin. Yhä himmenevät tähdet olivat muuttuneet
hämäriksi valopilkuiksi. Vihdoin, vähää ennen seisahtumistani, aurinko
pysähtyi liikkumattomaksi taivaanrannalle suuren punahehkuisen
kupukaton kaltaisena silloin tällöin hetkeksi himmentyen. Kerran
se hetken ajan loisti kirkkaampana, mutta palasi nopeasti synkkään
punahehkuunsa. Tästä sen nousun ja laskun hidastumisesta huomasin, että
maa oli lakannut pyörimästä. Vain sen toinen puoli oli kääntyneenä
aurinkoon päin samassa asennossa kuin meidän päivinämme kuu on maahan
nähden.
Muistaen entistä päistikkaista putoamistani aloin hyvin varovasti
hiljentää vauhtia. Hitaammin ja yhä hitaammin kiersivät osottimet,
kunnes tuhatosotin näytti liikkumattomalta, eikä päiväosotinkaan enää
huimana pyörinyt taulullansa. Ja vihdoin aution rantaman hämärät
ääriviivat astuivat näkyviin.
Pysähdyin hyvin hiljaa ja jäin istumaan koneelleni katsellen
ympärilleni. Taivas ei enää ollut sininen. Koillisessa se oli
pikimusta, ja tummalta pohjalta loistivat kalpeat tähdet kirkkaasti
ja tasaisesti. Pääni päällä oli taivas tummanpunainen ja tähdetön
ja kaakkoonpäin se vaaleni hehkuvaksi helakanpunaksi, siinä missä
taivaanrannan katkaisemana näkyi punaisena ja liikkumattomana auringon
suunnattoman suuri kehrä.
Ympärillä kohoavat kalliot olivat synkän punertavat, ja ainoa
elonmerkki, minkä aluksi huomasin, oli erittäin vehreä kasvullisuus,
joka peitti niiden kaakkoispintaa. Se oli sitä rehevää vihreää, jota
nähdään metsäsammalessa tai luolajäkälässä, ainaisessa hämärässä
elävissä kasveissa.
Koneeni seisoi rantaäyräällä. Meri levisi lounaaseen, missä se näkyi
terävän kirkkaana juovana kalpeaa taivasta vasten. Ei näkynyt hyrskyjä
eikä aaltoja, sillä ei tuntunut tuulen värähdystäkään. Vain liukas,
kepeä laine nousi ja laski hiljaa hengityksen tavoin osottaen, että
ikuinen meri yhä eli ja liikehti. Ja pitkin reunamaa, missä vesi oli
loiskahdellut, näkyi pilvien punertamana paksu suolakuori.
Pääni tuntui raskaalta, ja huomasin hengittäväni taajaan. Tuo aistimus
muistutti minua siitä, mitä kerran vuorimatkalla olin kokenut, ja siitä
päättelin ilman olevan ohuempaa kuin nykyään.
Kaukaa autiolta rinteeltä kuulin kovaa kirkunaa ja näin suunnattoman
suuren valkoisen perhosen tapaisen olion liehuen ja leijuen nousevan
taivaalle ja kaarrellen katoavan mataloiden kumpujen taa. Sen äänen
sointu oli niin kamala, että minua värisytti, ja asetuin tukevammin
koneelle. Katsahtaessani taas ympärilleni näin aivan lähelläni
punertavaksi kivimöhkäleeksi otaksumani olion hitaasti liikkuvan minua
kohti. Sitten huomasin sen hirveäksi rapumaiseksi eläimeksi. Voitteko
kuvailla mielessänne tuon pöydän suuruista rapua, jonka monet jalat
liikahtelevat vitkalleen ja haparoiden, suuret sakset keikkuvat,
ajurin piiskan tapaiset pitkät tuntosarvet heiluvat ja kopeloivat, ja
varrelliset silmät kiiluvat metalliotsan kummankin puolen? Sen selkä
oli poimuinen ja kummallisin kuhmuin koristeltu, ja vihertävää kuorta
näkyi paikka paikoin. Näin eläimen mutkikkaan suun monien suurihmojen
liehuvan ja tunnustelevan sen liikkuessa.
Tuijottaessani tuohon tuhoaennustavaan olioon, joka ryömi minua kohti,
tunsin poskellani kutkaa, kuin olisi kärpänen siihen laskeutunut.
Koetin sivaltaa sen pois kädelläni, mutta hetken perästä se palasi ja
melkein heti tuli toinen korvani juureen. Löin sitäkin ja sain käteeni
jotakin rihmamaista. Nopeasti se nykäistiin pois kädestäni. Kauheata
pahoinvointia tuntien käännyin ja huomasin tarttuneeni toisen juuri
takanani ryömivän jättiläisravun tuntosarveen. Sen inhottavat silmät
vääntelehtivät varsillaan, suu liikehti ruokahalusta, ja suuret,
kömpelöt, limaiset sakset kohosivat minua kohti.
Silmänräpäyksessä laskin käteni vivulle ja niin olin päässyt kuukauden
päähän noista hirviöistä. Mutta yhä olin samalla rantamalla ja
pysähdyttyäni näin ravut selvästi. Niitä näytti ryömivän tusinoittain
siellä täällä hämärässä helakan vehreyden keskessä.
En voi kuvata maailman yllä lepäävän kamalan autiuden tuntua. Idän
punainen taivas, tumma pohjoinen, eloton suolameri, kivinen rantama,
missä nuo ilettävät, hitaasti liikkuvat hirviöt ryömivät, kaikkialla
vallitseva, myrkylliseltä näyttävä jäkäläkasvivehreys, ohut, keuhkoja
vahingoittava ilma, kaikki tuo lisäsi kauhistavaa vaikutusta.
Kuljin eteenpäin sata vuotta, ja vielä näkyi sama punainen aurinko
vähän suurempana, vähän himmeämpänä -- sama kuoleva meri, sama viileä
ilma ja sama harmaa nivelkuoristen joukko ryömimässä sinne tänne
viheriän rikkaruohon ja punaisten kallioiden keskellä. Ja läntisellä
taivaalla näkyi käyrä kalpea viiru muistuttaen suurta uutta kuuta.
Näin matkasin, yhä uudelleen pysähtyen, pitkin, tuhatvuotisin
tai pitemminkin askelin maan salaperäisen kohtalon kiihottamana.
Omituisen ihastuksen valtaamana näin auringon suurenevan ja himmenevän
läntisellä taivaalla vanhan maan elämän riutuessa. Vihdoin, noin
kolmekymmentä miljoonaa vuotta tästä päivästä eteenpäin, auringon
suunnaton, tulikuuma kupooli peitti lähes kymmenennen osan synkkää
taivasta. Silloin pysähdyin vielä kerran, sillä ryömivä rapurunsaus oli
kadonnut, ja punainen rantama, lukuunottamatta sen kalpean vihreätä
maksasammalta ja jäkälää, näytti elottomalta. Ja nyt siinä näkyi
valkeita laikkoja. Kirvelevä kylmyys ahdisti minua; harvakseen putoili
maahan ohuita valkeita hiutaleita. Koillisessa päin lumi välkehti
tumman taivaan tähtien valossa, ja saatoin nähdä vaaleanpunaisena
väikehtivän, aaltoilevan, lumipeittoisen vuorijonon. Pitkin meren
rantamaa oli jääriitettä ja ulompana ajelehti jäälohkareita. Mutta
tuon suolavaltameren laaja ulappa päilyen verenkarvaisessa, ikuisessa
auringonlaskussa pysyi yhä kahleettomana.
Katsahdin ympärilleni nähdäkseni, oliko eläinmaailmasta nähtävissä
mitään jälkiä. Jonkinlainen epämääräinen pelko pysytti minut yhä
koneeni satulassa. Mutta en huomannut mitään liikkuvaa maassa,
taivaalla enkä meressä. Kallioita peittävä vihreä lima yksin todisti,
ettei elämä ollut kokonaan sammunut. Matala hietakari oli ilmestynyt
mereen, ja vesi oli vetäytynyt takaisin rantamalta. Luulottelin
nähneeni jonkin mustan olion räpytelleen tuolla särkällä, mutta
katsoessani siihen, se muuttui liikkumattomaksi, ja päättelin nähneeni
harhoja, ja tuon näkemäni olleenkin vain kivimöhkäleen. Tähdet
taivaalla loistivat erinomaisen kirkkaina, vaan tuikkivat hyvin
heikosti.
Yhtäkkiä huomasin, että auringon pyöreä läntinen ääriviiva oli
muuttanut muotoa, että syvennys, poukama oli ilmaantunut käyräviivaan.
Näin sen suurenevan. Minuutin verran kenties tuijotin hämmästyksissäni
tuohon päivän päälle hiipivään tummuuteen. Totesin auringonpimennyksen
alkavan. Joko kuu tai kiertotähti Merkurius kulki paraikaa auringon
kehrän yli. Luonnollisesti otaksuin sitä ensin kuuksi, mutta moni
asianhaara saattaa minut uskomaan, että se olikin joku hyvin lähellä
maata kulkeva kiertotähti.
Pimeys taajeni nopeasti; kylmä tuuli alkoi puhaltaa idästäpäin
vilvastuttavin puuskin, ja kieppuvat valkeat hiutaleet ilmassa
lisääntyivät. Meren ääreltä kuului loisketta ja suhinaa.
Lukuunottamatta näitä ääniä vallitsi maailmassa hiljaisuus.
Hiljaisuusko? Olisi vaikeata kuvata tuota hiljaisuutta. Kaikki
ihmisäänet, lammasten määkinä, lintujen laulu, hyönteisten hyrinä,
hälinä, joka meitä elämässä ympäröi -- kaikki se oli poissa.
Pimeyden taajetessa lumihiutaleet lisääntyivät tanssien silmäini
edessä; ja ilma kylmeni yhä. Lopuksi kaukaisten kukkuloiden valkeat
huiput häipyivät pimeyteen nopeasti toinen toisensa perästä. Tuuli
yltyi valittavaksi vihuriksi. Näin auringonpimennyksen tumman varjon
pyyhältävän minua kohden. Seuraavassa hetkessä kalpeat tähdet vain
näkyivät. Muuten vallitsi synkeä pimeys. Taivas oli pikimusta.
Tämä pimeys kauhistutti minua. Minut valtasi ytimiin tunkeva kylmyys
ja hengittäessä tuntuva tuska. Värisin, ja pelottava pahoinvointi
yllätti minut. Silloin ilmestyi taivaalle hehkuvana kaarena auringon
reuna. Hellitin koneestani tointuakseni. Päätäni huimasi, ja tunsin
olevani kykenemätön paluumatkalle lähtemään. Seistessäni siinä
sairaana ja hämmentyneenä näin tuon liikkuvan olion särkällä -- ei
ollut epäilemistäkään nyt, etteikö se liikkunut -- meren punaista
vettä vasten. Se oli pyöreä, kenties potkupallon kokoa tai suurempi.
Se näytti mustalta verenkarvaista vettä vasten ja se hyppelehti
taidokkaasti ympärinsä tuntosarvet riipallaan. Silloin tunsin
pyörtyväni. Mutta kauhea pelko siitä, että jäisin avuttomana makaamaan
tuonne kaukaiseen ja kammottavaan hämäryyteen, kannusti minua, ja niin
kapusin satulaani.