Valkoisen sfinksin ansa.
Kello kahdeksan tai yhdeksän ajoissa aamulla saavuin samalle
keltaiselle metallipenkille, jolta olin katsellut maailmaa tuloni
iltana. Muistelin silloin tekemiäni nopeita johtopäätöksiä enkä voinut
olla katkerasti naurahtamatta herkkäuskoisuudelleni. Tässä näin jälleen
saman kauniin maiseman, saman tuuhean lehvistön, samat komeat palaisit
ja suurenmoiset rauniot, saman hopeavuon virtaamassa hedelmällisten
äyräittensä välitse. Kaunisten olentojen heleät vaipat liehahtelivat
esiin sieltä täältä puitten lomista. Muutamat heistä kylpivät juuri
samassa paikassa, missä olin pelastanut Weenan, ja tuo näky tuotti
minulle äkkiä kipeän tuskantunnon. Ja ikäänkuin tahroina maisemassa
kohosivat kupukatot alamaailmaan vievien teiden yllä.
Käsitin nyt mitä kaikkea ylämaailman ihmisten kauneus alleen kätki.
Hyvin herttainen oli heidän päivänsä, yhtä miellyttävä kuin karjan
niityllä. Karjan tavoin eivät hekään tietäneet mistään vihamiehistä
eivätkä huolehtineet mistään tarpeista. Ja heidän loppunsakin oli sama.
Minua suretti ajatellessani ihmisjärjen lyhyttä unelmaa. Se oli
tehnyt itsemurhan. Se oli innokkaasti pyrkinyt mukavuuteen ja lepoon
tunnussananaan turvallinen ja luja yhteiskunta; se oli päässyt
toiveittensa perille -- lopuksi tähän tilaan tullakseen. Kerran oli
henki ja omaisuus varmaan saavuttanut miltei täydellisen turvallisuuden
tilan. Rikkaan omaisuus ja mukavuus olivat olleet turvatut, raataja
taas oli ollut varma hengestään ja työstään. Varmaankaan tuossa
täydellisessä maailmassa ei ollut ainoatakaan pohtimatonta probleemia,
ei yhtäkään ratkaisematta jäänyttä yhteiskunnallista kysymystä. Ja
suuri rauha oli seurannut.
Luonnonlaki, jonka jätämme huomioonottamatta, on se, että älyllinen
monipuolisuus on vaihtelun, vaaran ja vaivan avulla saavutettavissa.
Täydellisessä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa elävä eläin on
täydellinen kone. Luonto ei milloinkaan vetoa järkeen, ennenkuin tapa
ja vaisto ovat voimattomia. Järkeä ei tarvita siellä, missä ei ole
mitään vaihtelua tai vaihtelun tarvista. Vain niillä eläimillä on järki
kehittynyt, jotka ovat alttiina monenmoisille puutteille ja vaaroille.
Niinpä siis minun käsittääkseni ylämaailman ihminen oli kulkenut
haurasta kauneuttaan, ja alamaailman ihminen pelkkää koneellista
aherrusta kohti. Mutta tuolta täydellisyydeltä puuttui eräs ominaisuus,
jota koneelliseltakin täydellisyydeltä vaaditaan, nimittäin ehdoton
muuttumattomuus. Ajan vieriessä oli alamaailman ravitseminen, miten se
muuten tapahtuikin, ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puute, joka oli
torjuttu pois muutamaksi tuhanneksi vuodeksi, palasi jälleen ja alkoi
työnsä alhaalta käsin. Alamaailman asukkaat, jotka olivat tekemisissä
koneitten kanssa, mitkä, olkootpa miten täydellisiä tahansa, kuitenkin
tarvitsevat jonkun verran huolenpitoa, olivat todennäköisesti pakosta
säilyttäneet melkein enemmän alotekykyä, joskin vähemmän kaikkea muuta
ihmisluonteeseen kuuluvaa, kuin ylämaailman asukkaat. Ja muun ruuan
puutteessa he kääntyivät hankkimaan sellaista, jonka vanha tapa näihin
asti oli evännyt.
Näin ajattelin viimeistä kertaa katsahtaessani vuoden
kahdeksansadankahdentuhannen seitsemänsadanyhden maailmaan. Tämä
selitykseni voi olla niin väärä, ettei kuolevainen saata sen väärempää
keksiä, mutta sellaiseksi asia itselleni hahmottui, ja sellaisena sen
kerron teille.
Menneitten päivien uupumuksen, kiihoitusten ja kauhujen jälkeen ja
surustanikin huolimatta tämä istuin ja tuo tyyni maisema edessäni ja
lämmin päivänpaiste miellyttivät minua suuresti. Olin hyvin väsynyt ja
uninen, ja pian häipyi teoretisoimiseni torkuntaan. Sen huomatessani
oikaisin itseni ruohikolle sekä vaivuin pitkään ja virkistävään uneen.
Vähää ennen auringonlaskua heräsin. Tunsin nyt olevani turvassa
morlokeilta ja oikoen jäseniäni jatkoin matkaani alas mäkeä valkoista
sfinksiä kohti. Toisessa kädessäni oli kanki, ja toinen leikitteli
taskussa olevilla tulitikuilla.
Ja nyt seurasi aivan arvaamaton seikka. Lähestyessäni sfinksin jalustaa
huomasin pronssisten ovenpuoliskojen olevan selällään.
Pysähdyin niiden eteen epäröiden astuako sisään.
Sisällä oli pieni huone, ja sen nurkassa korokkeella aikakone. Pienet
vivut oli minulla taskussani. Niinpä morlokit kaikkien työlästen
valmistusteni jälkeen valkean sfinksin voittamiseksi antautuivat
nöyrästi. Heitin pois rautakankeni melkeinpä pahoillani siitä, etten
saanut sitä käyttää.
Porttia kohti astuessani juolahti mieleeni äkkinäinen ajatus. Kerran
ainakin havaitsin morlokkien henkistä toimintaa. Hilliten voimakasta
naurunhaluani astelin koneeni luo. Hämmästyin huomatessani sen olevan
huolellisesti rasvatun ja puhdistetun. Sittemmin olen epäillyt, että
morlokit olivat osaksi hajottaneetkin sen koettaessaan omalla tavallaan
käsittää sen tarkotusta.
Seistessäni nyt sitä tarkastelemassa pelkästä koneen koskettamisestakin
ilahtuneena, sattui aavistamani seikka. Pronssiovet sulkeutuivat
äkisti paukahtaen. Olin pimeässä -- ansaan joutuneena. Niin arvelivat
morlokit. Sille minä hilpeästi nauraa hihitin.
Saatoin jo kuulla heidän naurunsa hyminän heidän tullessaan minua
kohti. Hyvin tyynesti koetin raapaista tulitikulla valkeata. Minun oli
vain kiinnitettävä vivut paikoilleen ja sitten kadottava aaveen lailla.
Mutta olin jättänyt erään pikkuseikan huomioon ottamatta. Tulitikut
olivat sitä kauheaa lajia, joka syttyy vain laatikon avulla.
Voitte kuvailla mielessänne, kuinka koko tyyneyteni katosi. Pikku pedot
olivat aivan kintereilläni. Yksi jo koski minuun. Lyödä huitaisin heitä
vivuillani pimeässä ja aloin kavuta koneen satulaan. Silloin tarttui
minuun käsi ja sitten toinen. Minun oli yksinkertaisesti taisteltava
heidän vipuja itsepäisesti tavottelevia sormiansa vastaan ja samalla
kertaa tunnusteltava kiinnitysnappuloita. Toisen he todella olivat
saada minulta riistetyksi. Kun se livahti kädestäni, oli minun sitä
pelastaakseni pimeässä puskettava päälläni -- saatoin kuulla morlokin
pääkallon kalinan. Tämä viimeinen ottelu oli luullakseni tuimempi kuin
taistelu metsässä.
Mutta lopuksi sain vivun kiinnitetyksi ja painetuksi alas. Tarrautuvat
kädet päästivät irti otteensa. Pian sen jälkeen pimeys haihtui, ja
huomasin ympärilläni saman harmauden ja saman melun, jota jo olen
teille kuvaillut.