Pimeydessä.
Me poistuimme palatsista auringon ollessa vielä osaksi taivaanrannan
yläpuolella.
Päätin saapua valkoiselle sfinksille aikaisin seuraavana aamuna, ja
tarkotukseni oli ennen hämärän tuloa työntyä niiden metsien läpi, jotka
edellisellä retkeilyllä olivat minut pysäyttäneet. Aijoin kulkea niin
kauvas kuin suinkin sinä iltana, ja sitten valkean sytytettyäni nukkua
sen loimun suojissa. Siksipä minä kulkiessamme kokoilin risuja ja
kuivunutta ruohoa, ja pian oli minulla niitä sylintäysi.
Näin kuormitettuna kävi kulku hitaammin kuin olin edeltäpäin otaksunut,
ja lisäksi oli Weena väsynyt. Minuakin alkoi unettaa, niin että oli
yö, ennenkuin saavuimme metsään. Weena halusi pysähtyä sen reunassa
sijaitsevalle viidakkoa kasvavalle mäelle peläten metsän pimeyttä.
Mutta omituinen uhkaavan vaaran tunne, jonka olisi pitänyt olla minulle
varotukseksi, ajoi vain minua eteenpäin. En ollut nukkunut yöhön ja
kahteen päivään ja olin sentähden kuumeinen ja ärtyisä. Tunsin unen
minut yllättävän ja morlokkien unen mukana.
Siinä epäröidessämme näin kolme kumarassa kulkevaa hämärää haamua
tummassa pensaikossa takanamme. Yltympärillä oli tiheikköä ja pitkää
ruohoa, enkä tuntenut olevani turvassa morlokkien salakavalalta
lähestymiseltä. Arvelin metsän poikki olevan matkaa vajaan peninkulman.
Jos nyt voisimme päästä sen läpi puuttomalle mäen rinteelle, olisi
siellä paljoa taatumpi lepopaikka, niin minusta näytti. Arvelin
tulitikuillani ja kamfertillani voivani valaista tietä puitten lomitse.
Oli kuitenkin selvää, että jos aioin heilutella tulitikkuja käsissäni,
pitäisi minun luopua polttopuistani; niinpä siis varsin vastahakoisesti
laskin ne maahan. Ja sitten juolahti mieleeni hämmästyttää takana
hyöriviä ystäviämme sytyttämällä risut palamaan. Tulin perästäpäin
huomaamaan tämän toimenpiteen hirmuisen järjettömyyden, mutta nyt se
oli mielestäni viisas sotajuoni, millä salata pakomme.
En tiedä oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi tulen liekin
harvinaisuutta leudossa ilmanalassa, missä lisäksi ei ole ihmistä.
Auringon kuumuus on harvoin kyllin voimakas mitään polttamaan, vaikkapa
kastepisarat ovat polttolasina, kuten joskus sattuu troopillisissa
maissa. Salama saattaa tuhota ja tummentaa, mutta harvoin se
aiheuttaa tulipaloa. Sen kiehuvan kuumuuden johdosta voi kuihtuva
kasvimaailma ruveta kytemään, mutta harvoin se leimahtaa liekkiin. Tänä
rappeutumiskautena oli tulensytytystapa lisäksi joutunut unohduksiin
maan päällä. Risukasaani nuoleskelevat punaiset kielekkeet olivat
jotain aivan uutta ja outoa Weenalle.
Hän tahtoi juosta tulen ääreen sillä leikittelemään. Luulenpa että hän
olisi siihen heittäytynytkin, ellen olisi saanut häntä ehkäistyksi.
Mutta minä tartuin häneen ja vastusteluista huolimatta viskasin hänet
edelläni metsään.
Jonkun matkaa tulen loiste valaisi polkua. Katsahtaessani taakseni
saatoin tiheässä kasvavien puunrunkojen lomitse nähdä, että risukasasta
oli lieska levinnyt muutamiin lähellä kasvaviin pensaihin ja että
käyrä tuliviiru ryömi ruohoista mäkeä ylös. Nauroin sille ja käännyin
jälleen edessäni oleviin tummiin puihin päin. Oli pilkko pimeätä, ja
Weena tarrautui minuun suonenvedontapaisesti, mutta silmäini totuttua
pimeyteen saatoin nähdä sen verran että voin vältellä puunrunkoja.
Yläpuolella oli kerrassaan mustaa, paitsi missä siellä täällä palanen
kaukaista sinitaivasta loisti puiden lomitse. En raapaissut lainkaan
valkeata tulitikulla, käteni kun eivät olleet vapaat. Vasemmalla
käsivarrellani kannoin pienokaistani, oikeassa kädessäni oli rautakanki.
Jonkun aikaa en kuullut muuta kuin oksien ratinaa jalkaini alla, tuulen
hienoa kahinaa pääni päällä sekä oman hengitykseni ja suonten sykinnän
korvissani. Sitten olin kuulevinani ympärilläni sipsuteltavan. Ryntäsin
vimmatusti eteenpäin. Sipsutus kuului selvemmin, ja sitten erotin
samoja omituisia ääniä, joita olin alamaailmassa kuullut. Täällä oli
ilmeisesti joitakin morlokkeja, jotka olivat yllättämäisillään minut.
Ja tosiaankin tunsin seuraavassa hetkessä takkiani nykäistävän ja
sitten kosketuksen käsivarrellani. Weena värisi ankarasti käyden sitten
aivan hiljaiseksi.
Nyt oli aika käyttää tulitikkuja. Mutta saadakseni sellaisen laatikosta
minun oli laskettava Weena maahan. Tein sen ja taskuani kopeloidessani
alkoi pimeydessä minun jalkaini juuressa taistelu, joka Weenan taholta
kävi vallan hiljaa, morlokkien päästellessä noita omituisia kuhertavia
äännähdyksiänsä. Pienet pehmeät kädet kopeloivat lisäksi takkiani ja
selkääni koskettaen kaulaanikin.
Silloin kuului tulitikun raapaisu ja sähinä. Valon välkkeessä näin
valkoselkäisten morlokkien lymyilevän puiden lomiin. Otin kiiruusti
kamferttipalasen taskustani valmistuen sytyttämään sen niin pian
kuin tulitikku sammuisi. Katsahdin sitten Weenaan. Hän makasi aivan
liikahtamatta kasvot maahan päin pidellen kiinni minun jaloistani.
Äkkinaisen pelon valtaamana kumarruin hänen ylitsensä. Hän tuntui
tuskin hengittävänkään. Sytytin kamferttimöhkäleen ja paiskasin sen
maahan; kun se särkyi ja loimusi liekkeinä karkottaen morlokit ja
varjot ympäriltäni, minä polvistuin ja nostin hänet ylös maasta. Metsä
tuntui olevan täynnä suuren seurueen liikehtimistä ja hyminää!
Weena näytti pyörtyneen. Nostin hänet varovaisesti olalleni ja nousin
tunkeutuakseni eteenpäin, mutta silloin selveni minulle eräs kauhea
asia. Liikehtiessäni tulitikkujen ja Weenan takia olin käännähdellyt
ympäri moneen kertaan, ja nyt ei minulla ollut hienointakaan
aavistusta, mihin suuntaan minun oli kuljettava. Saattoipa olla
niinkin, että olin lähtemässä takaisin porsliinipalatsille.
Olin kylmän hien vallassa. Minun oli nopeasti ajateltava mihin ryhtyä.
Päätin sytyttää valkean ja leiriytyä sille paikalle missä olimme.
Laskin Weenan, joka ei vieläkään liikahtanut, turpeiselle puunrungolle,
ja ensimäisen kamferttipalaseni vähetessä aloin nopeasti kerätä
oksia ja lehtiä. Siellä täällä ympäröivässä pimeydessä välähtelivät
morlokkien silmät kiiltokiven tapaan.
Kamferttiliekki lepatti ja sammui. Raapaisin tulta tulitikulla ja sitä
tehdessäni kaksi valkoista haamua, jotka olivat lähestyneet Weenaa,
syöksähti kiireisesti syrjään. Yhtä sokaisi valo siinä määrin, että se
tuli suoraapäätä minua kohti, ja minä tunsin sen luitten murskautuvan
nyrkkini iskusta. Olento päästi kauhun kirkaisun, hoippui jonkun
matkaa ja kaatui maahan. Sytytin toisen kamferttipalasen ja jatkoin
kokkopuitten keräämistä. Pian huomasin, että lehvistö pääni päällä oli
kovin kuivaa, sillä sen jälkeen kun aikakoneellani olin tänne saapunut,
viikko sitten, ei ollut satanut ensinkään. Niinpä minä sen sijaan, että
olisin puitten joukosta etsinyt kuivia oksia aloin taitella lehviä
pääni päältä. Pian olin sytyttänyt vihreistä lehvistä ja kuivista
oksista pahasti savuavan valkean, joten saatoin säästää kamferttiani.
Sitten käännyin katsomaan Weenaa, joka makasi rautakankeni vierellä.
Koetin parhaani mukaan elvyttää häntä, mutta hän makasi kuin kuollut.
En voinut edes saada selkoa hengittikö hän vai eikö.
No niin; valkean savu alkoi painua minua kohti, ja siitä varmaankin
johtui äkkinäinen raukeuteni. Lisäksi oli ilmassa kamfertin huurua.
Valkeani ei tarvitsisi lisäämistä tunnin aikaan. Olin ponnistukseni
jälkeen hyvin väsynyt ja istahdin maahan. Lisäksi oli metsä täynnä
nukuttavaa hyminää, jota en ymmärtänyt. Tuntui kuin olisin vain kerran
nyökännyt ja avannut taas silmäni. Mutta kaikki oli nyt pimeätä, ja
morlokit olivat käyneet minuun käsiksi. Sinkauttaen luotani heidän
tarraavat sormensa kopeloin kiiruusti taskustani tulitikkulaatikkoa,
mutta se oli hävinnyt! Sitten he kävivät taas kimppuuni.
Hetkessä selvisi minulle, mitä oli tapahtunut. Olin nukkunut, ja
valkeani oli päässyt sammumaan; kuoleman karvaus täytti sieluni. Metsä
tuntui tulvivan palaneen puun hajua. Minuun tartuttiin kaulasta,
hiuksista, käsivarsista ja minut kaadettiin kumoon. Oli kuvaamattoman
kauheata pimeydessä tuntea nuo pehmeät oliot kasaantuneina päälleni.
Tuntui siltä kuin olisin ollut hirveässä hämähäkin verkossa. Tunsin
pienten hampaiden pureutuvan kaulaani. Kierähdin ympäri, jolloin käteni
sattui koskettamaan rautakankea. Se antoi minulle voimaa. Ponnistauduin
pystyyn ravistaen nuo ihmisrotat yltäni ja kangellani iskin siihen
suuntaan, missä arvelin heidän kasvojensa olevan. Tunsin lihojen ja
luiden mehevästi murskautuvan iskuistani ja olin hetkeksi vapaa.
Omituinen riemun tunne, joka niin usein näyttää seuraavan kovaa
taistelua, valtasi mieleni. Tiesin että olimme, Weena ja minä, hukassa,
mutta päätin antaa morlokkien maksaa ruuastaan. Seisoin selkä puuta
vasten ja heilutin rautakankea edessäni. Koko metsä oli täynnä heidän
huutojansa ja liikehtimistänsä. Kului hetkinen. Heidän äänensä tuntui
muuttuvan yhä kimakammaksi ja liikkeet kävivät yhä nopeammiksi. Mutta
kukaan ei tullut ulottuman päähän. Seisoin pimeyteen tuijottaen. Sitten
virisi mielessäni yhtäkkiä toivo. Entä jos morlokit pelkäisivät?
Ja aivan tämän ajatuksen kintereillä seurasi merkillinen seikka.
Pimeys näytti hälvenevän. Hyvin epäselvästi aloin erottaa ympärilläni
olevat morlokit -- kolme survoin jaloillani -- ja sitten totesin
hämmästyneenä, että toiset virtasivat yhtämittaisena vuona, kuten
näytti, taitseni metsän halki, eivätkä niiden selät enää näyttäneet
valkoisilta, vaan punertavilta. Seistessäni siinä suu ammollaan näin
pienen punaisen kipinän kiitävän tähtivalojuovan poikki lehvien lomitse
ja katoavan. Ja silloin ymmärsin palavan metsän hajun, unettavan
hyminän, joka nyt kasvoi myrskyisäksi mylvinnäksi, punaisen hehkun ja
morlokkien paon.
Astuessani esiin puuni takaa ja katsoessani taakseni näin lähempien
puiden tummien pilarien lomitse palavan metsän loimon. Ensiksi
sytyttämäni valkea se nyt riensi jälissäni.
Etsin katseillani Weenaa, mutta hän oli poissa. Sähinä ja räiskyntä
takanani, pamaus, mikä syntyi jokaisen tuoreen puun syttyessä palamaan,
ei sallinut pitkälti tuumimista. Yhä pitäen kiinni rautakangestani
seurasin morlokkien jälkiä. Se oli ankaraa menoa. Juostessani hiipivät
liekit kerran eteenpäin niin nopeasti oikealla puolellani, että jouduin
sivuhyökkäyksen alaiseksi, ja minun oli poikettava vasemmalle. Mutta
lopuksi päädyin pienelle aukiolle, ja samassa eräs morlokki tulla
töytäsi minua päin ja ohitseni mennen jatkoi matkaansa suoraa päätä
valkeaan!
Ja nyt jouduin näkemään luullakseni kaameinta ja kauheinta kaikesta,
mitä tulevaisuudessa näin. Koko alue oli tulen heijastuksesta valoisa
kuin päivällä. Keskellä kohosi kukkula, jolla kasvoi kärventynyt
orapihlaja. Kukkulan takana oli toinen haara palavaa metsää, mistä
käsin keltaiset tulikielet jo kiemurtelivat ympäröiden paikan kokonaan
tuliaitoina.
Kukkulalla näin noin kolme- tai neljäkymmentä valon ja kuumuuden
sokaisemaa morlokkia, jotka hämmennyksissään kompuroivat sinne tänne
toisiaan töyttien. Alussa en huomannut heidän sokeuttaan ja iskin pelon
vimmassa raivokkaasti kangellani heihin heidän minua lähestyessään
tappaen yhden ja saattaen monet raajarikoiksi. Mutta tarkasteltuani
erään morlokin eleitä hänen hapuillessaan orapihlajan alla, ja
kuultuani heidän valituksensa tulin vakuutetuksi heidän ehdottomasta
avuttomuudestaan ja kurjuudestaan huikaisevassa valossa enkä enää
lyönyt ketään heistä.
Silloin tällöin joku kuitenkin tuli suoraan minua päin ja kauhusta
väristen vältin häntä nopeasti. Kerran liekki jonkun verran riutui, ja
minä jo pelkäsin, että nuo ilkeät olennot pian kykenisivät näkemään
minut. Ajattelinpa jo ryhtyä taisteluun tappamalla heistä jonkun sitä
ennen; mutta valkea hulmahti jälleen kirkkaasti palamaan, ja minä
hillitsin itseni. Astelin ympäri mäkeä heidän keskellään vältellen ja
etsien jotakin jälkeä Weenasta. Mutta Weena pysyi poissa.
Lopulta istahdin mäen nyppylälle ja tarkastelin tätä oudonnäköistä,
suurta sokeain olentojen joukkuetta, joka haparoi edes takaisin
päästellen kamalia ääniä tulen loisteen heihin sattuessa. Kiemurrellen
nouseva savu leijaili taivaanlaen poikki, ja tuon punaisen katoksen
repaleiden lomitse, kaukana kuin toisiin maailmoihin kuuluvina,
loistelivat tähtöset. Pari kolme morlokkia kompuroi päälleni, ja minä
karkotin heidät nyrkin iskuin vavisten sitä tehdessäni.
Suurimman osan yötä luulin olevani painajaisen vallassa. Purin huultani
ja kirkaisin kiihkeästi, jotta heräisin. Pieksin maata käsilläni,
nousin ja istuin jälleen, kuljin sinne tänne istahtaakseni uudelleen.
Sitten rupesin hieromaan silmiäni ja pyytämään, että Jumala sallisi
minun herätä. Kolmasti näin morlokkien riiputtavan päitään tuskissaan
ja syöksyvän liekkeihin.
Vihdoinkin valkeni päivä tulen lientyvän punan yllä, yläpuolella
mustien savupatsaiden ja tummien puunkantojen sekä noiden aavemaisten
olentojen pienenevän parven.
Vielä kerran etsin Weenan jälkiä, mutta niitä ei näkynyt. Oli selvää,
että he olivat jättäneet hänen pienen ruumisparkansa metsään. En voi
kuvailla miten mieltäni kevensi ajatus siitä, että hän oli välttänyt
sen kauhean kohtalon, johon jo näytti määrätyltä. Ajatellessani sitä
olin melkein taipuvainen alkamaan verilöylyn noiden ympärilläni olevien
hapuilevien olentojen keskuudessa, mutta maltoin mieleni.
Kukkula oli jonkinlainen saareke metsässä. Sen huipulta saatoin nyt
erottaa savuharson lävitse vihreän porsliinipalatsin ja sen johdolla
taas valkoisen sfinksin olopaikan. Ja niin jättäen nuo jälelle jääneet
sielut valittaen harhailemaan sinne tänne päivän yhä valjetessa
sidoin vähän ruohoa jalkoihini ja nilkutin savuavien tuhkakasojen yli
ja mustien puunrunkojen lomitse, joiden sisällä vieläkin tuli kyti,
aikakoneen piilopaikkaa kohden.
Kuljin hitaasti, sillä olin perin uupunut ja rampa, sekä äärettömän
onneton pikku Weenan kauhean kuoleman johdosta. Se tuntui musertavalta
onnettomuudelta. Nyt, tässä vanhassa tutussa huoneessa, se tuntuu
pikemmin unen tuottamalta surulta kuin todelliselta menetykseltä. Mutta
tuona aamuna olin jälleen ypö yksin -- hirveän yksin. Aloin ajatella
tätä taloani, tuota kotoista liettä, jotakuta teistä, ja sellaisten
ajatusten mukana saapui tuskaisa kaipaus.
Kulkiessani savuavan tuhan poikki kirkkaan aamutaivaan alla tein erään
havainnon. Housuntaskussani oli vielä muutamia irtonaisia tulitikkuja.
Ne olivat nähtävästi ennen laatikon katoamista tipahtaneet siitä ulos.