Vihreä porsliinipalatsi.
Lähestyessämme puolenpäivän aikaan vihreätä porsliinipalatsia huomasin
sen autioksi ja rappeutuneeksi. Vain rikkonaisia lasipalasia oli enää
sen ikkunoissa, ja syövytetyistä metallikehyksistä oli putoillut suuria
palasia vihreätä pintaverhoa. Rakennus sijaitsi hyvin korkealla,
ruohopeitteisellä mäellä, ja katsahtaessani koilliseen päin, ennenkuin
astuin sisään, hämmästyin nähdessäni laajan joensuun tai lahdenpoukaman
siinä, missä arvelin Wandsworthin ja Battersean kerran olleen.
Ajattelin silloin -- vaikka en luota ajatustani lopettanut -- mitä
meressä eläville olioille lienee tapahtunut tai vasta tapahtunee.
Tutkiessani tarkemmin huomasin palatsin todella olevan porsliinia,
ja sen julkisivulla näin tuntemattomin kirjaimin kokoonpannun
kirjoituksen. Arvelin, typerästi kyllä, Weenan voivan auttaa
minua tämän tulkitsemisessa, mutta siten sain vain tietää, ettei
kirjoitustaidon aatekaan ollut milloinkaan hänen päähänsä pälkähtänyt.
Hän tuntui minusta aina kenties inhimillisemmältä kuin olikaan, ehkäpä
siksi, että hänen hellyytensä oli niin inhimillinen.
Suurten ovenpuoliskojen sisäpuolella -- ne olivat auki ja särkyneet --
tapasimme tavanmukaisen eteisen asemesta pitkän, monien sivuikkunain
valaiseman käytävän. Ensi silmäyksellä johtui mieleeni museo.
Tiililattialla oli paksulta pölyä, ja huomattava joukko sekalaista
tavaraa oli saman harmaan verhon peitossa. Hallin keskellä huomasin
sitten oudonnäköisen, kuluneen esineen -- suunnattoman luurangon
alaosan. Jalkojen muodosta päättelin sen joksikin sukupuuttoon
kuolleeksi megatherium-suvun eläimeksi. Pääkallo ja yläruumiin
luut viruivat sen vierellä paksun tomun peittäminä, ja eräässä
kohden oli sadevesi tipahdellut katossa olevan reiän kautta
mädännyttäen luurankoa. Sitten oli käytävässä vielä suunnattoman
suuri brontosauruksen runko. Museo-otaksumani varmistui. Käytävän
sivuilla tapasin kaltevilta hyllyiltä näyttäviä esineitä ja pölyn pois
pyyhkäistyäni huomasin niiden olevan oman aikamme vanhoja tuttuja
lasilaatikoita. Ne olivat varmaankin ilmanpitäviä, koskapa muutamien
sisältö oli aika hyvin säilynyt.
Seisoimme ilmeisesti jonkun myöhemmän ajan South Kensingtonin museon
raunioiden keskellä! Tämä oli nähtävästi paleontolooginen osasto, ja
hyvin loistava maatumakokoelma se varmaankin oli ollut, vaikkakin
välttämätön rappeutumisprosessi, joka joksikin ajaksi oli torjuttu
ja bakteerien ja sienimuodostumain häviämisen kautta oli menettänyt
yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa voimastaan, siitä huolimatta
vaikutti varmasti, joskin hitaasti, kaikissa noissa kalleuksissa.
Siellä täällä huomasin pikku ihmisten jälkiä siinä, missä harvinaisia
maatumia oli särjetty palasiksi tai pujoteltu ruokosäikeisiin. Ja
muutamia laatikoita oli kokonaan siirretty pois paikoiltaan --
morlokkien työtä varmaankin. Rakennuksessa vallitsi hiljaisuus.
Paksu pöly tukahdutti askeltemme kaiun. Weena, joka oli vieritellyt
merisiiliä erään laatikon kaltevalla lasipinnalla, tuli luokseni
katsellessani ympärilleni, tarttui hyvin hiljaa käteeni ja seisoi
vierelläni.
Alussa minua siinä määrin hämmästytti tämä muinainen järjen aikakauden
muistomerkki, etten lainkaan tullut ajatelleeksi sen minulle tarjoamia
mahdollisuuksia. Aikakonekin häipyi hetkeksi mielestäni.
Vihreän porsliinipalatsin laajuudesta päättäen se sisälsi hyvän
joukon muutakin kuin paleontoloogisen osaston, ehkäpä historiallisia
kokoelmia, kenties kirjastonkin! Minulle ainakin nykyisissä
olosuhteissani olisivatkin nämä olleet paljoa mielenkiintoisempia
kuin nuo vanhan ajan häviävän geologian näytteet. Tarkastellessani
tapasin toisen, edellisen poikki kulkevan lyhyen käytävän. Tämä näytti
olevan kivennäisten hallussa, ja rikkikappaleen näkeminen toi mieleeni
ruudin. Mutta en löytänyt mistään salpietaria, enkä minkäänlaatuisia
salpietarihappoisia suoloja. Ne olivat epäilemättä sulaneet jo aikoja
sitten. Mutta rikkiä en saanut pois mielestäni, ja se synnytti uuden
ajatussarjan. Mitä kokoelman muuhun sisältöön tulee, niin, vaikka se
kokonaisuudessaan oli kaikesta näkemästäni parhaiten säilynyt, en siitä
suurin välittänyt. En ole kivennäisten erikoistuntija, ja niin jatkoin
matkaani ränstynyttä sivukäytävää pitkin, joka kulki samaan suuntaan
kuin ensimäinen näkemäni halli.
Tämä osasto oli nähtävästi kuulunut luonnontieteille, mutta sen koko
sisältö oli jo kauvan sitten muuttunut muodoltaan tuntemattomaksi.
Muutamia repaleisia, mustuneita jäännöksiä entisistä täytetyistä
eläimistä, kuivuneita muumioita kiviastioissa, joissa joskus maailmassa
oli ollut spriitä, maatuneista kasveista syntynyttä ruskeaa tomua:
siinä kaikki, mitä oli jälellä! Olin siitä harmissani, koskapa olisin
mielelläni seurannut sitä sitkeätä työtä, jonka avulla elävän luonnon
valtaus oli suoritettu.
Sitten saavuimme erittäin huonosti valaistuun jättiläiskäytävään, jonka
lattia vietti alaspäin. Katosta riippui pienten välimatkain päässä
toisistaan valkoisia palloja -- monet särkyneitä -- jotka viittasivat
siihen, että käytävä alkuaan oli ollut keinotekoisesti valaistu. Täällä
olin oikein omassa olossani, sillä molemmin puolin käytävää kohosi
mahtavia koneita, kaikki suuresti syöpyneitä ja monet särkyneitä,
mutta muutamat vielä jokseenkin ehjiä. Tunnettehan heikkouteni
konerakennukseen nähden, ja niinpä olin nytkin halukas viivähtämään
niiden ääressä, sitäkin mieluummin, kun niissä suurimmaksi osaksi oli
arvoituksellista mielenkiintoa, ja saatoin vain aivan epämääräisesti
arvailla niiden tarkotusta. Kuvittelin että jos voisin päästä niiden
perille, olisi hallussani voimia, jotka voisivat olla avuksi morlokkeja
vastaan.
Yhtäkkiä Weena painautui hyvin lähelle minua, niin äkkiä, että aivan
säikähdin. En luule että olisin ilman häntä lainkaan huomannut käytävän
lattian viettävän. [Lattia ei kai viettänyt, vaan museo oli rakennettu
mäen rinteelle. Julkaisijan huomautus.] Se käytävän pää, josta olin
tullut sisään, oli maan pinnan yläpuolella, ja valo virtasi sisään
omituisista, varsin kapeista ikkunoista. Käytävää alas kulkiessa valo
vähenemistään väheni, ja lopuksi näkyi ylhäällä ikkunain kohdalla vain
kaitainen valoviiru.
Kuljin hitaasti eteenpäin koneitten ongelmia aprikoiden ja olin siihen
määrin kiintynyt niihin, etten ollut huomannut valon asteettaista
vähenemistä, ennenkuin Weenan yltyvä pelko veti huomioni puoleensa.
Silloin vasta huomasin käytävän lopulta häipyvän sakeaan pimeyteen.
Epäröin ja katsoessani ympärilleni huomasin tomua olevan vähemmän.
Etäämpänä hämäryydessä näkyi siinä paljon pieniä kapeita jalanjälkiä.
Tunne morlokkien läheisyydestä yllätti minut samassa. Tunsin hukkaavani
aikaa tuossa koneiden tieteellisessä tutkistelemisessa. Mieleeni
muistui, että iltapäivä oli jo pitkälle ehtinyt, eikä minulla vielä
ollut asetta, ei pakopaikkaa eikä mitään tulenteon keinoja. Ja kaukaa
pimeästä käytävästä kuului omituista sipsutusta ja samoja kummallisia
ääniä, joita alhaalla kaivossa olin kuullut.
Tartuin Weenaa käteen. Mutta äkkinäisestä mielijohteesta jätin hänet
ja menin erään koneen ääreen, josta ulkoni merkinantokojun vipuja
muistuttava tanko. Kiipesin jalustalle, kävin käsiksi vipuun ja
painoin sitä voimaini takaa. Weena, joka seisoi yksikseen keskellä
sivukäytävää, alkoi yhtäkkiä uikuttaa. Olin arvioinut vivun vahvuuden
varsin oikein, sillä se taittui minuutin kestäneen jännityksen jälkeen,
ja minä menin Weenan luo kädessäni nuija, joka oli mielestäni enemmän
kuin riittävä murskaamaan minkä morlokin kallon hyvänsä. Ja minua
halutti suuresti tappaa edes yksi morlokki. Hyvin epäinhimillistä,
arvelette kai, haluta tappaa omia jälkeläisiänsä! Mutta joka
tapauksessa oli mahdotonta huomata noissa olioissa mitään inhimillistä.
Vain haluttomuuteni jättää Weena yksin ja varmuus siitä, että jos
ryhtyisin murhanjanoani sammuttamaan voisi koneeni siitä kärsiä, ne
pidättivät minut menemästä suoraapäätä käytävää alas surmaamaan noita
hirviöitä, joiden äänen kuulin.
No niin, nuija toisessa, Weena toisessa kädessäni jätin tämän käytävän
ja astuin toiseen vieläkin suurempaan, mikä ensi silmäyksellä toi
mieleeni sotilaskappelin repaleisine lippuineen. Sen seinillä riippuvat
ruskeat, hiiltyneet repaleet totesin heti kirjain maatuneiksi
jäännöksiksi. Ne olivat jo kauvan sitten putoilleet palasiksi, ja
painokirjainten haamukin oli niistä hävinnyt. Mutta siellä täällä
näkyi käyristyneitä pahvikansia ja särkyneitä metallisäppejä, jotka
puhuivat varsin selvää kieltä. Jos olisin ollut kirjamies, olisin ehkä
moralisoinut kaiken kunnianhimon turhuutta. Mutta nyt vaikutti minuun
voimakkaimmin se ääretön työn hukka, jota tämä mätänevien papereitten
kolkko erämaa todisti. Tahdon samalla tunnustaa, että etupäässä
ajattelin meidän filosoofisia aikakauskirjojamme ja seitsemäätoista
omaa kirjoitelmaani fysikaalisesta valo-opista.
Leveitä portaita nousten saavuimme sitten huoneeseen, jossa kerran
lienee ollut teknillisen kemian kokoelma. Ja täällä toivoin voivani
tehdä hyödyllisiä keksintöjä. Lukuunottamatta sisään romahtanutta
kattoa käytävän toisessa päässä se oli hyvin säilynyt. Astuin kiihkeänä
jokaisen ehjän laatikon luo. Ja lopuksi löysin eräästä todella
ilmanpitävästä kotelosta laatikollisen tulitikkuja. Jännittynein
mielin koettelin niitä; ne olivat vallan kelvollisia, eivätpä olleet
edes kosteitakaan. Käännyin Weenan puoleen. "Nyt tanssitaan!" huusin
hänelle hänen omalla kielellään. Sillä olihan minulla nyt oiva ase
noiden pelkäämiemme hirmuisten olentojen varalle. Ja niin minä tuossa
hyljätyssä vanhassa museossa paksulla pehmeällä pölymatolla Weenan
äärettömäksi iloksi juhlallisesti esitin jonkinlaista yhdistettyä
tanssia viheltäen "Uskollisten maata" niin iloisesti kuin taisin.
Osaksi se oli siveätä cancania, toisekseen step- ja hametanssia (mikäli
hännystakkini antoi myöten) ja vihdoin alkuperäistäkin hyppelyä.
Olenhan luonnostani kekseliäs, kuten tiedätte.
No, tuon löytämäni tulitikkulaatikon säästymistä ajanhampaalta kautta
äärettömien aikojen pidän hyvin omituisena ja onnellisena sattumana.
Mutta, kumma kyllä, löysin vielä paljon epätodennäköisempääkin ainetta,
kamferttia. Sitä oli suljetussa saviruukussa, joka luullakseni
sattumalta oli todella ilmanpitävästi suljettu. Luulin sitä ensin
parafiinivahaksi ja särjin siis lasin. Mutta kamfertin haju oli
ilmeinen. Yleisessä häviössä tämä haihtuva aine oli sattumalta säilynyt
kenties satoja tuhansia vuosia. Se muistutti minua kerran näkemästäni
sepiaväri-maalauksesta, mikä oli suoritettu erään belemniittimaatuman
musteella, joka eläin oli hävinnyt jo miljoonia vuosia sitten. Olin
juuri heittämäisilläni sen pois kun muistin, että kamfertti on helposti
syttyvää ja kirkkain liekein palavaa ainetta -- oli siis erinomainen
kynttilä -- ja pistin sen taskuuni.
Mitään räjähdysaineita tai aseita, millä murtaa pronssiovet, en
kuitenkaan löytänyt. Tällä haavaa rautakankeni oli hyödyllisin
löytämistäni tavaroista. Siitä huolimatta jätin käytävän keventynein
mielin.
En voi kertoa teille koko tuon pitkän iltapäivän tapahtumia. Niiden
muistiin palauttaminen hiukankaan oikeassa järjestyksessään vaatisi
suurta ponnistusta. Muistan vain pitkän käytävän ruosteisine
asetelineilleen ja epäröimiseni ottaako mukaani rautakanki, sotakirves
vaiko miekka. Kaikkia niitä en voinut kantaa, ja kanki näytti parhaalta
pronssiporttien valtaamisessa. Siellä oli joukoittain pyssyjä ja
pistooleja. Useimmat olivat läpikotasin ruostuneet, mutta monet, jotka
olivat jotakin uutta metallia, näyttivät jokseenkin hyvin säilyneiltä.
Mutta patruunat ja ruuti, joita täällä kerran lienee ollut, olivat
maaksi maatuneet. Eräs nurkka oli murskaantunut ja hiiltynyt, kenties
näyte-esineiden keskellä tapahtuneesta räjähdyksestä. Toiseen paikkaan
taas oli järjestetty suuri joukko epäjumalia kotoisin Polyneesiasta,
Mexikosta, Kreikasta, Foiniikkiasta, ehkäpä kaikista maailman maista,
ja vastustamattoman mielijohteen valtaamana piirsin nimeni erään
eteläameriikkalaisen stealiitti-hirviön nenään, sillä tuo hirviö
miellytti minua aivan erikoisesti.
Illan lähetessä mielenkiintoni heikkeni. Kuljin kokoelmasta toiseen,
läpi tomuisten, hiljaisten, rappeutuneiden käytävien, joissa
sijaitsevat näyte-esineet olivat paikoin ruoste- ja maahiilikasoja,
paikoin taas paremmassa kunnossa. Äkkiä huomasin lähelläni
tinamiinan ja sitten sattumalta eräässä ilmanpitävässä laatikossa
kaksi dynamiittipatruunaa. Silloin huusin: "Löydetty!" ja särjin
iloiten laatikon. Epäröin kuitenkin hetkisen. Valitsin sitten pienen
sivukäytävän koettani varten. En koskaan ole tuntenut sellaista
pettymystä kuin tällöin odottaessani viisi, kymmenen, viisitoista
minuuttia räjähdystä, jota ei koskaan tapahtunut. Tietysti nuo tavarat
olivat vain vahamalleja, kuten minun olisi pitänyt arvatakin. Uskon
todella, että ellei niin olisi ollut, olisin hillittömästi räjähyttänyt
ilmaan sfinksin ja pronssiovet menettäen siten (niinkuin perästäpäin
huomasin) mahdollisuuteni aikakoneeni löytämiseen.
Muistelen että juuri tämän jälkeen päädyimme pieneen avonaiseen
palatsipihaan. Se oli ruohopeitteinen, ja kasvoi siinä kolme
hedelmäpuuta. Siinä lepäsimme ja virkistäydyimme. Auringonlaskun
lähetessä aloin pohtia asemaamme. Yö hiipi yhä lähemmä, ja minun
luoksepääsemätön piilopaikkani oli vielä löytämättä. Mutia siitä en
nyt suuresti huolehtinut. Olihan minulla hallussani sellaista, mikä
oli kenties paras puolustuskeino morlokkeja vastaan -- omistinhan
tulitikkuja! Lisäksi oli minulla taskussani kamferttia, jos loimua
tarvittaisiin. Minusta näytti, että parhaiten tekisimme, jos
viettäisimme yön taivasalla tulen suojissa.
Aamulla olisi aikakone hankittava takaisin. Sitä varten minulla
nykyisin oli vain rautanuijani. Mutta vasta saamieni kokemusten
perustalla muuttuivat tunteeni noita pronssiovia kohtaan. Tähän saakka
olin pidättäytynyt niitä rynnäköllä valtaamasta peläten sisäpuolella
piilevää salaisuutta. Ne eivät minusta koskaan olleet näyttäneet kovin
vahvoilta, ja rohkenin siis toivoa, että rautakankeni kykenisi ne
avaamaan.