Yön saapuessa.
Nyt näytti siltä kuin todella olisin ollut entistäkin huonommassa
asemassa. Tähän asti, lukuunottamatta öisen tuskani hetkiä koneeni
kadottua, olin tuntenut paon ylläpitävää toivoa, mutta nämä uudet
huomioni saivat tuon toivon horjumaan. Tähän asti olin pitänyt
esteinäni vain pikku väen lapsellista yksinkertaisuutta ja joitakin
tuntemattomia voimia, joista minun oli saatava selko voidakseni ne
voittaa. Mutta nuo inhottavat morlokit olivat aivan uusi elementti
-- jonkinlainen epäinhimillinen ja ilkeä. Vaistomaisesti inhosin
heitä. Ennen olin tuntenut samaa mitä kuoppaan pudonnut mies tuntenee:
huolehdin vain siitä, miten kuopasta pääsisin. Nyt olin kuin ansaan
joutunut eläin, jonka vihollinen pian yllättäisi.
Pelkäämäni vihollinen kai hämmästyttää teitä. Pelkäsin uuden
kuun pimeyttä. Weena oli sen saanut päähäni joillakin aluksi
käsittämättömillä huomautuksillaan pimeistä öistä. Eipä nyt ollut
kovinkaan vaikeata arvata, mitä nuo tulevat pimeät yöt merkitsivät. Oli
alakuun aika, ja yöt pitenivät ja pimenivät. Ja nyt minä edes jossain
määrin käsitin syyn pienten ylämaailman ihmisten pimeyden pelkoon.
Arvailin mielessäni sinne tänne, mitä rumia konnantöitä morlokit
tekisivät uuden kuun aikana. Olin nyt jokseenkin varma siitä,
että otaksumani eloi-kansan kaikkivaltaisuudesta oli aivan väärä.
He lienevät kerran olleet suosittua ylimystöä ja morlokit heidän
koneellisia palvelijoitaan. Mutta tuo aika oli kauvan sitten ollut
ja mennyt. Nuo kaksi kehityksen tuottamaa ihmislajia soljuivat aivan
uutta suhdetta kohti, olivat sen ehkä jo saavuttaneetkin. Eloit olivat
kauneusharrastuksessaan vaipuneet pelkkään tyhjänpäiväisyyteen.
Äänettömästä suostumuksesta he yhä omistivat maanpinnan, koskapa
morlokeille, jotka olivat asuneet maan alla lukemattomien sukupolvien
ajan, oli lopuksi päivänpaisteinen maanpinta käynyt sietämättömäksi. Ja
morlokit valmistivat heidän vaatteensa, niin päättelin, ja auttoivat
heitä hankkimaan tavallisia tarpeitaan ehkäpä vanhaan totuttuun
palvelemistapaan. He tekivät sitä samoinkuin hevonen seistessään kuopii
maata jalallansa tai kuin mies, joka nautinnokseen tappaa otuksen,
koskapa entiset, jo voitetut tarpeet olivat tuon tavan juurruttaneet
heille veriin.
Mutta vanha järjestelmä oli kuitenkin ilmeisesti jo osaksi varsin
muuttunut. Noiden hienohelmojen kostonjumalatar hiipi nopeasti heidän
kintereillänsä. Jo aikakausia sitten, tuhansia sukupolvia taaksepäin
ihminen oli sysännyt veljensä pois mukavasta päivänpaisteisesta
elämästä. Ja nyt tuo veli oli tulossa takaisin muuttuneena! Jo
olivat eloit alkaneet opetella uudelleen erästä vanhaa läksyä: he
rupesivat taas tutustumaan pelkoon. Ja yhtäkkiä vilahti mieleeni
muisto alamaailmassa näkemästäni lihasta. Omituista, miten se väipähti
mieleeni; ei ikäänkuin mietelmäini vuon nostattamana kuplana, vaan
puikahtaen esiin melkein kuin ulkoapäin tullut kysymys. Koetin
palauttaa muistiini sen muotoa. Minulla oli epämääräinen tunne jostakin
tutunomaisesta, mutta mistä, sitä en silloin voinut sanoa.
Mutta miten avuttomia nuo pikku ihmiset olivatkin salaperäisen
pelkonsa yllättäminä, minä toki olin toista tekoa! Minähän saavuin
tästä meidän aikakaudestamme, tästä ihmisrodun kypsästä keväästä,
jolloin pelko ei herpaise ja salaperäisyys on kadottanut kauhunsa.
Minä kyllä puolustautuisin. Enempää vitkastelematta päätin hankkia
itselleni aseita ja turvapaikan, missä nukkua. Tällainen pakopaikka
turvanani voisin kyllä katsoa tätä outoa maailmaa silmiin sillä
luottamuksella, minkä olin kadottanut havaitessani, minkälaisten
olentojen hyökkäyksille yö yön perästä olin alttiina. Tunsin etten
voisi enää nukkua, ennenkuin vuoteeni olisi heiltä turvassa. Värisin
kauhusta ajatellessani, kuinka he jo varmaankin nukkuessani olivat
minua tutkistelleet.
Iltapuolella kuljeskelin Thamesin laaksoa pitkin, mutta en löytänyt
mitään luoksepääsemättömältä näyttävää paikkaa. Kaikki rakennukset ja
puut olivat sen näköisiä, että niin taitavat kiipeejät kuin morlokit
kaivoistaan päättäen varmaan olivat, niihin helposti pääsisivät.
Sitten muistuivat mieleeni vihreän porsliinipalatsin korkeat pikku
tornit ja kiillotetut, välkkyvät seinät. Illalla nostin Weenan lapsen
lailla olalleni ja aloin kiipeillä mäkiä ylös lounasta kohden. Olin
arvioinut matkan seitsemäksi tai kahdeksaksi peninkulmaksi, mutta sitä
olikin varmaan lähemmä kahdeksantoista. Olin nähnyt paikan ensi kertaa
kostealla säällä, jolloin etäisyydet näennäisesti lyhenevät. Lisäksi
toinen kengänkorkoni oli irrallaan, ja naula tunki anturan lävitse --
ne olivat mukavat vanhat sisäkengät -- niin että onnuin. Ja aurinko oli
jo aikoja sitten laskenut, kun näin palatsin mustana kelmeän keltaista
taivasta vasten.
Weena oli ollut ylen onnellinen ryhtyessäni häntä kantamaan, mutta
vähän ajan perästä hän halusi päästä maahan ja juoksenteli sitten
vierelläni silloin tällöin poiketen tien vierille kukkasia poimimaan,
joita sitten tunki taskuihini. Nämä olivat aina ihmetyttäneet Weenaa,
mutta lopuksi hän oli päätellyt niiden olevan jonkinlaisia kummallisia
kukkamaljakkoja. Siihen tarkotukseen hän ainakin niitä käytti. Nytpä
muistankin! Nuttua muuttaessani löysin nämä..."
_Aikakulkija pysähtyi, pisti käden taskuunsa ja laski pienelle pöydälle
kaksi kuihtunutta, hyvin suurten valkoisten malvain kaltaista kukkaa.
Sitten hän jatkoi kertomustansa._
"Illan hiljaisuuden hiipiessä maailmaan ja meidän kulkiessamme kukkulan
yli WimbIedonia kohden, Weena alkoi väsyä ja halusi takaisin harmaaseen
kivirakennukseen. Mutta minä osotin sormellani hänelle vihreän
porsliinipalatsin etäisiä torneja ja koetin saada hänet oivaltamaan,
että sieltä etsimme pakopaikkaa, missä hänen ei tarvitsisi pelätä.
Tunnettehan tuon suuren hiljaisuuden, mikä laskeutuu kaiken yli
ennen hämärän tuloa? Tuulikin puissa pysähtyy. Minusta tuossa illan
tyyneydessä on aina jonkinlaista odotuksen tuntua. Taivas kaartui
korkeana ja kirkkaana, ja kaukana auringonlaskemasijoilla näkyi
muutamia vaakasuoria viiruja. No niin, tänä iltana odotus sai minut
värisemään pelosta. Tuossa tyynessä tummuudessa tuntuivat aistini
luonnottomasti tarkistuneilta. Kuvittelin voivani tuntea jalkaini
alla olevan maan onttouden ja melkein nähdä sen läpi morlokit
muurahaiskeollaan häärimässä pimeän tuloa odotellen. Kiihottuneessa
mielessäni kuvailin heidän pitävän minun tunkeutumistani heidän
onkaloihinsa sodanjulistuksena. Ja miksi he olivat ryöstäneet minulta
koneeni?
Siten kuljimme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa ja hämärän kasvaessa
pimeydeksi. Kirkas sini etäisyydessä hävisi, ja tähti toisensa jälkeen
syttyi taivaalle. Maa himmeni ja puut tummenivat. Weenan valtasi taas
pelko ja uupumus. Otin hänet syliini rupatellen hänelle ja häntä
hyväillen. Pimeyden yhä kasvaessa hän kietoi kätensä kaulaani ja
silmänsä sulkien painoi kasvonsa lujasti olkapäätäni vastaan.
Näin astelimme alas pitkää rinnettä laaksoon, missä minä pimeän päin
olin astua pieneen jokeen. Kahlasin joen poikki ja nousin laakson
vastaista rinnettä ylös sivuuttaen monia yömajoja ja erään kuvapatsaan
-- päättömän faunin tai jonkun sentapaisen. Täällä kasvoi myöskin
akaasiapuita.
Tähän saakka en ollut nähnyt vilaustakaan morlokeista, mutta yö oli
vasta alullaan, ja pimeät tunnit ennen kuun nousemista vasta tulossa.
Seuraavan mäen huipulta näin tiheän metsän laajana ja mustana aukenevan
eteeni. Silloin pysähdyin epäröiden. En voinut nähdä sille ääriä
oikealla enkä vasemmalla. Väsymystä tuntien -- varsinkin olivat jalkani
hyvin hellät -- laskin Weenan varovaisesti olaltani ja istahdin
ruohikolle.
En voinut enää nähdä vihreää porsliinipalatsia enkä ollut selvillä
suunnastakaan. Katselin metsän tiheikköön ja ajattelin, mitä sinne
mahtoi kätkeytyä. Tuonne tiheän oksasokkelon alle ei tähtien valo
ulottuisi. Ellei siellä väijyisikään mikään muu vaara -- jota en
huolinut tarkemmin ajatella -- olisi siellä puunjuuria, joihin voisi
kompastella ja runkoja, joita vasten törmätä. Kun lisäksi olin sangen
uupunut päivän kiihotuksista, niin päätin välttää vaaraa ja viettää
yöni aukealla mäellä.
Ilokseni huomasin Weenan nukkuvan sikeästi. Käärin hänet huolellisesti
nuttuni sisään ja istahdin hänen viereensä odottelemaan kuun
nousemista. Mäen rinne oli hiljainen ja autio, mutta metsän pimennosta
kuului silloin tällöin elävien olentojen liikehtimisiä. Ylläni
tuikkivat tähdet, sillä yö oli hyvin kirkas. Niiden tuikinta toi
mielelleni jonkinlaisen suloisen lohdun tunteen. Kaikki entiset
tähtisikermät olivat kuitenkin taivaalta kadonneet: tuo hitaasti
vaikuttava voima, jota ei sadan miespolven aikana huomaa, oli kauvan
sitten järjestänyt ne uudelleen outoihin ryhmiin. Mutta linnunrata
näytti minusta yhä vielä samalla repaleiselta tähtilipulta kuin
ennenmuinoinkin. Etelässäpäin (niinkuin arvelin) näkyi tuntematon,
hyvin kirkas punainen tähti; se oli omaa vihreää Siriustammekin
loistavampi. Ja kaikkien näiden välkkyvien valojen keskellä loisti eräs
kirkas kiertotähti ystävällisenä ja uskollisena kuin vanhan ystävän
kasvot.
Tähtiä tutkiessani kävivät omat huoleni ja kaikki maisen elon tärkeät
seikat yhtäkkiä kovin pieniksi. Ajattelin tähtien mittaamatonta
etäisyyttä ja niiden hidasta kulkua tuntemattomasta menneisyydestä
tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ajattelin muutoksia maan napojen
piirtämässä suunnattomassa kehässä. Vain neljäkymmentä kertaa oli tuo
hiljainen vallankumous tapahtunut kaikkien noiden vuosien vieriessä,
joiden halki olin kulkenut. Ja näiden harvojen mullistusten aikana oli
kaikki toiminta, kaikki perimätiedot, monimutkaiset järjestöt, kansat,
kielet, kirjallisuudet, pyrkimykset, jopa itse muistokin ihmisestä
sellaisena joksi minä hänet tunsin kuin pois pyyhkäisty. Sijalla näin
nämä hauraat olennot, jotka olivat unohtaneet korkean syntyperänsä ja
nuo valkoiset oliot, joita alinomaa pelkäsin. Sitten ajattelin noiden
kahden ihmislajin välillä vallitsevaa kauhua, ja nyt vasta äkkinäisen
väristyksen kulkiessa yli ruumiini, selvisi minulle, mitä tuo
alamaailmassa näkemäni liha lienee ollut. Se oli toki liian kauheaa!
Silmäsin vieressäni nukkuvaa pikku olentoa, jonka kasvot tähtien
valossa näyttivät valkeilta ja tähtimäisiltä, ja heti torjuin luotani
tuon ajatuksen.
Tuona pitkänä yönä karkotin parhaani mukaan morlokit mielestäni ja
kulutin aikaa koettaen kuvitella löytäväni vanhojen tähtisikermien
jälkiä tuossa uudessa sekasotkussa. Taivas pysyi hyvin selkeänä
lukuunottamatta paria utuista pilvenhattaraa. Epäilemättä torkahdin
välillä. Vartioni yhä jatkuessa muuttui itäinen taivas vaalahtavaksi,
kuin olisi se heijastanut väritöntä valkeata, ja vanha kuu nousi
ohuena ja terävänä ja valkoisena. Sen jälissä saapui päivänkoitto,
alussa kalpeana, mutta muuttuen sitten vaaleanpunaiseksi ja lämpöisen
väriseksi. En ollut nähnyt koko yönä ainoatakaan morlokkia, ja uuden
aamun suoman luottamuksen tunnossa minusta näytti melkein siltä kuin
olisi pelkoni ollut perusteeton. Noustuani ylös huomasin, että toinen
jalkani oli nilkasta turvonnut ja kantapään alta kipeä; niinpä istahdin
uudelleen, riisuin kengät jaloistani ja viskasin ne menemään.
Herätin Weenan, ja me menimme alas metsään, joka nyt näytti vihreältä
ja miellyttävältä äskeisen pimeyden ja uhman sijasta. Löysimme sieltä
hedelmiä aamiaiseksemme. Ja pian tapasimme toisia pikku olentoja,
jotka nauroivat ja tanssivat päivänpaisteessa, ikäänkuin luonnossa
ei olisi olemassakaan mitään yön tapaista. Ja vielä kerran muistui
mieleeni monesti mainitsemani liha. Olin nyt varma sen laadusta, ja
sydämeni pohjasta säälin tuota viimeistä, ihmiskunnan valtavasta vuosta
haaraantunutta pientä puroa. Ilmeisesti oli morlokeilta kauvan sitten
inhimillisen rappeutumisen alkaessa ruvennut puuttumaan ruoka. He
olivat ehkä eläneet rotilla ja muilla sellaisilla vahinkoeläimillä. Jo
nykyäänkin ihminen paljoa vähemmässä määrin kuin ennen erottelee ja
valikoi ruokaansa -- paljon vähemmin kuin esimerkiksi apinat. Hänen
ennakkoluulonsa ihmislihaa kohtaan ei ole mikään syvälle juurtunut
vaisto. Ja niinpä nämä epäinhimilliset ihmisten jälkeläiset...!
Koetin katsoa asiaa tieteen kannalta. Olivathan morlokit vähemmän
inhimillisiä ja meitä kauvempana kuin meidän kolme- tai neljätuhatta
vuotta sitten eläneet ihmissyöjäesi-isämme. Ja järki, joka olisi
tällaisen asiaintilan tehnyt tuskalliseksi, oli kadonnut. Miksi siis
huolestuttaa itseäni tällä? Nämä eloit olivat vain syöttökarjaa, jota
muurahaismaiset morlokit elättivät ja joista itse elivät. Ja tuossapa
Weena hyppeli vierelläni!
Sitten koetin säästää itseäni kauhulta, joka oli yllättämäisillään
minut, ajattelemalla tätä asiain tilaa ihmisten itsekkäisyydestä
johtuvaksi ankaraksi rangaistukseksi. Ihmistä oli huvittanut elää
mukavuudessa ja hauskuudessa veljensä työn kustannuksella; hän oli
ottanut tarpeen tunnussanakseen ja puolustuksekseen, ja ajan täyttyessä
tuo tarve olikin tullut vaatimaan oikeuksiansa häneltä. Koetin Carlylen
tapaan ivaillakin tätä rappeutumistilassa olevaa ylimystöä.
Mutta se ei onnistunut. Miten suuresti eloit olivatkin henkisesti
alentuneet, olivat he kuitenkin siinä määrin säilyttäneet ihmismuodon,
että vaativat myötätuntoani ja saivat minun tuntemaan tuskaa heidän
huonontumisensa ja pelkonsa takia.
Olin tällöin hyvin epätietoinen siitä, mitä menettelytapaa minun nyt
tulisi noudattaa. Ensi työkseni piti minun hankkia joku turvaisa
pakopaikka ja valmistaa itselleni mahdollisuuden mukaan metalli- tai
kiviaseita. Tämä tarve oli lähin. Sitten halusin hankkia joitain
tulivehkeitä, jotta soihtu aina olisi saatavissa, sillä tiesin,
ettei mikään vaikuttaisi tehokkaammin morlokkeihin. Edelleen etsin
asetta, millä murtaa auki valkoisen sfinksin alla olevat pronssiovet.
Jonkinlainen muurinmurrin pyöri mielessäni. Olin vakuutettu siitä, että
jos voisin astua sisään noista ovista soihtu kädessäni, niin löytäisin
aikakoneen, jolla pian pakenisin täältä. En voinut kuvailla mielessäni
morlokkeja niin vahvoiksi, että olisivat riistäneet sen jonnekin
kauvas. Weenan olin päättänyt tuoda myötäni meidän aikaamme.
Sellaisia suunnitelmia mielessäni hautoen kuljin edelleen sitä
rakennusta kohden, jonka ajatuksissani olin asunnoksemme valinnut.