Morlokit.
Teistä voi tuntua ihmeelliseltä, että kului kokonaista kaksi päivää,
ennenkuin saatoin käyttää äsken löytämääni avainta, jonka avulla
ilmeisesti pääsisin tarkotusteni perille. Tunsin kummasti kavahtavani
noita kalpeita olioita. Niillä oli juuri sellaisten matojen ja muiden
eläinten puoleksi haalistunut väli, joita säilytetään spriissä
eläintieteellisessä museossa. Ja koskettaessa ne tuntuivat ilkeän
kylmiltä. Ehkäpä tuo kavahtamiseni suuressa määrin johtui ylämaailman
asukkaiden aikaansaamasta vaikutuksesta, joiden morlokki-inhoa nyt
aloin käsittää.
Nukuin huonosti seuraavan yön. Terveyteni oli ehkä hiukan häiriytynyt.
Minua vaivasi hämmennys ja epäilys. Kerran tai kahdesti tunsin
tavatonta pelkoa, jolle en voinut keksiä mitään pätevää syytä.
Muistan hiipineeni hiljaa suureen saliin, missä pikku ihmiset
nukkuivat kuutamossa -- Weenakin oli heidän joukossaan sinä yönä --
ja tyyntyneeni heidän läheisyydessään. Silloin muistin, että muutaman
päivän kuluttua kuu olisi viimeisellä neljänneksellänsä ja yöt
pimenisivät, ja silloin nuo alhaalla asuvat epämiellyttävät olennot,
nuo valkoiset apinat, nuo uudet vahinkoeläimet, jotka olivat tulleet
entisten sijalle, alkaisivat yhä useammin tulla ilmoille.
Kumpanakin päivänä olin levoton kuin se, joka koettaa päästä
täyttämästä ehdotonta velvollisuutta. Olin varma siitä, että aikakone
löytyisi vain siten, että rohkeasti tunkeutuisin näihin maanalaisiin
salaisuuksiin. Mutta niitäpä juuri pelkäsin. Olisi ollut aivan toista,
jos minulla vain olisi ollut toveri! Mutta olin niin kovin yksinäinen,
ja minua kauhisti kaivon pimeyteen laskeutuminen. En tiedä ymmärrättekö
tunnettani, mutta en koskaan tuntenut olevani turvattuna takaapäin.
Tämä levottomuus ja turvattomuudentunne ne kenties ajoivatkin minua
yhä kauvemmas tutkimusretkilläni. Kulkiessani lounaaseen päin sitä
ylänkömaata kohti, jota nykyään sanotaan Combe Woodiksi, huomasin
etäällä yhdeksännentoista vuosisadan Bansteadin suunnalla suuren
viheriäisen rakennuksen, joka laadultaan erosi kaikista tähän asti
näkemistäni. Se oli suurempi suurintakin tuntemistani palatseista tai
raunioista; julkisivu oli itämaista tyyliä, ja pinta kiilsi erään
kiinalaisen porsliinilajin tapaan ja oli väriltään sinertävänvihreä
kuten se.
Rakennuksen ulkomuodon erilaisuus viittasi käytännönkin erilaisuuteen,
ja minua halutti tunkeutua eteenpäin sitä tutkistelemaan. Mutta
päivä kallistui iltaan, ja olin huomannut tuon rakennuksen vasta
pitkän, väsyttävän kiertokulun perästä. Niinpä päätin säästää
seikkailun seuraavaan päivään ja palasin Weenan luo saamaan häneltä
tervetuliaistoivotuksen ja hyväilyjä.
Mutta seuraavana aamuna käsitin varsin selvästi, että uteliaisuuteni
vihreän porsliinipalatsin suhteen oli pientä itsepetosta. sillä siten
koetin vielä toisenakin päivänä välttää kammoamaani kokemusta. Päätin
siis laskeutua kaivoon vitkastelematta ja lähdin aikaisin aamulla
graniitti- ja aluminiumiraunioitten lähellä sijaitsevalle kaivolle.
Pikku Weena seurasi mukanani. Hän kulki hyppien vierelläni kaivolle
saakka, mutta nähdessään minun kumartuvan kaivon aukon yli ja
katselevan alas, hän näytti oudon levottomalta. "Hyvästi nyt,
pikku Weena", sanoin suudellen häntä. Ja laskettuani hänet maahan
aloin kaivonkannen yli kopeloida astuimia. Myönnän tehneeni sen
melko nopeasti, sillä pelkäsin rohkeuteni loppuvan. Aluksi Weena
hämmästyneenä katseli minuun. Sitten hän päästi kovin surkean
huudahduksen ja juosten luokseni alkoi nykiä minua pienin käsinensä.
Luulenpa hänen vastarintansa vain kiihottaneen minua toimintaan.
Ravistin hänet kimpustani kenties hieman kovakouraisesti ja seuraavassa
tuokiossa olin jo kaivon kirnussa.
Näin Weenan tuskaiset kasvot kaivonkannelta ja hymyilin häntä
tyynnyttääkseni. Sitten tarkastelin epävakaisia koukkuja, joihin
tartuin. Minun oli nyt kavuttava kenties kaksisataa engl. kyynärää alas
korkeata ilmatorvea myöten. Laskeutuminen tapahtui kaivon seinämistä
esiin työntyvien metallitankojen avulla, mutta kun nämä olivat laitetut
minua paljon pienemmän ja kevyemmän olennon tarpeita silmällä pitäen,
niin alaslaskeutuminen uuvutti minut nopeasti ja tuotti suonenvetoa.
Eikä siinä kyllin! Yksi tangoista taipui äkkiä painoni alla ja oli
viskata minut alhaalla vallitsevaan pimeyteen.
Hetkisen riipuin toisesta kädestäni ja tuon kokemuksen perästä en enää
uskaltanut pysähtyä levähtämään. Huolimatta siitä, että käsivarteni
ja selkäni pian tuntuivat tuskallisen kipeiltä, kapusin yhä alaspäin
niin nopein liikkein kuin mahdollista. Vilkaistessani ylöspäin näin
kaivon aukon pienen sinisen kiekon tapaisena, ja siinä kimmelsi tähti;
pikku Weenan pää näkyi pyöreänä tummana pallona. Alhaalta kuului
koneen jyskyttävä ääni entistään kovempana ja masentavampana. Ylhäällä
olevasta aukosta tulevaa valoa lukuunottamatta vallitsi kaikkialla
synkkä pimeys, ja katsahtaessani ylös jälleen Weenan pää oli kadonnut.
Tunsin lohdutonta tuskaa. Ajattelin hiukan koettaa kiivetä ylös jälleen
ja jättää alamaailma sikseen. Mutta tätä harkitessanikin laskeuduin
herkeämättä. Lopulta erotin suureksi huojennuksekseni hämärästi jalan
päässä oikealla pienen aukon seinämässä. Heilautin itseni siihen
ja huomasin sen kapean, vaakasuoran tunnelin suuksi, johon voisin
asettua lepäämään, ja jo oli aikakin. Käsivarsiani pakotti, selkääni
kouristi, ja vapisin pitkällisestä putoamisen pelosta. Sen lisäksi oli
tuo keskeymätön pimeys rasittanut silmiäni. Ilma oli täynnä koneitten
sätkytystä ja surinaa, niiden pumputessa ilmaa torvea myöten alas.
En tiedä miten kauvan siinä makasin. Heräsin pehmeän käden kosketukseen
kasvoillani. Syösten seisaalleni pimeydessä sieppasin tulitikkuni
ja raapaistuani kiireesti valkeata näin kolmen kumaraisen, valkean
olennon, jotka olivat samanlaisia kuin raunioissa näkemäni, nopeasti
väistyvän valon tieltä. Syystä että he elivät läpitunkemattomassa
pimeydessä, kuten minusta näytti, heidän silmänsä olivat tavattoman
suuret ja herkät, pohjattomassa syvyydessä elävien kalojen silmäteräin
tapaiset, heijastaen valoa samalla lailla. Uskon varmasti heidän
nähneen minut tuossa sateettomassa pimeydessä, missä he eivät lainkaan
näyttäneet pelkäävän minua. Mutta niin pian kuin raapaisin valkeata
heitä nähdäkseni, he pakenivat vimmatusti kadoten pimeihin kouruihin ja
käytäviin, joista käsin heidän silmänsä oudosti välkähtelivät minuun
tuijottaen.
Yritin kutsua heitä, mutta heidän kielensä erosi nähtävästi
ylämaailman asukkaiden puhetavasta; olin ehdottomasti jätetty omien
heikkojen ponnistusteni varaan ja jälleen sai paon ajatus voiton
tutkimushalustani. Silloin sanoin itselleni: "Olet täällä nyt sitä
varten", ja tunnustellessani tietä tunnelia pitkin huomasin koneiden
jyskeen yhä kasvavan. Pian senjälkeen seinät katosivat ympäriltäni ja
minä saavuin suurelle aukiolle; sytytettyäni uuden tulitikun huomasin
astuneeni laajaan holvimaiseen luolaan, joka ulottui synkeään pimeyteen
valopiirini taa. Näin siitä sen verran kuin tulitikun palaessa ennättää
nähdä.
Muistoni sieltä ovat pakostakin epävarmat. Suuria, mahtavien koneiden
näköisiä haamuja astui näkyviin hämärästä luoden eriskummaisia
mustia varjoja, joista himmeät aavemaiset morlokit etsivät suojaa
huikaisevalta valolta. Ilma oli täällä, sivumennen sanoen, hyvin
ummehtunutta ja painostavaa, ja siinä tuntui vasta vuodatetun veren
hieno huuru. Jonkun matkan päässä keskikäytävää alaspäin oli pieni,
valkeasta metallista tehty, aterian tapaisella katettu pöytä. Morlokit
siis ainakin olivat lihansyöjiä! Jo silloinkin muistan ihmetellen
miettineeni, mikä suuri eläin oli mahtanut vielä olla elossa, josta
oli saatu tuollainen punainen paisti. Kaikki oli hyvin epäselvää: tuo
tukahduttava lemu, suuret, tarkotuksettomat haamut, ilettävä, varjoissa
piileskelevä olento, joka vain vartosi pimeyttä lähetäkseen minua
jälleen! Sitten tulitikku paloi loppuun polttaen sormiani, ja putosi,
punaisen luikertelevan karren vielä hehkuessa.
Sittemmin olen ajatellut, kuinka erikoisen huonoissa varusteissa olin
lähtenyt tällaiselle retkelle. Aikakoneellani matkaan lähtiessäni
olin olettanut, että tulevaisuuden ihmiset olisivat varmasti meitä
äärettömän paljon edellä kaikissa varusteissa. Olin tullut aseitta,
lääkkeittä, tupakkavehkeittä -- väliin kaipasin tupakkaa hirmuisesti!
-- vieläpä riittämättömin tulitikuin. Jospa vain olisin tullut
ajatelleeksi kodakia! Sekunnissa olisin voinut saada vilauksen
alamaailmasta ja tutkistella kuvaa tilaisuuden tullen. Mutta asiain
ollessa nykyisellä tolallaan seisoin siinä varustettuna vain luonnon
minulle lahjoittamin asein -- käsin, jaloin ja hampain; nämä omistin ja
lisäksi vielä neljä jälellä olevaa vaaratonta tulitikkua.
Minua pelotti eteenpäin tunkeutuminen tämän koneiston keskellä
pimeässä, ja vasta viimeisessä valonvälähdyksessä olin huomannut
tulitikkuvarastoni huvenneen noin vähiin. Tähän hetkeen saakka ei ollut
kertaakaan pälkähtänyt päähäni, että niitä olisi tarvis säästää, ja
olin tuhlannut lähes puolen laatikkoa hämmästyttääkseni ylämaailman
asukkaita, joille tuli oli uutuus.
Nyt, kuten sanoin, minulla oli vain neljä tulitikkua jälellä, ja siinä
pimeässä seistessäni kosketti käsi omaani, hintelät sormet kulkivat
kopeloiden kasvojeni yli, ja tunsin erittäin vastenmielistä hajua.
Luulin kuulevani noiden pelottavien pikku olentojen hengityksen
ympärilläni. Tunsin kädessäni olevaa tulitikkulaatikkoa hiljaa
vedettävän pois, toisten käsien takaapäin nykiessä vaatteitani. Tunto
siitä, että nuo näkymättömät olennot tutkivat minua, oli kuvaamattoman
vastenmielinen. Totesin pimeässä hyvin elävästi tietämättömyyteni
heidän ajatus- ja toimintatavoistaan.
Huusin heille voimaini takaa. He riensivät pois, mutta sitten saatoin
taas tuntea heidän lähestyvän minua. He tarttuivat minuun jo rohkeammin
kuiskien toisillensa kummallisin äännähdyksin. Minua värisytti
kovasti, ja huusin jälleen aika soinnuttomasti. Tällä kertaa he eivät
säikähtäneetkään niin vakavasti ja luokseni palatessaan he päästelivät
omituisia naurunäännähdyksiä. Myönnän olleeni hirmuisesti peloissani.
Päätin sytyttää uuden tulitikun ja paeta sen valon turvin. Tein sen
ja suurentaen tulen tuikkua taskusta löytämälläni paperipalasella
suoritin peräytymismatkani kaitaan tunneliin. Mutta töin tuskin olin
sinne ennättänyt, kun jo valoni sammui, ja pimeydessä kuulin morlokkien
kulkevan jäljissäni kahisten kuin tuuli lehdikössä ja sadepisarain
tavoin rapsutellen.
Silmänräpäyksessä monet kädet tarrautuivat kiinni minuun, enkä
erehtynyt uskossani, että he yrittivät raahata minut takaisin. Taas
raapaisin valkeata ja heilutin tulitikkua heidän valon huikaisemien
silmiensä edessä. Tuskinpa voitte mielessänne kuvailla, kuinka
ilettävän epäinhimillisiltä he näyttivät -- kalpeine leuattomine
kasvoineen ja suurine luomettomine. punaharmaine silmineen! --
kun siinä tuijottivat sokaistuina ja hämmennyksissään. Mutta enpä
pysähtynyt töllistelemään, sen voin vakuuttaa. Peräydyin jälleen, ja
kun toinenkin tikkuni oli sammunut, raapaisin kolmannen. Se oli lähes
loppuun palanut saapuessani ilmatorven suulle. Laskeuduin pitkäkseni,
sillä suuren pumpun jyskytys alhaalla huimasi päätäni. Syrjittäin
kopeloin sitten esiin työntyviä koukkuja, kun takaapäin tartuttiin
jalkoihini ja minua temmottiin rajusti taaksepäin.
Sytytin viimeisen tulitikkuni ... se sammui nopeasti. Mutta käteni
oli nyt kiipeämistangolla, ja rajusti potkaisten vapauduin morlokkien
otteista ja kiipesin nopeasti ilmatorvea ylös heidän jäädessään alas
tuijottamaan ja vilkuttamaan minulle silmää; vain yksi pieni lurjus
seurasi minua jonkun matkaa ja oli vähällä saada kenkäni saaliikseen.
Kiipeäminen tuntui loputtoman pitkältä, ja viimeisen kahden- tai
kolmenkymmenen jalan matkalla kauhea pahoinvointi yllätti minut.
Äärimäisin ponnistuksin pitelin kiinni. Viimeisten harvojen kyynäröiden
matkalla taistelin hirveästi pyörrytystä vastaan. Useita kertoja
päätäni huimasi ja tunsin putoavani. Lopuksi kuitenkin jollakin tavoin
kapusin kaivonkannelle ja kompuroin tuosta turmion kidasta huikaisevaan
päivänpaisteeseen. Lankesin kasvoilleni. Multakin tuoksui suloiselta
ja puhtaalta. Muistan Weenan suudelleen käsiäni ja korviani ja kuulin
eloien ääniä. Sitten menetin joksikin aikaa tajuntani.