Selitys.
Niin kauvas kuin katseeni kantoi näin koko maailmassa vallitsevan saman
rehevän hedelmällisyyden kuin Thamesin laaksossa. Jokaiselta mäeltä,
jolle kiipesin, näin yhtä runsaasti loistavia, rakennusaineeltaan
ja -tavaltaan yhäti vaihtelevia rakennuksia; samanlaisia alati
viheriöiväin kasvien muodostamia tiheikköjä, kukkapeittoisia puita ja
puumaisia sananjalkoja. Siellä täällä välkähteli vesi hopeanhohtoisena,
ja taustalla maa kohoili aaltoilevina sinikukkuloina häipyen
etäisyydessä taivaan sineen.
Erikoisesti huomiotaherättäviä olivat eräänlaiset pyöreät kaivot,
joista toiset minun nähdäkseni olivat sangen syviä. Sellainen sijaitsi
myöskin sen kukkulalle vievän polun varrella, jota pitkin ensi
kävelylläni olin kulkenut. Siinä, kuten muissakin, oli omituisesti
taottu pronssireunus, ja suojasi sitä sateelta pieni kupukatto.
Istuessani näiden kaivojen reunalla ja kurkistaessani alas pimeyteen,
jossa näkyi jonkinlaisia ilmatorvia, en voinut huomata veden
kimmellystä enkä sytyttämälläni tulitikulla saanut heijastusta aikaan.
Mutta kaikista kuului määrätynlaista kumahtelevaa ääntä ikäänkuin
suuren koneen jyrinää, ja tulitikun lepatuksesta huomasin, että
tasainen ilmavirta painui ilmatorvista alas. Heitin vielä paperipalan
kaivoon, mutta sen sijaan että se olisi liihoitellut hitaasti alaspäin
se yhtäkkiä nopeasti katosikin näkyvistä.
Jonkun ajan perästä tulin yhdistäneeksi mielessäni nämä kaivot
korkeihin, siellä täällä rinteillä sijaitseviin torneihin, sillä
ilmassa niiden yläpuolella näkyi usein juuri sellainen väreily
kuin kuumana kesäpäivänä nähdään päivän paahteisella rannalla.
Sovittamalla yhteen havaintoni tulin vakuutetuksi laajan maanalaisen
ilmanvaihtojärjestelmän olemassaolosta, jonka todellista merkitystä
oli vaikea käsittää. Aluksi olin taipuvainen yhdistämään sen näiden
ihmisten terveydenhoidollisiin varusteihin. Se oli luonnolliselta
näyttävä, mutta ehdottomasti väärä johtopäätös.
Ja tässä minun täytyy tunnustaa, että sain hyvin huonon selon
viemäreistä ja kulkuneuvoista ja muista mukavuuksista ollessani tässä
todellisessa tulevaisuuden maassa. Muutamissa lukemistani tulevien
aikojen ja maiden kuvauksissa esitetään suuri joukko rakennustapaa,
yhteiskunnallisia laitoksia y.m. koskevia yksityisseikkoja. Mutta kun
sellaiset yksityiskohdat saattaa helposti huomata, milloin koko maailma
mahdutetaan ihmisen mielikuvitukseen, niin on todellisen matkustajan,
joka liikkuu sellaisten tosiseikkojen parissa kuin minä täällä, niitä
aivan mahdoton havaita. Ajatelkaa mielessänne kuvausta Lontoosta,
jonka suoraapäätä Keski-Afrikasta tullut neekeri palattuaan esittää
heimollensa! Mitä hän tietäisi rautatieyhtiöistä, yhteiskunnallisista
liikkeistä, telefooni- ja telegraafilangoista ja muista samantapaisista
seikoista? Me olisimme kuitenkin halukkaita selittämään niitä hänelle.
Mutta kuinka paljoa voisi hän tietämästäänkään saada ystävänsä, joka
ei ole matkustellut, käsittämään tai uskomaan? Ajatelkaahan sitten,
kuinka kaita neekerin ja meidän aikojemme valkoisen miehen välinen
juopa on, ja kuinka laaja oli välimatka minun ja näiden kultaisen ajan
ihmisten välillä! Olin tietoinen paljosta näkymättömästä, joka enensi
mukavuuttani, mutta lukuunottamatta yleisvaikutelmaa itsetoimivasta
järjestelmästä pelkään, etten voi esittää mieliksenne paljoakaan
nykyajan ja tulevaisuuden välillä vallitsevasta erosta.
Mitä esimerkiksi hautaamiseen tulee, en voinut nähdä merkkiäkään
ruumiinpolttouuneista tai haudoista. Mutta mieleeni juolahti, että
saattoihan olla hautausmaita tai ruumiinpolttouuneja jossakin minun
tutkimuspiirini ulkopuolella. Tämä taas oli sellainen kysymys,
jonka halusta otin pohtiakseni, ja se valtasi uteliaisuuteni aluksi
kokonaan. Asia hämmästytti minua, ja sitten tein uuden, vieläkin
hämmästyttävämmän havainnon: tässä kansassa ei ollut lainkaan vanhoja
eikä heikkoja ihmisiä.
Minun on tunnustettava, että tyytyväisyyteni ensimäisiin teorioihini
itsetoimivasta sivistyksestä ja häviävästä ihmiskunnasta ei ollut
pitkäaikainen. Mutta en voinut muutakaan keksiä. Sallikaa minun
esittää vaikeuteni. Nuo monet suuret tutkimani palatsit olivat pelkkiä
asuinpaikkoja, suuria ruokasaleja ja makuuhuoneita. En tavannut
mitään tehtaita enkä minkäänlaisia työvälineitä. Ja kuitenkin näillä
ihmisillä oli miellyttävät puvut, jotka varmasti aika ajoin tarvitsivat
uudistamista, ja heidän jalkineensa, vaikkakin koruttomat, olivat
jokseenkin mutkikkaita metallityön tuotteita. Täytyihän tuollaisia
tavaroita jollakin tavoin valmistaa, eikä tuossa pikku väessä näkynyt
luovan kyvyn merkkiäkään. Heidän keskuudessaan ei ollut myymälöitä,
ei työpajoja eikä jälkeäkään minkäänlaisista tuontitavaroista.
Kaiken aikansa he viettivät hiljaisessa leikissä, kylpivät virrassa,
armastelivat puoleksi leikillään, söivät hedelmiä ja nukkuivat. En
voinut käsittää, kuinka kaikki saattoi pysyä kunnossa.
Sitten palasi ajatukseni jälleen aikakoneeseen; jokin, en tiennyt
mikä, oli korjannut sen valkean sfinksin onttoon jalustaan. _Miksi?_
En kuolemaksenikaan voinut sitä käsittää. Ja nuo vedettömät kaivot
sitten, nuo lepattavat pylväät? Tunsin, että minulta puuttui avain.
Tunsin -- miten sanoisinkaan? Olettakaamme, että löydämme kirjoituksen,
jossa on siellä täällä lauseita selvällä oivallisella englanninkieliä,
mutta niiden välissä on toisia lauseita, jotka ovat kokoonpannut
meille tuiki tuntemattomista sanoista ja kirjaimista. Niin, juuri
sellaiselta maailma minusta näytti kolmantena vierailuni päivänä vuonna
kahdeksansataakaksituhatta seitsemänsataayksi!
Sain lisäksi tänä päivänä jonkinlaisen ystävän. Katsellessani muutamien
pikku ihmisten kylpemistä matalikolla, tapahtui, että yksi heistä
sai suonenvedon ja alkoi ajautua alas virtaa. Päävirta vyöryi melko
nopeasti, mutta ei liian voimakkaasti keskinkertaisellekaan uimarille.
Saatte aavistuksen näiden olioiden kummallisesta vajavaisuudesta, kun
kerron teille, ettei yksikään heistä tehnyt pienintäkään yritystä tuon
heikosti huutavan olennon pelastamiseksi, joka oli hukkumaisillaan
heidän silmäinsä nähden.
Huomattuani tämän riisuin kiireesti vaatteet yltäni ja kahlasin virtaan
alempaa tarttuen pienokaisraukkaan, jonka laahasin turvaan maihin.
Vähän aikaa hierottuani hänen jäseniänsä palasi hänen terveytensä, ja
ennenkuin hänet jätin, näin tyydytyksekseni hänet reippaana jälleen.
Niin alhaiseksi olin tuon rodun arvostellut, etten odottanut mitään
kiitollisuutta hänen puoleltaan. Siinä kuitenkin erehdyin.
Tämä tapahtui aamulla. Iltapäivällä tapasin naikkoseni -- siksi häntä
luulin -- palatessani keskukseeni eräältä retkeilyltä. Hän otti minut
riemuhuudoin vastaan ja lahjoitti minulle suuren kukkakiehkuran,
joka ilmeisesti oli sidottu vartavasten minulle. Tuo olio miellytti
minua. Mahdollisesti olin tuntenut yksinäisyyttä. Joka tapauksessa
panin parhaani näyttääkseni, että pidin saamaani lahjaa arvossa. Pian
istuimme pienessä lehdossa syventyneinä keskusteluun, jonka muodostivat
pääasiassa hymyilyt. Tuon olennon ystävällisyys liikutti mieltäni
aivan samoin kuin lapsen hellyys olisi tehnyt. Me ojensimme kukkia
toisillemme, ja hän suuteli käsiäni. Tein samoin hänelle. Sitten
yritin hiukan puhella ja sain tietää, että hänen nimensä oli Weena,
mikä, vaikka en tuntenutkaan nimen merkitystä, jollakin tavoin näytti
kylläkin sopivalta. Tämä oli omituisen ystävyyden alku, jota kesti
viikon ja joka päättyi -- kuten kohta saatte kuulla!
Hän oli aivan lapsen kaltainen. Hän halusi aina olla kanssani ja koetti
seurata minua kaikkialle. Seuraavalla retkeilylläni oli sydäntäsärkevää
uuvuttaa hänet ja lopuksi jättää hänet nääntyneenä ja vaikeroiden
jälkeeni huutelemaan. Mutta maailman probleemi oli ratkaistava. Sanoin
itselleni että en ollut matkustanut tulevaisuuteen liehitelläkseni
pikku olentoa. Mutta jättäessäni hänet oli hän kovin apealla mielellä;
hänen moitteensa erotessamme olivat joskus aivan raivoisia, ja luulenpa
loppujen lopuksi minulla olleen yhtä paljon vaivaa kuin lohtua hänen
rakkaudestaan. Siitä huolimatta hän kuitenkin tuotti minulle paljon
hupia. Ajattelin että pelkkä lapsellinen hellyys sai hänet noin minuun
tarrautumaan. En ollut täysin tietoinen siitä, miten paljon olin
tuottanut hänelle kärsimystä jättäessäni hänet, ennenkuin jo oli liian
myöhäistä. Ja liian myöhään vasta käsitin selvästi, mitä hän minulle
merkitsi. Sillä tuo pieni ihmisnukke näyttämällä pitävänsä minusta
ja heikolla, mitättömällä tavallaan osottamalla minusta välittävänsä
herätti pian minussa saapuessani valkean sfinksin läheisyyteen, melkein
kodin tunnelman. Ja minulla oli tapana etsiä katseellani tuota pientä,
valkeaan ja kullanväriin verhottua olentoa, niin pian kuin olin päässyt
mäen yli.
Häneltä myös opin sen, ettei pelko vielä ollut kadonnut maailmasta.
Päivänvalolla hän oli kylläkin peloton ja minuun hänellä oli mitä
eriskummaisin luottamus; kun esimerkiksi kerran eräänä typeränä
hetkenä irvistelin hänelle uhkaavasti, hän vain nauroi. Mutta pimeää
hän pelkäsi, pelkäsi varjoja ja tummia esineitä. Pimeys oli hänen
ainoa kauhunsa. Tuo omituisen kiihkeä tunne pani minut ajattelemaan ja
tekemään havaintoja. Huomasin silloin muun muassa näiden pikku ihmisten
pimeän tullen kokoontuvan suuriin taloihin ja nukkuvan ryhmissä. Jos
tunkeutui heidän luokseen ilman valoa, saattoi heidät suuren pelon
valtaan. Pimeän tultua en milloinkaan tavannut yhtäkään heistä ulkona
tai yksin sisällä nukkumassa. Olin kuitenkin yhä sellainen pölkkypää,
että syrjäytin tuon opetuksen, ja huolimatta Weenan surkeudesta,
tahdoin itsepintaisesti nukkua erillään noista uinailevista joukoista.
Pahoitin hänen mieltään suuresti, mutta lopulta hänen vanha hellyytensä
minua kohtaan voitti, ja tuttavuusaikamme viitenä yönä, viimeinenkin
siihen luettuna, hän nukkui pää minun käsivarrellani.
Mutta kertomukseni livahtaa pois minusta itsestäni hänestä puhuessani.
Oli muistaakseni hänen pelastamisensa edellinen yö, kun heräsin
päivänkoitteessa. Olin nukkunut levottomasti ja nähnyt sellaista
epämiellyttävää unta, että olin uponnut, ja että merivuokot kopeloivat
kasvojani pehmeillä suurihmoillaan. Heräsin hätkähtäen kuvitellen
että jokin harmahtava eläin juuri ryntäsi ulos huoneesta. Koetin
saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta oloni tuntui tukalalta
ja levottomalta. Vallitsi juuri tuo harmaa hämäränhetki, jolloin
esineet paraikaa ryömivät esiin pimeydestä, kaikki on väritöntä,
selväpiirteistä, mutta kuitenkin epätodellista. Nousin ja lähdin alas
suureen eteiseen ja siitä kivilaattoja myöten ulos palatsin edustalle.
Halusin tehdä hyveen välttämättömyydestä ja nähdä auringonnousun.
Kuu laski paraikaa, ja sen häipyvä valo ja varhainen, kalpea
päivänkoitto yhtyivät keskenään aavemaiseksi hämäräksi. Pensaat
olivat pikimustat, maa tumman harmaa, taivas väritön ja iloton. Ja
ylhäällä mäellä luulin näkeväni aaveita. Kolme eri kertaa tutkiessani
tarkoin rinnettä näin valkoisia haamuja; kahdesti kuvittelin nähneeni
yksinäisen, valkean, apinamaisen olennon juoksevan kovaa vauhtia ylös
mäkeä ja kerran lähellä raunioita näin niitä kolme kantamassa jotain
tummaa esinettä. Ne liikkuivat kiireisesti. En nähnyt, miten niiden
sittemmin kävi. Näytti siltä, kuin ne olisivat kadonneet pensaikkoon.
Päivänkoitto oli vielä himmeä, nähkääs. Minulla oli tuollainen viileä,
epävarma, varhaisaamujen tunne, joka lienee teille tuttu. Epäilin
silmiäni.
Itäisen taivaan valjetessa ja päivän valon alkaessa levittää eloisaa
väritystään vielä kerran yli maailman, tutkin tarkoin seutua. Mutta
noista valkeista olennoista en nähnyt jälkeäkään. Ne olivat siis
pelkkiä hämärän haamuja. "Ne olivat varmaankin aaveita", ajattelin.
"Miltähän ajalta lienevät olleet peräisin?" Sillä hupaisena juolahti
mieleeni Grant Allenin kummallinen käsitys aaveista: jos jokainen
sukupolvi kuollessansa jättää henkiä jälkeensä, niin maailma lopulta
tulee niitä ylön täyteen. Tuon teorian mukaan niitä olisi jo ollut
lukemattomia noin kahdeksansadantuhannen vuoden päästä, eikäpä ollut
siis lainkaan ihmeellistä nähdä neljä yhtaikaa.
Mutta pila ei tyydyttänyt minua, ja koko aamun ajattelin noita
olentoja, kunnes Weenan pelastaminen karkotti ne mielestäni. Yhdistin
ne ajatuksissani jollain epämääräisellä tavalla siihen valkoiseen
eläimeen, jonka olin säikähdyttänyt ensi kertaa kiihkeästi etsiessäni
aikakonetta. Mutta Weena toi mieluisen vaihdoksen ajatusteni kulkuun.
Yhtäkaikki ne pian ryntäisivät kimppuuni vieläkin tuhoisampina.
Luulen jo maininneeni, miten paljon kuumempi ilma vallitsi kultaisena
aikakautena kuin meidän aikanamme. En voi selittää syytä siihen.
Saattaapa olla, että aurinko oli kuumempi tai maa lähempänä aurinkoa.
Tavallisesti otaksutaan auringon tulevaisuudessa vähitellen viilenevän.
Mutta ihmiset, jotka eivät tunne sellaisia teorioja kuin nuoremman
Darwinin, unohtavat, että kiertotähden on loppujen lopuksi yksitellen
palattava alkukappaleeseen. Näiden loppuratkaisujen tapahtuessa aurinko
loistaa uudella voimalla; saattaa olla, että joku kiertotähti jo on
tullut tämän kohtalon alaiseksi. Mikä syynä lieneekään, se kuitenkin on
varma, että aurinko oli paljoa kuumempi kuin se nyt on.
No, eräänä hyvin helteisenä aamuna -- neljäntenä luullakseni --
etsiessäni suojaa kuumuudelta ja huikaisevalta valolta suunnattoman
suurissa raunioissa sen komean rakennuksen lähellä, missä söin
ja nukuin, tapahtui seuraava kumma seikka. Kiipeillessäni näiden
muuriröykkiöiden keskellä löysin kapean käytävän, jonka ikkunoita
tukkesi pudonneet kivikasat. Ulkona vallitsevaan valoloistoon
verrattuna se oli minusta alussa läpitunkemattoman pimeä. Astuin
hapuillen sisään, sillä vaihdos valosta pimeään pani väritäplät
pyörimään silmissäni. Äkkiä pysähdyin kuin lumottuna.
Pimeydestä katseli minua silmäpari, joka loisti ulkoa tulevan
päivänvalon heijastuksessa. Vanha vaistomainen villieläinten pelko
yllätti minut. Puristin käteni nyrkkiin ja katselin kiinteästi noihin
loistaviin silmäteriin. En uskaltanut kääntyä. Silloin muistui mieleeni
käsitykseni siitä ehdottomasta turvallisuuden tilasta, jossa ihmiskunta
nyt näytti elävän. Ja sitten taas muistin tuon omituisen pimeyden
kauhun. Johonkin määrin pelkoni voittaen astuin askeleen eteenpäin ja
puhuin. Myönnän, että ääneni oli käreä ja ilmaisi pelkoni. Ojensin
käteni ja kosketin jotakin pehmeää. Yhtäkkiä nuo silmät syöksyivät
syrjään, ja jokin valkoinen juoksi ohitseni. Sydän kurkussa käännyin
ja näin omituisen pienen apinamaisen olennon, joka erikoisella tavalla
piti päätään taivutettuna alaspäin, ja juoksi takanani näkyvän
valolaikan yli. Se törmäsi graniittimöhkälettä vastaan, horjahti
syrjään ja piiloutui silmänräpäyksessä tumman varjon peittoon erään
toisen rauniokasan alle.
Vaikutelmani siitä on tietysti epätäydellinen; mutta näin, että se
oli väriltään likaisenvalkoinen, ja että sillä oli omituiset suuret
harmaanpunaiset silmät; lisäksi oli sillä päässään ja selässään
pellavanvärinen harja. Mutta, kuten sanottu, se katosi siksi nopeasti,
etten voinut sitä selvästi nähdä. En myöskään voi sanoa, juoksiko se
nelinryömin vaiko vain etukäpäliään hyvin alhaalla pitäen.
Hetkisen perästä seurasin sitä toiseen raunioröykkiöön. Aluksi en
voinut sitä löytää; mutta jonkun aikaa oltuani tuossa synkässä
pimeydessä tapasin yhden noita pyöreitä kaivomaisia aukkoja, joista
olen teille kertonut, kumoon kaatuneen pylvään puoleksi peittämänä.
Äkkinäinen ajatus lennähti mieleeni: olisikohan tuo olento kavunnut
ilmatorvea myöten alas kaivoon? Raapaisin tulitikulla valkeata ja
katsoessani alas näin pienen, valkoisen, liikkuvan olennon, joka
suurin kirkkain silmin kiinteästi katsoi minua alaslaskeutuessaan.
Minua värisytti. Se muistutti niin suuresti ihmishämähäkkiä! Se
kapusi seinämää alas, ja nyt vasta huomasin joukon metallisia jalka-
ja käsivaroja, jotka muodostivat jonkinlaiset portaat ilmatorvea
myöten. Sitten tulitikku poltti sormiani ja putosi kädestäni sammuen
pudotessaan, ja raapaistuani toisen oli pikku hirviö jo kadonnut.
En tiedä miten kauvan istuin tuohon kaivoon kurkistellen. Pitkään
aikaan en onnistunut vakuuttautumaan siitä, että näkemäni olento oli
ihminen. Mutta vähitellen valkeni minulle se totuus, että ihminen ei
ollut pysynyt yksilajisena, vaan oli erilaistunut kahdeksi, selvästi
toisistaan eroavaksi roduksi, että nuo minun suloiset lapseni
tuolla ylemmässä maailmassa eivät olleet meidän sukupolvemme ainoat
jälkeläiset, vaan että tämä vaalennut, ilettävä öinen olio, jonka olin
vilaukselta nähnyt, myöskin oli kaikkien aikojen perillinen.
Ajattelin heiluvia pylväitä ja maanalaista ilmanvaihtoa koskevaa
teoriaani ja aloin arvailla niiden todellista merkitystä. Mitä
tekemistä tällä apinalla oli minun suunnitelmani kanssa, joka koski
täydellisessä tasapainotilassa olevaa järjestelyä? Mitä sukua se oli
toimettomassa rauhassa eläville kauneille ylämaailman asukkaille? Ja
mitä mahtoikaan tuolla alhaalla ilmatorven juuri kätkeä? Istuin kaivon
reunalla vakuuttaen itselleni, ettei missään tapauksessa ollut syytä
pelkoon, ja että minun täytyi laskeutua alas saadakseni pulmallisiin
kysymyksiini vastauksen. Ja samalla ehdottomasti pelkäsin alas
menoa. Siinä epäröidessäni tuli kaksi kaunista ylämaailman ihmistä
lemmenkisailussaan juosten auringon valaiseman nurmikon poikki varjoon.
Miesolento ajoi naisolentoa takaa viskellen juostessaan kukkasia hänen
ylleen.
He näyttivät huolestuneilta nähdessään minut siinä käsivarsi kaatunutta
pylvästä vasten kaivoon katselemassa. Ilmeisesti pidettiin näiden
aukkojen huomaamista huonoihin tapoihin kuuluvana; sillä kun minä
viittasin kaivoon koettaen muodostaa sitä koskevan kysymyksen heidän
kielellään, niin he osottivat yhä selvemmin vastenmielisyyttään
ja kääntyivät pois. Mutta minun tulitikkuni herättivät heissä
mielenkiintoa, ja raapaisin niillä valkeata heidän huvikseen. Koetin
taas udella heiltä tietoja kaivosta, mutta jälleen epäonnistuin. Niinpä
sitten jätin heidät aikoen mennä Weenan luo koetellakseni, mitä tietoja
häneltä saisin.
Mutta mielessäni tapahtui jo vallankumous; arvailuni ja vaikutelmani
olivat jo soljumaisillaan uudeksi suunnitelmaksi. Minulla oli nyt
hallussani avain näiden kaivojen merkitykseen, ilmanvaihtotorneihin
ja aavesalaisuuteen, puhumattakaan pronssiporteista ja aikakoneen
katoamisesta! Ja hyvin epämääräisenä kangasti katseelleni sen
taloudellisen kysymyksen ratkaisu, joka oli minua hämmentänyt.
Tällainen oli uusi käsitykseni: Tämä toinen ihmislaji asui ilmeisesti
maan alla. Kolme erikoisseikkaa saattoi minut ajattelemaan, että sen
harvinainen esiintyminen maan päällä oli kauvan kestäneen maanalaisen
elämän tulos. Ensiksikin useimmilla, enimmäkseen pimeydessä elävillä
eläimillä on yhteistä vaalennut väri -- esimerkkinä mainittakoon
valkoinen kala Kentuckyn maanalaisissa onkaloissa. Toiseksi tuollaiset
suuret silmät, jotka saattavat heijastaa valoa, ovat yöeläimillä --
kuten pöllöllä ja kissalla -- yhteinen piirre. Ja loppujen lopuksi
osotti tuo ilmeinen hämmentyminen päivänpaisteessa, nopea, mutta
hapuileva ja kömpelö pakeneminen tummiin varjoihin ja omituinen pään
asento valossa verkkokalvon äärimäistä herkkyyttä.
Jalkaini alla maan sisässä oli varmaankin suunnaton joukko tunneleita,
ja nämä tunnelit olivat tuon uuden ihmisrodun asuntona. Tuuletustorvien
ja kaivojen olemassaolo mäen rinteillä -- itse asiassa kaikkialla,
paitsi jokilaaksossa -- osotti tuon tunneliverkon laajuutta. Mikä siis
olisi luonnollisempi otaksuma kuin että juuri tässä keinotekoisessa
alamaailmassa suoritettiin ne työt, joita päivänvalossa elävän rodun
mukavuus vaati. Tämä käsitys oli niin todennäköinen, että hyväksyin
sen heti paikalla, ja ryhdyin nyt pohtimaan kysymystä, _miten_ tämä
ihmisrodun pirstoutuminen oli tapahtunut. Rohkenen väittää teidän jo
aavistavan teoriani muodon, vaikka, mitä itseeni tulee, tunsin hyvin
pian sen olevan sangen kaukana totuudesta.
Ensiksikin, oman aikamme kysymyksistä lähtien, oli minusta päivän
selvää, että nykyisen, kapitalistin ja työmiehen välillä vallitsevan
aivan tilapäisen ja yhteiskunnallisen erotuksen laajeneminen antoi
avaimen koko asemaan. Epäilemättä tämä tuntuu teistä kylläkin
eriskummalliselta ja vallan uskomattomaltakin, ja kuitenkin on
nytkin jo olemassa siihen suuntaan viittaavia asianhaaroja. Pyritään
esimerkiksi käyttämään maanalaista tilaa vähemmän koristeellisiin
sivistystarkotuksiin; niinpä on olemassa Lontoon maanalainen
rautatie, uusia sähkörautateitä, tunneleita, maanalaisia työpajoja
ja ravintoloita -- ja nämä kasvavat ja karttuvat. Arvelin, että tämä
pyrkimys ilmeisesti oli voimistunut siinä määrin, että teollisuus
vähitellen oli menettänyt syntymisoikeutensa yläilmoissa. Tarkotan,
että se oli laskeutunut aina syvemmälle suurempiin ja yhä suurempiin
maanalaisiin tehtaisiin, viettäen yhä enenevän osan ajastaan siellä,
kunnes lopuksi...! Eikö jo nykyäänkin itälontoolainen työmies elä
sellaisissa keinotekoisissa oloissa, että hän käytännössä elää aivan
erotettuna maan luonnollisesta kamarasta?
Rikkaitten yksinomainen pyrkimys -- joka epäilemättä johtuu heidän
yhä hienostuvasta kasvatuksestaan ja laajenevasta juovasta heidän
ja köyhälistön raa'an voiman välillä johtaa jo toiseltapuolen
melkoisten maa-alueitten valtaamiseen heitä varten. Puolet Lontoon
ympäristön kenties kauneinta maaseutua esimerkiksi on täten julistettu
rauhoitetuksi alueeksi. Ja tämä sama laajeneva juopa mikä rikkaiden
taholta johtuu korkeamman sivistysprosessin pitkäikäisyydestä ja
sen tuottamista kulungeista, samoinkuin lisääntyneistä keinoista
ja houkutuksista hienostuneitten tapojen saavuttamiseksi tekee
yhä harvinaisemmaksi tuon eri luokkien välisen vuorovaikutuksen
ja ristinaimisella saavutetun kohoamisen, mikä nykyään vielä
hidastuttaa eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvien ihmisten toisistaan
erkaantumista. Niinpä lopuksi asuvat maan pinnalla huvia, mukavuutta
ja kauneutta tavottelevat omistajat, maan alla taas kaikki osattomat,
työmiehet, jotka vähitellen mukautuvat työoloihinsa. Kun he kerran
siellä olivat, tuli heidän, epäilemättä maksaa veroa, eikä niin
pientäkään, luoliensa ilmanvaihdosta, ja jos he kieltäytyivät sitä
tekemästä, niin he kuolivat nälkään tai tukehtuivat ilman puutteeseen
maksamattomien verojensa vuoksi. Niiden heistä, joilla oli taipumusta
tyytymättömään ja kapinalliseen mielenlaatuun, täytyi kuolla; ja
lopuksi, tasapainotilan säilyessä, eloonjääneet mukautuivat helposti
maanalaiseen elämäänsä ja olivat tavallaan yhtä onnellisia kuin
ylämaailman ihmiset omissa oloissaan. Hienostunut kauneus ja kelmeä
kalpeus seurasivat aivan itsestään, niin päättelin.
Uneksimani ihmiskunnan suuri voitto muutti muotoa ajatuksissani. Se
ei ollutkaan sellainen siveellisen kasvatuksen ja yhteistoiminnan
voitto, jota olin mielessäni kuvitellut. Sen sijasta näin todellisen
ylimystön, jonka aseena oli huippuunsa kehitetty tiede, ja joka vei
nykypäivien teollisuusjärjestelmää johdonmukaiseen päätökseen. Se
ei ollut voittanut vain luontoa, vaan sen lisäksi lähimäisensäkin.
Näin, huomatkaa, ajattelin silloin. Minulla ei ollut mitään sopivaa
Utopiakirja-opasta. Selitykseni saattaa olla varsin väärä, mutta
arvelen sen kuitenkin olevan erittäin todennäköisen.
Mutta näinkin olettaen tuo vihdoinkin saavutettu täydellinen sivistys
oli varmaankin jo kauvan sitten sivuuttanut huippukohtansa ja nyt
suuresti rappeutunut. Ylämaailman asukkaiden ylen turvattu elämä oli
vienyt heidät hitaasti tapahtuvaan huononemiseen, yleiseen ko'on,
voiman ja älyn kutistumiseen. Sen saatoin jo aivan selvästi havaita.
En vielä tietänyt, miten maanalaisen väen oli käynyt, mutta niistä
havainnoista päättäen, joita olin tehnyt morlokeista -- täten,
sivumennen sanoen, näitä olentoja nimitettiin -- saatoin päätellä,
että ihmistyypin muutos heidän keskuudessaan oli vielä paljoa
perusteellisempi kuin tuon tuntemani kauniin eloi-rodun keskuudessa.
Sitten heräsi pulmallisia kysymyksiä. Miksi olivat morlokit vieneet
minun aikakoneeni? Olin nimittäin varma siitä, että juuri he olivat
sen ottaneet. No, jos taas eloit olivat valtiaita, eivätkö he voisi
palauttaa minulle konettani? Ja miksi he niin hirveästi pelkäsivät
pimeää?
Minä ryhdyin, kuten olen kertonut, kyselemään Weenalta tästä
alamaailmasta, mutta siinä taas petyin. Aluksi hän ei ollut
ymmärtävillään kysymyksiäni ja sitten hän kieltäytyi niihin
vastaamasta. Hän värisi ikäänkuin keskusteluaihe olisi ollut hänelle
sietämätön. Ja kun kenties hieman kovakouraisesti pakotin häntä, niin
hän puhkesi kyyneleihin. Ne olivat omien kyynelteni ohella ainoat,
jolta tuona kultaisena aikana jouduin näkemään. Silloin heitin äkkiä
morlokit sikseen ja koetin vain karkottaa nuo ihmisperinnön merkit
Weenan silmistä. Ja pianpa hän taas hymyili ja taputti käsiään minun
juhlallisesti raapaistessani valkeata tulitikulla!