Äkkinäinen isku.
Seistessäni siinä mietiskellen tätä ihmiskunnan liiankin täydellistä
voittoa, pujahti täysikuu keltaisena ja pyöreänä esiin hopeaisesta
valorunsaudesta koillisella taivaalla. Vaaleapukuiset pienet olennot
lakkasivat liikehtimästä alhaalla, äänetön pöllö lennähti ohi, ja
minua värisytti illan viileässä. Päätin laskeutua kukkulalta hakemaan
itselleni makuupaikkaa.
Etsin päivällä näkemääni rakennusta, ja silloin katseeni sattui
pronssijalustalla seisovaan valkoiseen sfinksiin, joka näkyi selvemmin
nousevan kuun valon kasvaessa. Saatoin nähdä hopeakoivunkin ja
rododendronviidakon tummana kalpeassa valossa, ja pieni nurmikko näkyi
myöskin. Katsahdin uudelleen nurmikkoon. Omituinen epäilys viilensi
tyytyväisyyttäni. "Ei", vakuutin päättävästi itselleni, "tuo ei ole
_se_ nurmikko!"
Mutta se oli sama nurmikko sittenkin, sillä sfinksin valkeat,
spitaaliset kasvot olivat siihen päin käännetyt. Voitteko kuvailla mitä
tunsin tultuani vakuutetuksi siitä -- että aikakoneeni oli poissa!
Äkkiä, kuin olisin saanut sivalluksen kasvoilleni, tuli mieleeni
ajatus, että mahdollisesti voisin menettää oman aikakauteni ja jäädä
avuttomana tähän outoon uuteen maailmaan. Jo tämä ajatuskin tuotti
minulle todella ruumiillisen tuskan tunteen. Tuntui kuin joku olisi
tarttunut kurkkuuni, niin etten voinut hengittää. Seuraavassa hetkessä
yllätti minut pelko, ja pitkin, harppaavin askelin juoksin mäkeä
alas. Kerran kaaduin päistikkaa ja satutin kasvoni; en hukannut aikaa
verenvuodon tyrehdyttämiseen, vaan hypähdin pystyyn jälleen ja juoksin
edelleen, lämpöisen veren tihkuessa poskea ja leukaa pitkin.
Juostessani vakuuttelin koko ajan itselleni: "He ovat liikuttaneet sitä
vähäsen, työntäneet sen pensaiden alle pois tieltä". Siitä huolimatta
juoksin kaikin voimin. Koko ajan tiesin kuitenkin sellaisella
varmuudella, joka joskus seuraa äärimäistä pelontunnetta, että
tuollainen vakuuttelu oli hulluutta; tiesin vaistomaisesti, että kone
oli viety pois minun ulottuviltani.
Hengitin vaivalloisesti, sillä luulenpa suorittaneeni koko matkan
kukkulalta nurmikolle -- noin kaksi englannin peninkulmaa -- kymmenessä
minuutissa. Enkä enää ole nuori mies. Juostessani kirosin ääneen
narrimaista luottavaisuuttani jättäessäni koneeni yksin. Huusin ääneen,
mutta ei kukaan vastannut. Ei yhtäkään luotua olentoa näkynyt tuossa
kuun valaisemassa maailmassa.
Saavuttuani nurmikolle näin pahimman pelkoni todeksi. Ei näkynyt
jälkeäkään koneesta. Olin uupunut ja viluissani katsellessani tyhjää
paikkaa tumman pensaston keskellä. Juoksin raivoisasti sen ympäri,
ikäänkuin kone olisi voinut olla piilossa jossain sopukassa, mutta
pysähdyin sitten äkkiä käyden käsin hiuksiini.
Yläpuolellani kohosi sfinksi pronssijalustallaan valkoisena,
loistavana, spitaalisena nousevan kuun valossa. Se näytti pilkallisesti
hymyilevän minun kurjuudelleni.
Olisin voinut lohduttautua kuvailemalla mielessäni, että pikku väki oli
pannut koneen säilöön minua varten, ellen olisi ollut niin varma heidän
ruumiillisesta ja henkisestä kyvyttömyydestään.
Mikä minua kauhistutti, oli tunne jostain tähän saakka
aavistamattomasta voimasta, jonka avulla koneeni oli ehkä kadonnut.
Yhdestä seikasta olin sentään varma: ellei jokin myöhempi aikakausi
ollut valmistanut koneeni täsmällistä toisintoa, ei se ollut voinut
liikkua ajassa. Se tapa, jolla olin kiinnittänyt vivut -- myöhemmin
selitän sen teille -- esti jokaista muuta panemasta sitä liikkeelle,
kun vivut olivat poissa. Se oli liikkunut vain avaruudessa. Mutta missä
se nyt sitten mahtoi olla?
Luulenpa olleeni jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa, sillä muistan
juosseeni vimmatusti edes takaisin kuun valaisemien pensasten lomitse
sfinksin ympärillä ja peloittaneeni jonkin valkoisen eläimen, jota
hämärässä luulin pieneksi hirveksi. Muistan lisäksi myöhään sinä iltana
hosuneeni pensaita puristetuin nyrkein, kunnes katkenneet oksat saivat
sormeni verta vuotamaan.
Nyyhkyttäen ja raivoten tuskassani menin sitten suuren kivirakennuksen
luo. Avara sali oli nyt pimeä, hiljainen ja autio. Hiiviskellessäni
epätasaisella lattialla kaaduin erästä malakiittipöytää vasten ollen
vähällä taittaa sääriluuni. Raapaisin tulitikulla valkeata ja kuljin
eteenpäin tomuisten verhojen ohi, joista jo olen teille kertonut
Nyt jouduin toiseen suureen saliin, jonka lattiaa peittävillä
pieluksilla nukkui noin parisenkymmentä pikku olentoa. Epäilemättä he
pitivät minun uudistettua ilmaantumistani sangen kummallisena, kun
äkkiä astuin esiin äänettömästä pimeydestä synnyttäen salaperäisiä
ääniä, räiskähtävä tulitikku kädessäni. Sillä he olivat tyystin
unohtaneet tulitikut.
"Missä aikakoneeni on?" huusin äkäisen lapsen tavoin, kävin heihin
käsiksi ja ravistelin heitä hiukan. Se oli heistä varmaan hyvin
kummallista. Toiset nauroivat, mutta useimmat näyttivät kovin
pelästyneiltä. Nähdessäni heidät siinä ympärilläni pälkähti päähäni,
että tein sanomattoman hullusti koettaessani näissä olosuhteissa
herättää heissä pelon tunnetta. Sillä heidän päivällä osottamastaan
käytöksestä päättäen oli pelko heiltä tykkänään unohtunut.
Yhtäkkiä survaisin tulitikun lattiaan ja kaataen erään heistä kumoon
matkallani kuljin kompuroiden suuren ruokasalin kautta jälleen ulos
kuutamoon. Kuulin takaani kauhun huutoja ja pienten jalkain juoksua ja
kompastelua siellä täällä. En muista mitä kaikkea tein kuun hitaasti
kohotessa taivaanlaelle. Luulen että odottamaton vahinkoni sai minut
hulluksi. Tunsin tulleeni toivottomasti eroitetuksi omasta heimostani
-- olin kuin kummallinen eläin tuntemattomassa maailmassa. Lienen
kulkenut raivoten edestakaisin syyttäen Jumalaa ja kohtaloa. Muistelen
tunteneeni hirmuista uupumusta tuon pitkän epätoivon yön aikana,
kurkistaneeni mitä mahdottomimpiin paikkoihin ja hapuilleeni kuun
valaisemien raunioiden keskellä koskettaen tummissa varjoissa piileviä
outoja eläimiä. Kun voimani vihdoin olivat lopussa, heittäydyin
maahan lähelle sfinksiä, itkin ääretöntä kurjuuttani ja vihoittelin
hulluuttani, kun olin jättänyt koneeni tuuliajolle. Jälellä oli vain
viheliäinen tulevaisuus.
Vihdoin nukuin ja herätessäni jälleen oli jo täysi päivä; pari varpusta
hyppeli ympärilläni ruohikossa käteni ulottuvilla.
Aamu oli hyvin raikas. Nousin istualleni koettaen muistutella, miten
olin siihen joutunut ja miksi minulla oli tuollainen syvä yksinäisyyden
ja epätoivon tunne. Sitten asiat alkoivat selvetä. Kirkkaassa
päivänvalossa saatoin katsoa kohtaloani suoraan silmiin. Huomasin öisen
raivoni mielettömyyden ja saatoin jo neuvotella itsekseni.
Olettakaamme pahinta -- ajattelin. Olettakaamme, että kone on kokonaan
mennyttä kalua. Minun on silloin oltava tyyni ja kärsivällinen,
opittava tuntemaan näiden ihmisten elämäntapoja, saatava selvä käsitys
vahinkoni laadusta ja ainesten ja työkalujen saantikeinoista, niin että
lopuksi ehkä voisin valmistaa uuden koneen. Se olisi ainoa toivoni,
joskin vähäinen, niin kuitenkin epätoivoa parempi. Ja olihan tämä joka
tapauksessa kaunis ja ihmeellinen maailma.
Mutta ehkäpä kone olikin vain viety syrjään. Sittenkin oli minun
oltava tyyni ja kärsivällinen, etsittävä sen piilopaikka ja saatava
se takaisin väkivalloin taikka viekkaudella. Ja näin ajatellen kömmin
jaloilleni ja katselin ympärilleni etsien itselleni kylpypaikkaa. Olin
väsynyt, jäykistynyt ja pölyyntynyt matkalla. Aamun raikkaus sai minut
kaipaamaan samanlaista raikkautta.
Mielenkuohuni oli vaimennut. Ryhtyessäni toimeen oikein ihmettelin
suurta yöllistä kiihtymystäni. Tarkastelin huolellisesti pienen
nurmikon ympäristöä. Menetin jonkun verran aikaa turhiin kyselyihin,
joita parhaani mukaan tein luokseni tuleville pikku ihmisille. Kukaan
heistä ei ymmärtänyt eleitäni. Muutamat olivat kerrassaan tylsiä,
toiset luulivat minun laskevan leikkiä ja nauroivat minulle. Minusta
tuntui kauhean vaikealta pidättäytyä sivaltamasta noita sieviä nauravia
kasvoja. Se oli hullu mielijohde, mutta pelon ja sokean raivon
paholainen oli vaivoin hillittävissä ja halusi yhä käyttää hyväkseen
hämmennystäni.
Ruohikko antoi paremman neuvon: näin siinä uurteen puolivälissä
sfinksin jalustaa ja minun askelteni jälkiä, siinä kohden, missä
saapuessani olin rynnistellyt kumoon kaatuneen koneeni kera.
Ympäristössä näkyi muitakin liikkumisen merkkejä, sellaisia omituisia
kapeita jalanjälkiä, joita voin kuvitella laiskiaisen tekemiksi. Tämä
sai huomioni lähemmin kiintymään jalustaan. Se oli pronssista, kuten
luulen jo maininneeni. Se ei ollut pelkkä möhkäle, vaan runsaasti
koristeltu kehystetyillä paneeleilla joka taholta. Menin luo ja koputin
niihin: jalusta oli ontto. Tarkoin tutkiessani paneeleita huomasin
niiden olevan erillään kehyksistä. Ei näkynyt mitään ovenkääkiä eikä
avaimenreikiä, mutta mahdollisesti paneelit -- jos olivat ovia kuten
oletin -- avautuivat sisäpuolelta.
Yksi asia oli minulle kyllin selvä. Sen johtopäätöksen tekeminen, että
koneeni oli tuon jalustan sisällä, ei aiheuttanut suurta henkistä
ponnistusta. Mutta kysymys oli siitä, miten se sinne oli joutunut.
Näin kahden oranssinvärisiin vaatteisiin puetun olennon tulevan
minua kohti pensaiden läpi, kukkapeittoisten omenapuiden alitse.
Käännyin hymyillen heihin päin ja viittasin heitä luokseni. Heidän
tultuaan osotin pronssijalustaa koettaen ilmaista heille, että halusin
avata sen. Mutta ensimäisen tätä tarkottavan viittoiluni johdosta
he käyttäytyivät hyvin kummallisesti. En tiedä miten kuvata teille
heidän ilmettänsä. Olettakaamme, että teette sangen sopimattoman eleen
hienotunteiselle naiselle -- sellaiselta hänkin silloin näyttäisi.
He poistuivat, ikäänkuin olisin loukannut heitä verisesti. Koettelin
sitten herttaisennäköistä, valkeapukuista pientä veitikkaa, mutta aivan
samoin tuloksin. Hänen käytöstapansa sai minut kuitenkin häpeämään
itseäni. Mutta halusinhan löytää aikakoneen, ja koettelin häntä vielä
uudelleen. Kun hänkin muiden tavoin kääntyi menemään, silloin kiivas
luontoni sai vallan; kolmella harppauksella saavutin hänet, tartuin
häntä vaipan kauluksesta ja aloin retuuttaa häntä sfinksin luo. Silloin
huomasin hänen kasvoillaan kauhun ja inhon ilmeen sellaisen, että
yhtäkkiä päästin hänet menemään.
Mutta en vielä masentunut. Jyskytin uudelleen nyrkilläni jalustaa. Olin
kuulevinani jonkinlaista liikettä sisäpuolelta -- tarkemmin sanoen, oli
kuin olisi sieltä kuulunut naurunhihitystä -- mutta lienen erehtynyt.
Sitten noudin suuren piikiven joesta, palasin takaisin ja vasaroin
siksi että eräs koristekierre latistui ja vaskenruoste varisi alas
jauhomaisina hiutaleina. Hentoinen pikku väki oli peninkulman päässä
kummallakin puolen varmaan kuullut minun raivoisan vasaroimiseni, josta
ei ollut mitään tuloksia. Näin heitä joukon rinteillä, mistä salavihkaa
silmäilivät minua. Hikisenä ja uupuneena istahdin viimein vartioimaan
paikkaa; mutta pitkälti en sitä malttanut tehdä; olen liiaksi
länsimaalainen pitkäaikaista vartiota pitämään. Saatan pohtia jotakin
kysymystä vuosikausia, mutta vuorokauden kestävä toimeton odottaminen
-- se on vallan toista!
Jonkun hetken perästä nousin ja aloin päämäärättä astella läpi
pensaston mäkeä kohti jälleen. "Kärsivällisyyttä", sanoin itselleni.
"Jos tahdot saada koneesi takaisin, on sinun jätettävä sfinksi sikseen.
Jos he aikovat ottaa koneesi, ei ole suurtakaan hyötyä siitä, että
tuhoat heidän pronssijalustansa, mutta elleivät he sitä tee, olet saava
sen takaisin niin pian kuin osaat sitä heiltä pyytää. Tuonkaltaisen
arvoituksen pohtiminen kaiken tuntemattoman keskellä on toivotonta.
Siitähän voi tulla hulluksi. Katso rohkeasti tätä maailmaa silmiin!
Opi tuntemaan sen tavat, tarkkaa sitä, mutta varo liian nopeasti
arvailemasta sen tarkotusta. Lopuksi löydät avaimen kaikkeen". Sitten
johtui äkkiä mieleeni tilanteen huumori: vuosikausia olin ahertaen
tutkinut miten päästä tulevaisuuteen, ja nyt tuskan vimmalla pyrin
sieltä pois. Olin valmistanut itselleni kaikista ihmisen keksimistä
ansoista mutkikkaimman ja toivottomimman. Omalla kustannuksellani
nauroin ääneen.
Kulkiessani suuren palatsin läpi minusta tuntui, että pikku väki
vältteli minua. Se saattoi olla luulottelua tai kenties se oli jossakin
yhteydessä minun vasaroimiseni kanssa. Olin kuitenkin jokseenkin varma
siitä, että he kaihtoivat minua. Huolellisesti koetin näyttää aivan
välinpitämättömältä ja olla heitä ahdistelematta, ja päivän parin
kuluttua asiat olivat taas ennallaan.
Edistyin kielessä mikäli olot sallivat ja joudutin lisäksi
tutkimuksiani siellä täällä. Joko minulta puuttui tarvittava äly tai
oli heidän kielensä äärettömän yksinkertaista -- melkein yksinomaan
konkreettisista substantiiveista ja verbeistä kokoonpantua.
Abstraktisia sanontatapoja näytti olevan vähän, jos ensinkään, ja
kuvakieltä käytettiin niukasti. Lauseet olivat yleensä yksinkertaisia
ja kaksisanaisia, mutta minä en onnistunut muodostamaan tai ymmärtämään
muita kuin kaikkein yksinkertaisimpia lauseita.
Päätin kätkeä aikakoneeni ajattelemisen ja sfinksin alla olevien
pronssiovien salaisuuden, mikäli mahdollista, johonkin muistini
sopukkaan, kunnes lisääntynyt tietomääräni johtaisi minut luonnollista
tietä takaisin niiden luokse. Ymmärtänette, että minua kuitenkin eräs
vissi tunne pidätti sen paikan lähistöllä, johon ensiksi olin saapunut.