Ihmiskunnan iltarusko.
Huomasin pian pikku isäntäväessäni erään omituisuuden, nimittäin
mielenkiinnon puutteen.
He tulivat luokseni lasten lailla innokkain hämmästyksen huudahduksin,
mutta pian he lakkasivat minua tutkistelemasta ja lähtivät jotain uutta
lelua etsimään.
Kun ateria ja minun keskustelualkeeni olivat päättyneet, huomasin
että melkein kaikki ne, jotka alussa olivat minua ympäröineet,
olivat menneet pois. Omituista sekin, miten pian aloin halveksia
näitä pikku ihmisiä. Niin pian kuin nälkäni oli tyydytetty astuin
jälleen porttiholvin kautta ulos päivänpaisteiseen maailmaan. Yhä
enemmän tapasin näitä tulevaisuus-ihmisiä, jotka rupattaen ja nauraen
seurasivat minua jonkun matkaa, ja hymyiltyään ja ystävällisesti
viittoiltuaan jättivät minut jälleen omiin hoteisiini.
Illan tyyneys vallitsi maailmassa minun astuessani ulos suuresta
salista, ja laskevan auringon lämmin hehku valaisi maisemaa. Aluksi
asiat minua suuresti hämmästyttivät. Kaikki oli niin perin erilaista
kuin tuntemassani maailmassa -- kukkasetkin. Jättämäni suuri rakennus
sijaitsi leveän jokilaakson rinteellä, mutta Thames oli siirtynyt
peninkulman verran nykyisestä uomastaan. Päätin kiivetä erään noin
puolentoista peninkulman päässä sijaitsevan vuoren huipulle, jolta
voisin luoda laajemman silmäyksen tähän meidän kiertotähteemme vuonna
kahdeksansataakaksituhatta seitsemänsataayksi jälkeen Kristuksen
syntymän. Sillä tämä, nähkääs, oli se vuosi, jota koneeni pienet taulut
osottivat.
Kulkiessani tarkkasin kaikkea, mikä mahdollisesti osaltaan selittäisi
maailmassa vallitsevaa rappeutunutta loistoa -- sillä rappeutunutta
se oli. Vähän matkan päässä mäen rinteellä oli suuri, alumiinin
yhteenliittämä graniittiröykkiö, jyrkkien muurien ja rauniokasojen
muodostama laaja sokkelo, jonka keskellä kasvoi tiheinä ryhminä
kauniita pagodimaisia [pagodi = hindulainen temppeli] kasveja, ehkäpä
nokkosia -- lehdillä ihmeellinen, ruskea väri ja vailla poltinsukasia.
Siinä oli nähtävästi jonkun suuren rakennuksen hyljätyt rauniot,
rakennuksen, jonka tarkotusta en voinut arvata. Täällä olin myöhemmin
kokeva jotakin hyvin kummallista -- vielä kummemman kokemuksen enteenä
-- mutta siitä kerron aikanansa.
Äkkinäisestä mielijohteesta katsahdin ympärilleni eräältä pengermältä,
jolla olin levännyt hetkisen, ja totesin silloin, ettei yhtään
pieniä rakennuksia ollut näkyvissä. Yksityisasunnot ja mahdollisesti
perheetkin olivat nähtävästi hävinneet. Siellä täällä keskellä
vehmautta oli palatsimaisia rakennuksia, mutta talot ja mökit, jotka
englantilaiselle maisemalle ovat luonteenomaisia, olivat kadonneet.
"Kommunismia", ajattelin.
Ja tämän ajatuksen kintereillä kiiri toinen. Katsahdin
puolitusinaiseen, minua seuraavaan pikku olioitten joukkoon.
Väläyksessä silloin huomasin heillä kaikilla olevan yhteisen
pukukuosin, samat hienohipiäiset parrattomat kasvot ja yhtäläiset,
tyttömäisen pyöreät jäsenet. Saattanee tuntua omituiselta, etten tätä
ollut ennen huomannut, mutta kaikkihan oli niin outoa. Nyt huomasin
asian kylläkin selvästi. Niitä puvun ja kaikkia ruumiinrakenteen
ja ryhdin erilaisuuksia, joista eri sukupuolet nykyään tunnetaan,
en näillä tulevaisuuden ihmisillä tavannut. Ja lapset olivat minun
silmissäni vain vanhempiensa pienoiskuvia. Heti päättelin tuon
ajan lasten olevan, ainakin ruumiillisesti, erinomaisen varhain
kehittyneitä, ja jälestäpäin sain tälle mielipiteelleni runsasta tukea.
Nähdessäni miten huolettomasti ja turvallisesti nämä ihmiset elivät,
huomasin, että tämä sukupuolten suuri yhtäläisyys oli vallan
luonnollinen asia. Sillä miehen voimakkuus ja naisen heikkous, perheen
perustaminen ja erilainen työnjako ovat pelkkiä ruumiillisen voiman
aikakauden välttämättömyyksiä. Missä väestön lukumäärä on riittävä tai
runsas, siellä suuri syntyneisyys tuottaa valtiolle enemmän vahinkoa
kuin hyötyä; missä väkivalta on harvinainen ja jälkeläiset turvatut,
siellä perhelaitosta tarvitaan vähemmän -- tai ei ensinkään -- ja
siellä katoaa lasten tarpeiden aiheuttama sukupuolten erilaisuus. Jo
meidän aikanamme näkyy merkkejä tästä ilmiöstä, mutta tuossa tulevassa
ajassa oli muutos viety perille. -- Tahdon huomauttaa teille, että
näin ajattelin sillä hetkellä. Myöhemmin sain arvostella, missä määrin
käsitykseni poikkesi todellisuudesta.
Mietiskellessäni näitä asioita, veti huomiotani puoleensa sievä pieni
rakennus, joka muistutti kupukattoista kaivoa. Ohimennen ajattelin
nykyajan kaivojen omituisuutta ja kävin taas käsiksi mietelmieni
lankaan. Mäen ylärinteellä ei ollut suuria rakennuksia, ja kun
kulkuvoimani olivat silminnähtävästi yliluonnolliset -- tulevaisuuden
väen voimiin verrattuna -- jäin pian ensi kertaa yksikseni. Omituinen
vapautuksen ja seikkailuhalun tunne mielessäni kiiruhdin eteenpäin
kukkulaa kohti.
Siellä oli jostakin minulle tuntemattomasta metallista tehty
istuin, joka paikoitellen oli jonkinlaisen vaaleanpunaisen ruosteen
syövyttämä ja puolittain pehmoisen sammaleen peittämä. Valetut
ja viilatut käsivarat olivat griipinpään muotoiset. Istahdin
penkille tarkastellakseni tuota laajaa näköalaa tämän pitkän päivän
auringonlaskussa.
Koskaan en ole nähnyt suloisempaa ja kauniimpaa näkyä. Aurinko oli
jo painunut taivaanrannan alapuolelle, ja länsi liekehti kullassa
purppura- ja karmosiinivärisine vaakasuorine viiruineen. Alhaalla oli
Thamesin laakso, ja joki lepäsi uomassaan kiillotetusta teräksestä
valmistetun vyön kaltaisena. Olen jo puhunut suurista, vehmauden
keskeen sirotelluista palatseista, joista toiset olivat raunioina,
toiset taas edelleen käyttökunnossa. Siellä täällä näkyi valkoinen
tai hopeanhohtava kuvapatsas tuossa laajassa maan puutarhassa, siellä
täällä kohosi kupukatto tai obeliski pystysuorana ilmaan. Ei ollut
mitään pensasaitoja, ei mitään omistusoikeuden merkkejä, ei jälkiä
maanviljelyksestä; koko maa oli muuttunut puutarhaksi.
Tarkastellessani aloin omalla tavallani selitellä näkemiäni asioita, ja
tulkintani, sellaiseksi kuin se sinä iltana muodostui, oli jotensakin
tämän laatuinen (jälestäpäin huomasin nähneeni vain puolen totuutta tai
vain vilauksen yhdestä totuuden särmästä):
Minusta tuntui siltä, että näin ihmiskunnan sen rappiotilassa.
Tuo punertava auringonlasku sai minut ajattelemaan ihmiskunnan
mailleenmenoa. Aloin nyt ensi kertaa havaita nykyään harrastamaimme
yhteiskunnallisten pyrkimysten omituisia seurauksia. Ja kuitenkin
kaikitenkin ne ovat varsin johdonmukaisia seurauksia. Voima johtuu
hädästä, mutta turvallisuutta seuraa heikkous. Elämän olojen
parantamistyö -- se todellinen sivistysprosessi, joka yhä paremmin
turvaa elämän -- oli keskeymättä kohonnut huippuunsa. Yhteytynyt
ihmiskunta oli saavuttanut luonnosta voiton toisensa jälkeen. Asioista,
jotka ovat nykyään pelkkiä unelmia, oli tullut hankkeita, joita
harkiten oli pantu toimeen ja viety eteenpäin. Ja sato oli nyt silmäini
edessä!
Täytyy myöntää, että terveydenhoito ja maanviljelys ovat nykyään
vielä alkuasteellaan. Meidän aikamme tiede on hyökännyt vain
pienelle osalle tautien tannerta, mutta herkeämättä ja sitkeästi
se pyrkii vaikutustansa laajentamaan. Meidän maanviljelijämme
ja puutarhurimme hävittävät tosin rikkaruohon sieltä täältä ja
kehittävät ehkä parisenkymmentä hyötykasvia, mutta jättävät suurimman
joukon kykynsä mukaan taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Me
jalostamme lempikasvejamme ja -eläimiämme -- joita on hyvin vähän
-- valinnan avulla vähitellen; milloin saadaan uusi ja parempi
persikkalaji, milloin siemenetön viinirypäle, milloin suloisempi
ja suurempi kukkamuunnos, milloin taas hyötyisämpi nautaeläinrotu.
Me jalostamme niitä vain vähitellen, koskapa ihanteemme ovat
epämääräisiä ja kokeiluun perustuvia ja tietomme hyvin rajoitettu
sekä koska luontokin toimii arasti ja vitkalleen meidän kömpelöissä
käsissämme. Mutta jonakin päivänä tämä kaikki tulee paremmin ja
vähitellen yhäkin paremmin järjestellyksi. Tämä on virran suunta
vastavirroista huolimatta. Koko maailmasta on tuleva älykäs, sivistynyt
ja yhteistoimintaa harrastava; kaikki kulkee yhä nopeammin luonnon
valloittamista kohti. Loppujen lopuksi me viisaasti ja huolellisesti
saatamme eläinten ja kasvien elämän tyydyttämään omia inhimillisiä
tarpeitamme.
Tämä tulos oli täysin ja kaikiksi ajoiksi saavutettu sen ajan kuluessa,
jonka ohi koneeni oli pyyhältänyt. Ilmassa ei ollut hyttysiä eikä
maassa rikkaruohoja tai sieniä; kaikkialla oli hedelmiä ja ihania
kukkia, ja loistavat perhot lentää liihottelivat ympärinsä. Torjuva
ihannelääke oli keksitty, ja taudit olivat hävitetyt. Koko sielläoloni
aikana en nähnyt tarttuvan taudin merkkiäkään. Ja myöhemmin saan kertoa
teille, miten nämä muutokset olivat vaikuttaneet myöskin mätänemis- ja
kuihtumisprosesseihin.
Lisäksi oli saatu yhteiskunnallisia voittoja. Näin ihmisten asuvan
oivallisissa majoissa loistavasti puettuina enkä tähän asti ollut
tavannut heitä minkäänlaisessa työssä. Ei näkynyt mitään taistelun
merkkejä -- ei yhteiskunnallisen eikä taloudellisen. Poissa olivat
kauppapuodit, ilmotukset, liikenne, koko se kaupankäynti, joka
muodostaa meidän maailmamme ytimen. Oli luonnollista, että minä tuona
kultaisena iltana takerruin yhteiskunnallisen paratiisin ajatukseen.
Arvasin että väkiluvun lisääntyminen oli kohdannut vaikeuksia, ja
väkiluku lakannut kasvamasta.
Mutta oloissa tapahtunutta muutosta seuraa välttämättömästi muutokseen
mukaantuminen. Mikä on inhimillisen ymmärryksen ja voiman lähde --
ellei biologia ole pelkkää erehdystä? Vaiva ja vapaus: olosuhteet,
joissa toimivat, voimakkaat ja viisaat yksilöt vievät voiton
heikommista; olosuhteet sellaiset, joissa annetaan arvoa kykenevien
miesten yhteistoiminnalle, itsensähillitsemiselle, kärsivällisyydelle
ja päättäväisyydelle. Koti sekä siellä versovat tunteet, kuten kiihkeä
mustasukkaisuus, hellyys lapsia kohtaan, vanhempien uhrautuvaisuus --
kaikki tuo sai puolustuksensa ja tukensa nuoria uhkaavissa vaaroissa.
Missä sitten ovat nämä uhkaavat vaarat? On heräämässä aviollista
mustasukkaisuutta, kiihkeätä äiteyttä ja kaikenlaatuista intohimoa
vastustava tunne ja se on kasvamassa; niitä pidetään tarpeettomina
hankaluuksilla, raakalaisjäännöksinä ja soraääninä hienostuneessa ja
miellyttävässä elämässä.
Ajattelin näiden tulevaisuusihmisten ruumiin hintelyyttä, heidän älynsä
vajavuutta ja noita suuria lukuisia raunioita, ja arveluni luonnon
täydellisestä valtauksesta lujittui. Sillä taistoa seuraa tyyneys.
Ihmiskunta oli ollut voimakas, jäntevä ja älykäs ja oli käyttänyt
runsaan elinvoimansa muuttaakseen oloja, joissa eli. Ja nyt seurasi
muuttuneiden olojen aiheuttama vastavaikutus.
Uudessa, täydellisen mukavuuden ja huolettomuuden tilassa tuo
levoton tarmo, joka ihmisessä on voimaa, muuttui heikkoudeksi. Jo
meidänkin aikanamme eräät pyrkimykset ja toiveet, jotka kerran olivat
välttämättömiä eloonjäämisen ehtoja, ovat alituisen epäonnistumisen
aiheena. Fyysillinen rohkeus ja taisteluinto esimerkiksi eivät suuresti
hyödytä sivistynyttä miestä, voivatpa olla hänelle haitaksikin. Ja
fyysillisen tasapainon ja turvallisuuden tilassa ei voima -- henkinen
enemmän kuin ruumiillinenkaan -- olisi paikallaan. Päättelin, ettei
ihmisillä ollut lukemattomiin vuosiin ollut mitään sodan tai yksityisen
väkivallan vaaraa, ei pelkoa villieläimistä, ei hävittäviä tauteja
ruumiinrakenteen voimia koettelemassa eikä mitään raadannan tarvista.
Sellaiseen elämään ovat ne, joita me sanoisimme heikoiksi, yhtä hyvin
varustetut kuin vahvat, eivätkä he itse asiassa enää olekaan heikkoja.
He ovat päinvastoin edullisemmassa asemassa, sillä vahvoille olisi
kiusaksi tarmo, jota ei saa panna käytäntöön. Näkemäini rakennusten
erinomainen kauneus oli epäilemättä tulos ihmiskunnan nykyään
tarkotuksettoman tarmon viime ponnisteluista, ennenkuin ihmiskunta
mukaantui täydelliseen sopusointuun vallitsevien olosuhteiden kanssa.
Se oli sen voiton toitahdus, josta viimeinen suuri rauha sai alkunsa.
Sellainen on aina ollut rauhaa nauttivan tarmon kohtalo; se purkautuu
taiteeseen ja rakkauteen, ja sitten seuraa väsymys ja riutuminen.
Tämä innokas taiteellinenkin pyrkimys raukeisi lopulta -- ja näkemääni
aikaan se jo olikin melkein rauennut. Kukkasin koristautuminen,
tanssi ja laulelu päivänpaisteessa -- sen verran, ei enempää, oli
jälellä taiteellisesta hengestä. Ja sekin häipyisi lopuksi tylsään
toimettomuuteen. Tuskan ja hädän tahkokivi se meidät pitää terävinä, ja
minusta näytti kuin olisi nyt tuo vihattava esine lopultakin särjetty!
Seistessäni siinä illan yhä hämärtyessä luulin tällä yksinkertaisella
selityksellä ratkaisseeni maailman probleemin -- selvittäneeni näiden
viehättävien pikku ihmisten koko salaisuuden. Mahdollisesti heidän
keksimänsä väkiluvun lisääntymisen ehkäisykeinot olivat olleet liiankin
tehokkaat, sillä heidän lukumääränsä oli ennemmin vähentynyt kuin
pysynyt muuttumattomana. Se taas selittäisi miksi oli niin paljon
hyljättyjä raunioita.
Hyvin yksinkertainen oli selitykseni ja varsin toden näköinen --
jommoisia useimmat väärät teoriat ovat!