Kultainen aika.
Seuraavassa tuokiossa me seisoimme silmätysten, minä ja tuo
tulevaisuuden hauras olio. Hän tuli suoraapäätä luokseni nauraen
minulle vasten kasvoja. Minua hämmästytti, ettei hänessä näkynyt pelon
merkkiäkään. Sitten hän kääntyi kahden häntä seuranneen olennon puoleen
ja haasteli heille kummallisella, hyvin sointuvalla ja suloisella
kielellä.
Toisia oli tulossa, ja pian ympäröi minua pieni, noin kahdeksan- tai
kymmenlukuinen parvi näitä erinomaisia olentoja. Muuan heistä puhutteli
minua. Päähäni pälkähti, kumma kyllä, että ääneni oli liian järeä ja
matala heidän kuultavakseen. Niinpä vain pudistin päätäni ja korviini
viitaten ravistin sitä jälleen.
Hän astui askeleen lähemmä, epäröi ja kosketti sitten kättäni. Tunsin
sitten toisia pieniä pehmeitä tuntosarvia selässäni ja olkapäilläni.
He tahtoivat vakuuttautua minun todenperäisyydestäni. Ei siinä ollut
mitään pelottavaa. Tuossa sievässä pikku väessä oli todellakin jotain
luottamustaherättävää -- suloista vienoutta, jonkinlaista lapsenomaista
huolettomuutta. Ja lisäksi he näyttivät niin hennoilta, että arvelin
voivani kaataa heitä kumoon kokonaisen tusinan keilojen tavoin.
Tein äkkinäisen varottavan liikkeen nähdessäni heidän pienten
vaaleanpunaisten käsiensä kopeloivan aikakonetta. Onneksi nyt, kun ei
vielä ollut liika myöhäistä, muistin vaaran, jonka tähän mennessä olin
unohtanut. Kurottautuen koneen yli irrotin pienet liikkeelle panevat
vivut ja pistin ne taskuuni. Sitten ryhdyin jälleen miettimään, mitä
voisin tehdä seurustelun aikaansaamiseksi.
Tarkastellessani lähemmin heidän piirteitänsä näin joitakin
lisäerikoisuuksia heidän dresdeniläisporsliinimaisessa kauneudessaan.
Heidän kiharainen tukkansa päättyi terävästi niskaan ja poskiin,
parrasta ei ollut jälkeäkään, ja korvat olivat tavattoman pienet. Suu
oli myöskin pieni, huulet helakan punaiset ja ohuenlaiset, ja pieni
leuka oli terävä. Heillä oli suuret, lempeät silmät ja -- tämä voi
tuntua itserakkaudelta minun puoleltani -- minusta tuntui, että heiltä
jossain määrin puuttui sitä mielenkiintoa henkilöäni kohtaan, jota
olisin voinut heidän puoleltaan odottaa.
Kun he eivät millään tavoin yrittäneet seurustella kanssani vaan
seisoivat vain ympärilläni hymyillen ja puhellen pehmein, kuhertavin
sävelin toisillensa, niin minä alotin keskustelun. Viittasin koneeseen
ja itseeni. Epäröityäni sitten hetkisen, miten ilmaista aikaa,
viittasin aurinkoon. Yhtäkkiä eräs omituinen, sievä pieni olento yllä
purppuranpunaisen- ja valkeanruudukas vaippa toisti liikkeeni ja
hämmästytti minua matkimalla ukkosen jyrinää.
Hetkisen epäröin, vaikkakin hänen liikkeensä merkitys oli kyllin selvä.
Äkkiä iski mieleeni kysymys: ovatko nämä olennot hulluja? Tuskin
voinette ymmärtää miten se yllätti minut. Olin näet aina olettanut,
että ihmiset vuoden kahdeksansadankahdentuhannen korvissa olisivat
meitä uskomattoman paljon edellä tiedossa, taidossa, kaikessa. Silloin
eräs heistä teki minulle äkkiä kysymyksen, joka osotti hänen olevan
meidän aikamme viisvuotiaan lapsen henkisellä tasolla, kysyi minulta,
olinko tullut auringosta ukkossateen mukana! Se sai minut käymään
käsiksi tuonnemmaksi siirtämääni arvosteluun heidän vaatteistaan,
heikoista ja kevyistä jäsenistään ja hauraasta ruumiinrakenteestaan.
Pettymyksen tunne tulvahti mieleeni. Hetken aikaa tuntui siltä kuin
olisin rakentanut aikakoneeni turhaan.
Nyökkäsin, osotin aurinkoon ja jäljittelin niin elävästi
ukkosenjyrähdystä, että he peljästyivät. Kaikki he peräytyivät
askeleen verran ja kumarsivat. Sitten eräs tuli nauraen luokseni
kantaen kauniista, minulle tuntemattomista kukista tehtyä kiehkuraa,
jonka kietoi kaulaani. Tämä keksintö otettiin vastaan soinnukkain
hyväksymishuudoin, ja heti kaikki juoksentelivat sinne tänne kukkia
poimimaan ja nauraen viskelivät minua niillä, kunnes olin aivan
tukehtua kukkaiskyllyyteen. Te, jotka ette koskaan ole moista nähneet,
voitte tuskin mielessänne kuvailla, kuinka hienoja ja ihmeellisiä
kukkia lukemattomien vuosien viljelys oli synnyttänyt.
Sitten joku ehdotti, että heidän leikkikalunsa asetettaisiin
näytteille lähimpään rakennukseen, ja niin minut vietiin ohi valkean
marmorisfinksin, joka oli näyttänyt tarkastelevan minua koko ajan
hymyillen hämmästykselleni, suurta, harmaata, hakatusta kivestä tehtyä
rakennusta kohti. Mennessäni heidän kanssansa muistin, miten varmasti
olin toivonut saavani nähdä ylen vakavan ja viisaan tulevaisuuden
kansan, ja tämä muisto sai minut hymyilemään.
Rakennuksessa oli suunnattoman suuri sisäänkäytävä samoinkuin se
kokonaisuudessaankin oli äärettömän laaja. Minun mieltäni eniten
kiinnitti pikku väen taajeneva parvi ja suuret, avoimet porttiholvit,
jotka ammottivat edessäni salaperäisen varjokkaina. Heidän päittensä
yli näkemästäni maailmasta sain sen yleisvaikutuksen, että se näytti
kauniiden pensasten ja kukkien peittämältä aukiolta, kauvan hoitamatta
olleelta, mutta silti rikkaruohoista vapaalta puutarhalta. Näin
joukottain oudonnäköisiä valkeita kukkia, joiden vahaterälehtien
läpimitan arvioin suunnilleen jalan pituiseksi. Ne kasvoivat
villiintyneinä hajallaan monenlaisten pensasten keskellä, mutta,
kuten sanottu, en tutkinut niitä tällä kertaa lähemmin. Aikakone jäi
yksikseen nurmikolle rododendronien keskeen.
Porttiholvia koristivat runsaat leikkaukset; en ehtinyt tutkia niitä
kovin tarkoin, mutta olin sentään huomaavinani vanhoja foiniikkialaisia
koristeita, jotka olivat sangen pahoin särkyneitä ja rapautuneita.
Muutamia heleäpukuisia henkilöitä tuli sisään käytävässä minua vastaan,
ja niin me astuimme sisälle minä tummassa 19:nnen vuosisadan aikuisessa
puvussani sangen eriskummaisen näköisenä, kukkasin koristettuna ja
vaaleiden vaippojen ja loistavan valkeiden jäsenten vyöryvän massan
ympäröimänä, naurun ja iloisen puheen sointuvassa solinassa.
Suuri sisäänkäytävä vei suhteellisen laajaan, ruskeilla seinäpapereilla
verhottuun saliin. Katto oli varjossa, ja ikkunoista, jotka olivat
osittain värillisellä lasilla varustetut, osaksi lasittomat, virtasi
sisään hillitty valo. Lattia oli tehty suunnattomista möhkäleistä
jotain hyvin kovaa, valkoista metallia, ei levyistä tai liuskoista,
vaan oikeista möhkäleistä, ja se oli siinä määrin kulunut -- arveluni
mukaan menneiden sukupolvien edestakaisin astunnasta -- että siinä oli
syviä uurteita useimmin tallattua uraa osottamassa. Salin poikitse
oli asetettu lukemattomia, kiillotetuista kiviliuskoista tehtyjä,
noin jalan korkuisia pöytiä, jotka olivat katetut hedelmäröykkiöillä.
Jotkut niistä tunsin sairaloisesti suurentuneiksi vadelmiksi ja
appelsiineiksi, mutta enimmät olivat minulle outoja.
Pöytien väliin oli siroteltu suuri joukko pieluksia. Näille oppaani
istuutuivat viitaten minua tekemään samoin. Kursailemattoman sievästi
he alkoivat käsin syödä hedelmiä viskellen kuoret ja kannat pöytien
sivuilla sijaitseviin pyöreihin aukkoihin. Halulla seurasin heidän
esimerkkiänsä, sillä olin janoinen ja nälkäinen. Samalla tarkastelin
salia, minkä ennätin.
Salin rappeutunut ulkomuoto se minua ehkä enin hämmästytti. Värilliset
ikkunat, jotka esittivät geometrisia kuvioita, olivat monin paikoin
särkyneet, ja seinien alaosaa suojaavia verhoja peitti paksu pöly.
Silmiini pisti sekin, että viereisen marmoripöydän kulma oli murtunut.
Siitä huolimatta oli yleisvaikutus komea ja maalauksellinen. Salissa
aterioi parisen sataa ihmistä, ja useimmat niistä, mahdollisimman
lähelle minua asettuneina, tarkastelivat minua mielenkiinnoin pienten
silmien loistaessa hedelmien takaa. Kaikilla oli puku samasta
pehmoisesta, mutta vahvasta silkkikankaasta.
Hedelmät, sivumennen sanoen, olivat heidän ainoa ravintonsa. Nämä
kaukaisen tulevaisuuden ihmiset olivat jyrkkiä kasvissyöjiä, ja
ollessani heidän luonansa täytyi minunkin ruveta sellaiseksi muutamista
mieliteoista huolimatta. Perästäpäin huomasin, että hevoset,
nautaeläimet, lampaat ja koirat olivat kalasisiliskon tavoin hävinneet
sukupuuttoon. Mutta hedelmät olivat sangen viehättäviä, varsinkin
eräs, jolla oli jauhokas sisus kolmilaitaisessa kuoressa ja joka oli
koko ajan käytännössä, oli erikoisen hyvän makuinen ja muodostui minun
pääravinnokseni. Aluksi minua hämmästyttivät kaikki nämä näkemäni oudot
hedelmät ja kukat, mutta myöhemmin opin ymmärtämään niiden merkityksen.
Mutta minähän kerroin teille hedelmä-ateriastani etäisessä
tulevaisuudessa. Niin pian kuin olin hiukan tyydyttänyt ruokahaluani,
päätin vakavasti yrittää oppia näiden uusien lähimäisteni kieltä. Se
olikin selvästi lähin tehtäväni. Hedelmät näyttivät sopivalta aiheelta
näin aluksi, ja kohottaen yhtä niistä alotin kysyvien äänten ja eleiden
sarjan.
Minun oli aika vaikeaa ilmaista tarkotustani. Aluksi yrityksiäni
kohtasi ällistynyt tuijotus tai hillitön nauru, mutta pian eräs
vaaleatukkainen pikku olio näytti käsittävän tarkotukseni ja toisti
erään nimen. Heidän piti jutella ja selitellä asioitansa hyvin laajasti
toisillensa, ja minun ensi yritykseni heidän kielensä erinomaisten
pikku äänteiden muodostamisessa aiheuttivat tavan takaa sydämellistä,
joskin epäkohteliasta naurua.
Mutta minä olin kuin opettaja lasten keskellä sitkeästi jatkaen ja
pian hallitsin ainakin pariakymmentä substantiivia. Ja sitten pääsin
demonstratiivipronominien ja lisäksi "syödä" verbin perille. Mutta se
oli hidasta työtä, ja pikku väki pian väsyi ja halusi päästä vapaaksi
minun kyselyiltäni. Välttämättömyyden pakosta päätin silloin sallia
heidän jakaa opetuksiansa vähissä erin ja milloin halusivat. Ja hyvin
pieniksi havaitsin niiden sitten supistuvankin, sillä en milloinkaan
ole tavannut kärsimättömämpiä ja helpommin uupuvia ihmisiä kuin he
olivat.