Aikakulku.
"Viime torstaina kerroin muutamille teistä aikakoneen perusteista
näyttäen teille itse koneenkin keskeneräisenä työhuoneessani. Siellä
se on nytkin, hieman matkasta kuluneena tosin; yksi norsunluusauvoista
on särkynyt ja eräs messinkipiena taipunut, mutta muuten se on varsin
ehyt. Perjantaina toivoin saavani sen valmiiksi, mutta kun kone silloin
oli jo melkein täydessä kunnossa, huomasin yhden nikkelitangoista
täsmälleen tuumaa liian lyhyeksi, ja minun oli laitettava se uudestaan,
joten kone vasta tänä aamuna valmistui.
Tänään kello kymmeneltä kaikkien aikakoneiden esikoinen alotti uransa.
Tarkastelin sitä vielä viimeisen kerran, koettelin jälleen kaikkia
ruuveja, lisäsin vielä pisaran öljyä kvartsisauvaan ja istuuduin
satulaan.
Luulenpa että itsemurhaaja, joka pitää revolveria ohimollaan, aprikoi
mitä seuraava hetki myötänsä tuo juuri niinkuin minä nyt. Otin
liikkeelle panevan vivun toiseen ja jarrun toiseen käteeni, painoin
edellistä ja melkein heti sen perästä jälkimäistä. Tunsin hoippuvani ja
sitten jouduin putoamisen painajaistunteen valtaan, mutta katsoessani
ympärilleni näin laboratoorioni aivan ennallansa. Oliko jotakin
tapahtunut? Hetken aikaa epäilin järkeäni, mutta huomasin sitten
kellon. Vain hetkistä ennemmin, kuten minusta tuntui, se oli ollut
suunnilleen minuuttia yli kymmenen; nyt se näytti lähes puolta neljää!
Hengähdin syvään; purin hampaani yhteen, tartuin molemmin käsin
liikkeelle panevaan vipuun, ja kumahtaen lähti kone liikkeelle.
Työpajani hämärtyi ja muuttui sitten pimeäksi. Rouva Watchet astui
sisään kulkien, ilmeisesti minua näkemättä, puutarhaan vievälle ovelle
päin. Luulen hänen tarvinneen suunnilleen minuutin ajan lattian poikki
kulkemiseen, mutta minusta hän näytti raketin tavoin kiitävän halki
huoneen. Painoin vivun sen äärimäiseen asentoon. Yö saapui kuin lampun
sammuminen, ja seuraavassa hetkessä tuli huomispäivä. Laboratoorio
muuttui hämäräksi ja utuiseksi himmeten sitten himmenemistään. Mustana
saapui seuraava yö, sitten päivä, yö taas, jälleen päivä yhäkin
nopeammin. Vyöryvä kohina kuului korviini, ja sieluuni laskeutui kumma,
mykkä hämmennys.
Pelkäänpä olevani kykenemätön kuvailemaan aikakulun merkillisiä
aistimuksia. Erinomaisen epämiellyttäviä ne ovat. On juuri sama tunne
kuin minkä keinun päistikkainen heilahtaminen tuottaa. Lisäksi oli
minulla lähenevän romahduksen hirveä aavistus.
Lisättyäni nopeutta, yö seurasi päivää mustan siiven lyönnin tavoin.
Laboratoorion hämärä mielle oli kadonnut, ja minä näin auringon
nopeasti hyppivän taivaslaen poikki, minuutin ajassa suorittavan tuon
matkan ja joka kerta merkitsevän uuden päivän. Otaksuin työpajani
hävitetyksi ja itse joutuneeni taivasalle. Minulla oli epäselvä tunne
siitä, että istuin jossakin korkealla, mutta kuljin jo liian nopeasti
voidakseni erottaa mitään liikkuvia esineitä. Hitaimminkin maassa
ryömivä etana syöksyi siksi nopeasti ohitse, etten voinut sitä huomata.
Pimeyden ja valon välähtelevä vaihtelu oli erittäin kiusallinen
silmälle. Pimeinä hetkinä näin sitten kuun nopeasti muuttuvan
uudestakuusta täysikuuksi ja huomasin vain vilaukselta kiertävät tähdet.
Pian sen jälkeen jatkaessani matkaani yhä kasvavalla nopeudella, yön ja
päivän värähtely sulautui yhdenjaksoiseksi harmaudeksi; taivas pukeutui
ihmeelliseen tummaan sineen loistaen samalla auringonlaskun kirkkaissa
väreissä. Harppailevasta auringosta muodostui tuliviiru, loistava kaari
avaruudessa, kuusta himmeämpi, aaltoileva vyö; ja tähdistä en voinut
nähdä mitään muuta kuin sinessä silloin tällöin himmeästi välähteleviä
kehiä.
Maisema oli sumuinen ja epäselvä. Olin yhä tällä rinteellä, jolla
taloni seisoo, ja takaa kohosi vuori harmaana ja hämäränä. Näin puiden
kasvavan ja höyrytuprahdusten tavoin katoavan näkyen milloin ruskeina,
milloin vihreinä: ne kasvoivat, versoivat, värisivät ja katosivat. Näin
suunnattoman suurten rakennusten kohoavan ja unen lailla katoavan. Koko
maanpinta näytti muuttuneen -- se ikäänkuin suli ja virtaili silmäini
nähden. Pienet osottimet koneen kulkunopeutta ilmottavissa tauluissa
kiersivät ympäri yhä nopeammin.
Pian huomasin aurinkovyön heilahtelevan ylös alas päivänseisauksesta
toiseen, vähemmässä kuin minuutin ajassa, joten siis kuljin minuutissa
yli vuoden; ja minuutti minuutilta valkea lumivaippa väipähti yli
maailman kadoten jälleen, ja sitä seurasi kevään heleä, lyhytaikainen
vehreys.
Lähdön epämieluisat tunteet haittasivat nyt vähemmän ja sulautuivat
lopulta jonkinlaiseksi hysteeriseksi hilpeydeksi. Huomasin tosin
koneen kömpelön heilunnan, jonka syytä en kyennyt selittämään. Mutta
mieleni oli liiaksi hämmentynyt pitääkseen lukua siitä, ja niin minä
jonkinlaisella mieleni valtaavalla vimmalla hillittömästi heittäydyin
tulevaisuuteen.
Aluksi tuskin ajattelinkaan pysähtymistä, tuskinpa ajattelin mitään
muuta kuin näitä uusia aistimuksiani. Mutta pianpa mielessäni syntyi
uusi vaikutelmasarja, jonkinlainen uteliaisuus ja samalla epämääräinen
pelko, jotka lopulta valtasivat minut tykkänään. Mitä merkillisiä
ihmiskunnan kehitysmuotoja, mitä ihmeellisiä edistysaskeleita
meidän alkeellisessa sivistyksessämme saisinkaan nähdä, ajattelin,
jos joutuisin läheltä katsomaan tuohon hämärään maailmaan, joka
silmieni editse riensi ja aaltoili. Ympärilläni näin suuria ja
loistavia rakennustaidon tuotteita, jykevämpiä kuin mitkään oman
aikamme rakennukset, ja kuitenkin ne näyttivät välkkeestä ja usvasta
kyhätyiltä. Mäenrinteellä näin runsaamman vehmauden, jota ei häirinnyt
talven väliintulo. Hämmennykseni harsonkin takaa näytti maailma hyvin
kauniilta. Ja niin syntyi mielessäni päätös pysähtyä.
Suurin vaara piili siinä mahdollisuudessa, että tapaisin jonkun
kappaleen avaruudessa. Niin kauvan kuin kuljin suurella nopeudella,
tämä tuskin haittasi. Olin ikäänkuin ohentunut -- liu'uin höyryn tavoin
vastaantulevien kappaleitten pienten lomien lävitse! Mutta pysähtyessä
voisin törmätä tiellä olevaa estettä vastaan; silloin voisivat atoomini
joutua niin läheiseen kosketukseen tuon esteen atoomien kanssa, että
seuraisi perinpohjainen kemiallinen vastavaikutus -- mahdollisesti
kova räjähdys, joka lennättäisi minut koneineni ulkopuolelle kaikkia
mahdollisia ulottuvaisuuksia -- tuntemattomaan.
Tämä mahdollisuus oli tavantakaa tullut mieleeni konetta
valmistaessani, mutta silloin olin hilpeästi mukautunut siihen
välttämättömänä uhkayrityksenä -- yhtenä niistä, joihin ihmisen on
antauduttava. Vaaran nyt ollessa väistämätön, en enää nähnyt sitä
samassa valossa. Tämä johtui siitä, että kaiken täydellinen outous
ympärilläni, koneen merikipua aiheuttava särinä ja heiluminen ja
ennenkaikkea alinomaisen putoamisen tunne olivat huomaamattani
perinpohjin järkyttäneet hermostoani.
Vakuutin itselleni, etten voisi milloinkaan pysähtyä, mutta
oikullisuuden puuskassa päätin pysähtyä heti. Kärsimättömän narrin
tavoin kumarruin jarrun yli, jolloin kone hillittömästi keikahti
ympäri, ja minä viskauduin päistikkaa ilman halki.
Korvissani kumisi ukkosen jyrinän kaltainen ääni, ja lienen hetken
aikaa maannut typertyneenä. Armoton raesade viuhui ympärilläni, ja
huomasin istuvani pehmoisella mättäällä kumoon kaatuneen koneeni
edessä. Vieläkin kaikki näytti harmaalta, mutta pian huomasin
hälyn korvistani kadonneen. Katsahdin ympärilleni. Olin pienen
puutarhanurmikon tapaisella paikalla, jota rododendronpensaat
ympäröivät, ja huomasin niiden sinipunervain ja purppuranväristen
kukkien kimpuissa putoilevan, rakeiden niitä piestessä. Kimmoavat,
tanssivat rakeet leijuivat pilvenä koneen yllä ja kiitivät savuna
pitkin maata. Hetkessä olin kastunut läpimäräksi. Kaunista
vieraanvaraisuutta, mutisin, miestä kohtaan, joka on matkannut
lukemattomia vuosia tänne päästäkseen.
Sitten juolahti mieleeni ajatus, että olin narri näin jättäytyessäni
kastumaan. Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Suunnattoman suuri,
jonkinlaisesta valkeasta kivestä hakattu kuvapatsas häämötti epäselvänä
samean rankkasateen lomitse rododendronien takaa. Mutta muusta
maailmasta ei näkynyt mitään.
On vaikeata kuvailla tunteitani. Raesateen heiketessä näin valkoisen
kuvan selvemmin. Hyvin suuri se oli, sillä hopeakoivu kosketti sen
hartioita. Se oli valkeata marmoria, hiukan siivellisen sfinksin
muotoinen; mutta sen sijaan, että siivet olisivat olleet pystysuorasti
sivuilla, ne olivatkin levitetyt siten, että sfinksi näytti lentää
liihottelevan. Paksun vaskenruostekerroksen peittämä jalusta näytti
olevan pronssia. Kuvan kasvot sattuivat olemaan minuun päin; sen sokeat
silmät tuntuivat tuijottavan minuun, ja huulilla värehti hieno hymy. Se
oli pahasti rapautunut, mikä herätti mielessä epämieluisan ajatuksen
taudista.
Katselin sitä jonkun aikaa -- puoliminuuttisen ehkä tai puolituntisen.
Se näytti siirtyvän eteenpäin tai vetäytyvän taaksepäin sen mukaan
kuin rakeet ryöppysivät sen edessä tiheään tai harvemmassa. Lopulta
irtautui katseeni siitä hetkiseksi, ja huomasin raeverhon jo kuluneen
nukkavieruksi, sekä selkenevän taivaan lupaavan päivänpaistetta.
Katsahdin jälleen tuohon ryömivään valkeaan hahmoon, ja matkani
uhkarohkeus selvisi äkisti minulle kokonaan. Mitähän tulisikaan
näkyviin, kun tuo utuinen verho kokonaan vedettäisiin syrjään?
Mitä kaikkea lieneekään tapahtunut ihmisille? Mitähän, jos julmuus
olisikin muodostunut yleiseksi intohimoksi? Entäpä, jos tämän pitkän
väliajan kuluessa ihmisrotu olisikin menettänyt inhimillisyytensä ja
kehittynyt joksikin epäinhimilliseksi, epämiellyttäväksi ja musertavan
voimakkaaksi? Minä näyttäisin heidän silmissään joltain vanhan
maailman villieläimeltä -- meidän yhdenkaltaisuutemme tähden vain sitä
pelottavammalta ja vastenmielisemmältä -- hirviöltä, joka viipymättä
oli tapettava.
Näin jo toisiakin suuria haamuja -- suunnattomia rakennuksia
sokkeloisine suojelusmuureineen ja korkeine pilareineen. Metsäinen
vuorenrinne näkyi myöskin utuisen hämäränä lientyvän myrskyn lomitse.
Minut valtasi silmitön pelko. Mielettömänä syöksyin koneeni luo ja
yritin kaikin voimin saada sitä taas kuntoon.
Samassa auringon vasamat kiitivät halki ukkospilvien. Harmaa rankkasade
sipaistiin syrjään, ja se katosi aaveen laahustavien liepeiden tavoin.
Sinisellä kesätaivaalla jokunen himmyt, ruskea pilvenhattara katosi
näkymättömiin. Suuret rakennukset ympärilläni näkyivät nyt selvinä
kiiltäen sateen jäljiltä ja valkeina räystäskouruille kasautuneista
sulamattomista rakeista. Oloni tuntui niin turvattomalta oudossa
maailmassa. Tunsin samaa mitä lintunen tuntenee kirkkaassa ilmassa,
vaanivan haukan liidellessä sen yllä. Pelkoni kiihtyi raivoksi.
Hengähdin, purin hampaani yhteen ja kävin jälleen käsin ja jaloin
tuimasti kiinni koneeseeni. Epätoivoisen ponnistukseni johdosta se
taipui -- ja käännähti antaen leualleni aimo iskun. Toinen käsi
satulalla, toinen vivulla seisoin siinä raskaasti läähättäen valmiina
nousemaan koneelleni jälleen.
Mutta huomatessani näin nopeasti voivani peräytyä, rohkeuteni
palasi. Katselin uteliaammin ja vähemmän pelokkaana tätä kaukaisen
tulevaisuuden maailmaa.
Pyöreässä aukossa korkealla lähitaloa ympäröivässä muurissa näin
joukon komeihin, pehmoisiin viittoihin puettuja olentoja. Hekin olivat
huomanneet minut ja katselivat kaikki nyt minuun päin.
Sitten kuulin läheneviä ääniä. Valkoisen sfinksin luona kasvavien
pensasten lomitse näkyi juoksevien olentojen päitä ja hartioita. Eräs
näistä poikkesi polulle, joka oikaisi sille pienelle nurmikolle,
missä minä koneineni seisoin. Se oli pieni -- ehken neljän jalan
korkuinen -- olio purppuranpunaisessa tuunikassa, vyötäisillä nahkavyö.
Jaloissa hänellä oli sandaalit tai puolikengät -- en voinut selvästi
nähdä kummatko. Sääret olivat paljaat polviin saakka, samoin oli pää
paljaana. Nyt vasta huomasin, miten lämmin ilma oli.
Hän hämmästytti minua suurella suloudellaan ja kauneudellaan ja
toiseltapuolen kuvaamattomalla heikkoudellaan. Nuo hehkuvat kasvot
toivat mieleeni sen hivuttavan kauneuden, joka on määrätylle
keuhkotaudin asteelle ominainen. Hänet nähdessäni palasi luottamukseni,
ja minä irroitin käteni koneesta.