Aikakulkija palaa.
Luulenpa että sillä kertaa ei kukaan meistä oikein uskonut
aikakoneeseen. Tosiasia on se, että aikakulkija oli yksi niitä ihmisiä,
jotka ovat aivan liian viisaita, jotta heihin voisi uskoa: et koskaan
tuntenut pääseväsi hänestä oikein selville; aina vainusit jotain
ovelaa salatarkotusta, jotain väijyvää sukkeluutta hänen näennäisen
suoruutensa takaa.
Jos Filby olisi meille näyttänyt tuon mallin ja selittänyt asian
aikakulkijan sanoin, olisimme paljoa vähemmän epäilleet _häntä_. Sillä
me olisimme käsittäneet hänen vaikuttimia. Yksinkertaisinkin ihminen
olisi ymmärtänyt Filbya. Mutta aikakulkijalla oli aina päähänpistoja,
ja siksi me epäilimme häntä. Asiat, jotka olisivat tehneet vähemmän
viisaan miehen kuuluisaksi, näyttivät kepposilta hänen käsissään.
Erehdyt suorittaessasi jotakin liian helposti. Vakava ihmiset, jotka
ottivat hänet vakavasti, eivät koskaan olleet aivan varmoja hänen
käytöksestään. He olivat tietoisia siitä, että jos uskoisivat maineensa
hänen kerallaan arvosteltavaksi, niin olisi se yhtä varomatonta kuin
jos lastenkamari kalustettaisiin munankuori-porsliinilla.
Tästäpä syystä en luule kenenkään meistä puhuneen paljoa
aikakulkemisesta tuon ja seuraavan torstain välisenä aikana, vaikkakin
useimpain mielissä epäilemättä hyörivät sen merkilliset mahdollisuudet
m.m. omituiset ajanlaskuvirhemahdollisuudet, ja näiden aiheuttama
äärimäinen hämmennys.
Minä puolestani mietiskelin erikoisesti tuota mallikonekepposta.
Siitä muistan keskustelleeni lääkärin kanssa, jonka perjantaina
tapasin Linné-laitoksella. Hän sanoi nähneensä samantapaisen esineen
Tiibingenissä ja hän painosti erikoisesti kynttilän sammumista. Mutta
miten kepponen suoritettiin, sitä hän ei kyennyt selittämään.
Seuraavana torstaina menin jälleen Richmondiin -- luulenpa olleeni
aikakulkijan uskollisimpia vieraita -- ja myöhään saapuneena tapasin
neljä tai viisi miestä jo hänen vierashuoneeseensa kokoontuneina.
Lääkäri seisoi lieden ääressä paperiarkki toisessa, taskukello toisessa
kädessä. Etsin katseellani aikakulkijaa ja kuulin lääkärin sanovan:
"Kello on nyt puoli kahdeksan; parasta lienee ryhtyä päivälliselle".
"Missä on...?" kysyin minä mainiten isäntämme nimen.
"Vai niin, te tulitte siis vasta? Onpa tosiaan omituista. Hänellä
on voittamaton este. Tässä kirjelipussa hän pyytää minua alkamaan
päivällisaterian seitsemältä, ellei hän jo siksi ole palannut. Sanoo
tultuaan selittävänsä tarkemmin."
"Olisi vahinko antaa ruuan mennä pilalle!" sanoi erään tunnetun
sanomalehden toimittaja.
Lääkäri soitti kelloa.
Sielutieteilijä oli paitsi lääkäriä ja minua ainoa, joka oli ollut
täällä päivällisellä edellisenäkin torstaina. Muut läsnäolijat olivat
Blank, yllämainittu toimittaja, eräs sanomalehtimies ja muuan toinen
-- hiljainen, ujo, parrakas mies -- jota en tuntenut, ja joka, mikäli
huomasin, ei illan kuluessa kertaakaan avannut suutaan.
Päivällispöydässä aprikoitiin hiukan syytä aikakulkijan poissaoloon ja
minä vihjasin puoleksi leikillä aikakulkuun. Toimittaja halusi siihen
selitystä, ja sielutieteilijä otti esittääkseen puisevan kertomuksen
siitä "nerokkaasta paradoksista ja kepposesta", minkä todistajia me
viikko sitten olimme olleet.
Kesken hänen kuvaustaan käytävään vievä ovi aukesi hitaasti ja
äänettömästi. Minä istuin päin ovea ja näin sen ensimäisenä...
"Halloo!" huudahdin. "Vihdoinkin!"
Ovi avautui kokonaan, ja aikakulkija seisoi edessämme.
Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Taivas nähköön, mies, mitä on tapahtunut?" huusi lääkäri, joka
toiseksi näki hänet.
Ja koko pöytäkunta kääntyi oveen päin.
Hän oli merkillisessä tilassa: takki oli pölyn ja lian peitossa ja
hihat vihreän värin tahrimat; tukka oli pörröinen ja kuten minusta
näytti, harmennut, joko pölystä ja liasta tai siksi, että sen väri
todella oli vaalistunut. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja
leuassa oli ruskea, puoleksi paatunut naarmu; hän näytti kuluneelta ja
kärsivältä, kuin olisi hän saanut kovia kokea.
Hetkisen hän epäröi ovensuussa ikäänkuin valon huikaisemana, mutta
astui sitten huoneeseen. Hän kulki juuri sama tavalla nilkuttaen kuin
olen helläjalkaisten maankiertäjien nähnyt tekevän. Tuijotimme häneen
vaijeten odottaen hänen puhuvan.
Hän ei virkkanut sanaakaan, vaan tuli vaivalloisesti pöydän luo ja
viittasi viiniin päin. Toimittaja täytti samppanjalasin ja ojensi sen
hänelle. Hän tyhjensi sen, ja viini näkyi tekevän hänelle hyvää, sillä
hän katsahti ympäri pöydän, ja kasvoilla väipähti hänen entisen hymynsä
häive.
"Mitä ihmettä olet tehnyt, mies?" kysyi lääkäri. Aikakulkija ei
näyttänyt kuulevan.
"Älkää häiriytykö minun takiani", hän sanoi hiukan änkyttäen. "Voin
varsin hyvin!"
Hän pysähtyi, ojensi lasinsa saadakseen lisää samppanjaa ja nielaisi
sen yhdellä kulauksella.
"Hyvää on", hän sanoi. Hänen silmänsä kirkastuivat, ja poskille kohosi
vieno puna. Hänen katseensa hipaisi meidän kasvojamme jonkinlaisin
tylsin hyväksymis-ilmein ja kiiti sitten ympäri lämmintä, kodikasta
huonetta. Sitten hän taas puhui, yhä ikäänkuin tunnustellen tietä
sanojensa lomitse:
"Nyt menen pesemään ja pukeutumaan ja sitten tulen alas selittämään
asioita... Jättäkää minulle palanen tuota lampaanpaistia. Minä ihan
kuolen, ellen saa lihaa".
Hän katsahti pöydän yli toimittajaan, joka oli harvinainen vieras, ja
kysyi hänen vointiansa. Toimittaja aikoi kysyä jotain.
"Kerron heti kaikesta", sanoi aikakulkija. "Olen niin hullunkurisessa
asussa! Tuossa tuokiossa olen kunnossa jälleen".
Hän laski lasinsa pöydälle ja astui portaille vievälle ovelle. Jälleen
huomasin hänen rampuutensa ja hänen askeltensa pehmeän, laahustavan
äänen. Kohosin seisaalleni ja huomasin silloin, ettei hänellä ollut
mitään muuta jaloissaan kuin risaiset, verentahraamat sukat. Sitten ovi
sulkeutui hänen jälkeensä. Olin jo seuraamaisillani häntä, kun muistin,
miten vastenmielistä hänestä oli herättää touhua.
Hetkisen olin omissa mietteissäni. Sitten kuulin toimittajan, joka
tapansa mukaan ajatteli otsakkeittain, lausuvan: "Erään etevän
tieteilijän merkillinen käytös". Ja tämä palautti huomioni hauskaan
päivällispöytään.
"Mitä peliä tämä on?" sanoi sanomalehtimies. "Onko hän näytellyt
amatöörikaupustelijaa? En jaksa seurata mukana".
Kohtasin sielutieteilijän katseen ja luin hänen kasvoiltaan oman
tulkintani. Ajattelin aikakulkijaa vaivalloisesti kompuroimassa
portaita ylös. En luule kenenkään muun huomanneen hänen rampuuttaan.
Ensimäiseksi tointui hämmästyksestään lääkäri, joka soitti kelloa --
aikakulkija ei sietänyt palvelijoita pöydän ääressä odottelemassa
-- ja pyysi lämmintä lautasta. Silloin toimittajakin tarttui taas
kahveliin ja veitseen murahtaen, ja hiljainen mies seurasi esimerkkiä.
Käytiin jälleen käsiksi päivälliseen, ja keskustelun muodostivat jonkun
aikaa vain ihmettelevät huudahdukset. Sitten toimittaja alkoi palaa
uteliaisuudesta.
"Onko ystävämme koettanut lisätä vaatimattomia tulojaan, mutta saanut
kokea vastoinkäymistä, vai lieneekö hänellä Nebukadnesar-vaiheensa?"
hän kyseli.
"Olen vakuutettu siitä, että nyt on kysymyksessä aikakonejuttu", sanoin
kertoen uudelleen edellisestä yhdessäolostamme täällä. Uudet vieraat
ilmaisivat suoraan epäilyksensä ja toimittaja esitti vastaväitteitä:
"Mitä tuo aikakulkeminen oikein _oli?_ Eihän mies voinut peittyä pölyyn
paradoksissa piehtaroiden, vai kuinka?" Ja aiheeseen syvennyttyään hän
turvautui ivailuun. Eikö tulevaisuuden väellä ollutkaan vaateharjoja?
Eikä sanomalehtimieskään mistään hinnasta tahtonut uskoa, vaan ryhtyi
toimittajan kera tekemään kevyttä pilaa koko asiasta. Kumpikin oli
tuota uudenaikaista sanomalehtimieslajia -- kovin iloisia, ylimielisiä
nuoria miehiä. "Tulevaisuuden erikoiskirjeenvaihtajamme kertoo", huusi
sanomalehtimies juuri, kun aikakulkija palasi. Hänellä oli yllään
tavallinen iltapukunsa, eikä siitä muutoksesta joka minua äsken oli
hämmästyttänyt, ollut jälellä muuta kuin riutunut näkö.
"Kuulehan", virkkoi toimittaja hilpeästi, "nämä velikullat tässä
sanovat sinun matkustaneen ensi viikon puoliväliin!! Tahtoisitko kertoa
meille kaikenlaista pikku Roseberystä? Mitä kertomus maksaa?"
Sanaa sanomatta asettui aikakulkija paikallensa. Vanhaan tapaansa hän
rauhallisesti hymyili.
"Missä lampaanlihani on?" hän kysyi. "Mikä nautinto saada taas työntää
kahveli lihapalaseen!"
"Kertomus!" huusi toimittaja.
"Hiiteen kertomus!" sanoi aikakulkija. "Minä haluan syömistä, minä. En
hiisku sanaakaan ennenkuin saan suoliini hiukan peptonia. -- Kiitoksia.
-- ja suolaa myös".
"Yksi sana vain", pyysin minä. "Oletko ollut aikaa kulkemassa?"
"Antaisinpa shillingin riviltä sananmukaisesta kertomuksesta", virkkoi
toimittaja.
Aikakulkija työnsi lasinsa hiljaista miestä kohti kilauttaen sitä
kynnellänsä; hiljainen mies, joka oli tuijottanut häntä kasvoihin,
vavahti suonenvedontapaisesti ja kaatoi hänelle viiniä.
Päivällisen loppupuoli tuntui epämieluisalta. Mitä minuun tulee, nousi
alinomaa äkkinäisiä kysymyksiä huulilleni, ja uskallanpa väittää,
että samoin oli toistenkin laita. Sanomalehtimies koetti lieventää
jännitystä kertomalla kaskuja Hettie Potterista. Aikakulkija kiinnitti
kaiken huomionsa päivälliseensä osottaen maankiertäjän ruokahalua.
Lääkäri poltteli paperossia tarkastellen aikakulkijaa silmäripsensä
lomitse. Hiljainen mies näytti tavallistakin kömpelömmältä ja pelkästä
hermostuneisuudesta joi samppanjaa päättäväisesti ja säännöllisesti.
Vihdoinkin aikakulkija työnsi lautasensa syrjään ja katsahti
ympärillensä.
"Minun täytynee pyytää anteeksi", hän sanoi, "mutta olin kerrassaan
nälkään nääntymäisilläni. Olen elänyt erittäin ihmeellistä aikaa".
Hän ojensi kätensä sikaria tavottaen ja puraisi siltä pään.
"Mutta tulkaahan tupakkahuoneeseen. Kertomukseni on liian pitkä
rasvaisten lautasten ääressä kerrottavaksi". Ja hän kulki edellämme
viereiseen huoneeseen soittaen ohimennessään sähkökelloa.
"Oletko kertonut koneesta Blankille, Dashille ja Choselle?" hän kysyi
minulta heittäytyen taapäin nojatuolissaan ja mainiten nuo kolme uutta
vierasta nimiltään.
"Mutta koko juttuhan on mahdoton", väitti toimittaja.
"En jaksa todistella tänä iltana. Saatan kertoa teille jutun, mutta
todisteluun en ryhdy. Tahdon kertoa teille, jos sitä haluatte",
sanoi aikakulkija, "mitä minulle on tapahtunut, mutta keskeyttämisiä
on teidän vältettävä. Suurin osa siitä kuulostaa valheelta. Mutta
olkoon niin! Se on totta kaikesta huolimatta -- jokaikinen sana. Olin
laboratooriossani kello neljältä, ja sen jälkeen ... olen elänyt
kahdeksan päivää ... päiviä sellaisia, joita ei yksikään ihmisolento
ennen ole elänyt! Olen upo uupunut, mutta en voi mennä nukkumaan
ennenkuin olen kertonut siitä teille. Sitten vasta käyn levolle. Mutta
ei mitään keskeytyksiä! Suostutaanko?"
"Suostutaan!" sanoi toimittaja.
"Suostutaan!" toistimme me muut.
Ja nyt aikakulkija alotti kertomuksensa, jonka tässä teille esitän.
Aluksi hän nojasi taapäin tuolissaan puhuen väsyneen miehen tavoin;
mutta vähitellen hän vilkastui.
Kirjoittaessani muistiin hänen kertomustaan tunnen aivan liiankin
selvästi kynän ja musteen riittämättömyyden -- ja ennenkaikkea oman
kykenemättömyyteni -- ilmituomaan sen tehoa. Otaksun lukijan seuraavan
kylläkin tarkkaavaisena, mutta hän ei saata nähdä puhujan kalpeita,
vakavia kasvoja pienen lampun valokehässä, ei kuulla hänen äänensä
sävyä eikä seurata hänen ilmeittensä vaihteluja kertomuksen käänteissä.
Useimmat kuulijoista olivat varjossa, sillä tupakkahuoneen kynttilöitä
ei oltu sytytetty, ja vain sanomalehtimiehen kasvot ja hiljaisen
miehen jalat olivat valaistut. Aluksi me vilkuilimme silloin tällöin
toisiimme, mutta luovuimme siitä pian ja katselimme yksinomaan puhujan
kasvoja.