Kone.
Esine, jota aikakulkija piteli kädessään, oli kiiltävä, tuskin pientä
kelloa suurempi, hienorakenteinen metallikehys. Sisus oli osittain
norsunluuta, osittain jotain läpikuultavaa, kristallimaista ainetta.
Ja nyt minun täytyy kertoa laveasti ja tarkoin, sillä se mikä nyt
seuraa -- ellei aikakulkijan selitystä voi hyväksyä -- on tuiki
selittämätön seikka.
Hän otti yhden pienistä, huoneeseen sinne tänne asetetuista
kahdeksankulmaisista pöydistä ja laski sen lieden eteen kaksi jalkaa
liesimatolle. Tälle pöydälle hän asetti koneen. Sitten hän veti
esiin tuolin, jolle istahti. Paitsi konetta oli pöydällä vain pieni
varjostimella verhottu lamppu, jonka kirkas valo lankesi kokonaan
mallille. Yltympärillä oli lisäksi tusinan verran kynttilöitä,
joista kaksi metallisissa kynttiläjaloissa uunin reunakkeella,
muut seinälampuissa, joten huone oli kirkkaasti valaistu. Istuin
lähinnä valkeata matalassa nojatuolissa, jota siirsin eteenpäin
siksi että jouduin melkein aikakulkijan ja tulisijan väliin. Filby
istui aikakulkijan takana katsellen hänen olkansa yli. Lääkäri, ja
pormestari silmäilivät häntä sivultapäin oikealta, sielutieteilijä
vasemmalta. Hyvin nuori mies seisoi sielutieteilijän takana. Olimme
kaikin varuillamme. Minusta näyttää uskomattomalta, että meille näin
ollen olisi voitu tehdä minkäänlaista kepposta -- olipa se sitten miten
terävästi suunniteltu ja kuinka näppärästi toimeenpantu tahansa.
Aikakulkija katsahti ensin meihin, sitten koneeseen.
"No?" sanoi sielutieteilijä.
"Tämä pieni koje tässä", sanoi aikakulkija nojaten kyynärpäitään
pöytää vasten ja liittäen kätensä yhteen koneen yllä, "on vain malli.
Se on tekemäni ajan läpi kulkevan koneen luonnos. Te huomaatte, että
se näyttää kumman vinolta, ja että tämä tanko vilkuttaa omituisella,
melkeinpä epätodellisella tavalla".
Hän osotti sormellaan tuota osaa.
"Tässä on myöskin pieni valkoinen vipu ja tässä toinen".
Lääkäri nousi tuoliltaan tirkistellen esinettä.
"Se on sievää tekoa", hän sanoi.
"Sen valmistaminen vei kaksi vuotta ", vastasi aikakulkija. Kun me
kaikin sitten olimme jäljitelleet lääkärin toimenpidettä, sanoi hän:
"Nyt toivon teidän kaikkien selvästi käsittävän, että tämä vipu
painettaessa panee koneen lipumaan tulevaisuuteen, ja tämä toinen
päinvastaiseen suuntaan. Tämä satula tässä on aikakulkijan istuin. Nyt
aion painaa vipua, ja pois on kone kiitävä. Se häipyy näkyvistä, kulkee
tulevaisuuteen ja katoaa. Katsokaa tarkoin konetta, katsokaa pöytääkin
vakuuttautuaksenne siitä, ettei mikään petkutus ole kyseessä. En halua
että minua, kun olen mallini menettänyt, sanotaan puoskariksi".
Seurasi noin minuutin kestävä hiljaisuus. Sielutieteilijä näytti
aikovan sanoa minulle jotakin, mutta muutti mieltään. Sitten
aikakulkija ojensi sormensa konetta kohti.
"Ei", sanoi hän äkkiä, "antakaa minulle kätenne!"
Ja sielutieteilijän puoleen kääntyen hän tarttui hänen käteensä ja
käski hänen ojentaa etusormensa. Niin että sielutieteilijä joutuikin
lähettämään malliaikakoneen sen loputtomalle matkalle. Kaikki me
näimme vivun liikahtavan. Olen vallan varma siitä, ettei mitään
petkutusta tapahtunut. Tuntui tuulen henkäys, lampun liekki lehahti,
toinen uuninreunakkeella seisovista kynttilöistä sammui, ja yhtäkkiä
pieni kone pyörähti ympäri, kävi epäselväksi, näkyi aavemaisena
silmänräpäyksen ajan, metallin ja norsunluun heikosti välkähdellessä,
ja niin se oli mennyt -- kadonnut! Pöydällä oli enää vain lamppu.
Kaikki olivat hetkisen hiljaa.
"Hitto vieköön!" sanoi Filby sitten.
Sielutieteilijä tointui typerryksestään ja katsahti äkisti pöydän alle.
Sille aikakulkija hilpeästi nauroi.
"No?" hän sanoi sielutieteilijää matkien. Sitten hän nousi, meni
uuninreunakkeella olevalle tupakkakupille ja meihin selittäin seisten
alkoi täyttää piippuansa.
Me muut tuijotimme toisiimme.
"Kuulepas", sanoi lääkäri, "oletko aivan tosissasi? Uskotko vakavasti,
että tuo koje on vaeltanut tulevaisuuteen?"
"Aivan varmaan", vastasi aikakulkija kumartuen ottamaan puikolla
tulta uunista. Sitten hän piippuaan sytytellen kääntyi ja katseli
sielutieteilijää suoraan silmiin. (Näyttääkseen ettei ollut hämmentynyt
sielutieteilijä otti sikarin ja koetti sytyttää sen katkaisematta).
"Ja kaiken lisäksi, minulla on melkein valmiina suuri kone tuolla --
hän viittasi laboratoorioon -- ja kun se on kunnossa, aion tehdä sillä
matkan".
"Onko tarkotuksesi väittää, että tuo kone todella on mennyt
tulevaisuuteen?" kysyi Filby.
"Tulevaisuuteen tai menneisyyteen -- en totisesti tiedä kumpaanko".
Hetkisen kuluttua joutui sielutieteilijä innostuksen valtaan.
"Jos se kerran jonnekin on mennyt, on se varmasti kulkenut
menneisyyteen", hän sanoi.
"Miksi niin?" kysyi aikakulkija.
"Koska oletan ettei se ole liikkunut avaruudessa, ja jos se olisi
matkannut tulevaisuuteen, niin se yhä kaiken aikaa olisi täällä,
koskapa sen olisi täytynyt kulkea nykyhetken läpi".
"Mutta", väitin minä, "jos se olisi matkannut menneisyyteen olisi se
ollut näkyvissä tullessamme tähän huoneeseen, samoin viime torstaina
ollessamme täällä ja edellisenä torstaina ja niin poispäin!"
"Vakavia huomautuksia", sanoi pormestari näköjään puolueettomana
kääntyen aikakulkijaan päin.
"Ei vähääkään", vastasi aikakulkija ja virkkoi sitten
sielutieteilijälle:
"Sinähän ajattelijana voit tämän selittää. Tässähän on kysymyksessä
välillinen läsnäolo".
"Tietysti", sanoi sielutieteilijä saaden meidät jälleen vakuutetuiksi.
"Se on yksinkertainen sielutieteellinen seikka. Olisihan minun pitänyt
se muistaa. Se on varsin selvä seikka ja auttaa ilahduttavassa määrin
ymmärtämään paradoksia. Emme voi nähdä emmekä arvioida tätä konetta
enempää kuin rukinpyörän kehrävartta tai läpi ilman kiitävää nuolta.
Jos se kulkee ajan halki viisikymmentä tai sata kertaa nopeammin kuin
me, jos se läpäisee minuutin silloin kuin me sekunnin, niin siitä
saamamme vaikutus on tietysti vain viideskymmenes tai sadas osa siitä
minkä se tekisi, ellei se kulkisi ajassa nopeammin kuin me. Sehän on
päivän selvää".
Hän sujahutti kätensä sen avaruuden lävitse, missä kone äsken oli ollut.
"Ymmärrättekö?" hän nauraen kysyi.
Me istuimme hetkisen tyhjään pöytään tuijottaen. Sitten aikakulkija
kysyi meiltä, mitä tästä kaikesta arvelimme.
"Tänä iltana se kuulostaa kylläkin todennäköiseltä", sanoi lääkäri,
"mutta odottakaahan huomiseen, varrotkaapa aamun tervettä järkeä?"
"Haluaisitteko nähdä itse aikakoneen?" kysyi aikakulkija.
Ja sen sanottuaan hän otti lampun käteensä ja kulki edellä tietä
näyttäen pitkää, vetoista käytävää pitkin laboratoorioonsa.
Muistan elävästi väippyvän valon, hänen omituisen, leveän päänsä
varjokuvan, varjojen tanssin, muistan miten kaikin häntä seurasimme
hämmentyneinä, mutta epäuskoisina, ja kuinka me siellä hänen
työpajassaan näimme suuremman laitoksen tuota pientä konetta, jonka
olimme nähneet katoavan silmäimme edestä.
Jotkut sen osat olivat nikkeliä, toiset norsunluuta, toiset taas olivat
varmaankin vuorikristallista viilatut tai sahatut. Kone oli yleensä
valmis, mutta kierteiset kristallisauvat viruivat keskeneräisinä
penkillä muutamien piirustusten vierellä. Otin yhden sauvoista
tarkemmin sitä tutkiakseni. Se näytti olevan kvartsia.
"Kuulehan nyt!" sanoi lääkäri, "oletko ihan tosissasi, vai onko tämä
vain leikkiä -- niinkuin se aave, jonka viime jouluna meille näytit?"
"Tuolla koneella", vastasi aikakulkija kohottaen lamppua, "minä aion
tutkia aikaa. Käsitätkö? En eläissäni ole ollut enemmän tosissani".
Ei kukaan meistä oikein tietänyt miten asian ottaisi. Kohtasin Filbyn
katseen lääkärin olan takaa, ja hän iski minulle merkitsevästi silmää.