Pysähtymättä Pietarissa enempää kuin Moskovassakaan, palasi Litvinow
maatilalleen. Hän säikähti, nähtyään isänsä: kovin oli tämä käynyt
heikoksi ja raihnaiseksi. Ukko iloitsi poikansa tulosta, sen verran
kuin voi iloita ihminen, joka on elämänsä kanssa lopputilit jo
suorittanut. Heti jätti hän poikansa huostaan kaikki rappeutuneet
asiansa ja, narahdeltuansa vielä moniaan viikon, läksi pois elävitten
mailta.
Litvinow oli nyt yksinään vanhassa päärakennuksessa. Sydän raskaana,
ilman toivoja, ilman intoa, ilman rahoja rupesi hän hoitamaan taloutta.
Talouden hoitaminen Venäjällä ei ole mikään hauska asia, niinkuin
sen liiankin monet tietävät; siksi emme rupea lavealti kertomaan
siitä, kuinka työläältä se Litvinowistakin tuntui. Parannuksista
ja uudistuksista ei tietysti voinut olla puheitakaan; ulkomailla
saatujen tietojen käytäntöön-pano siirtyi tuonnemmas epämääräisiksi
ajoiksi; puute pakotti elämään vaan päivän kerrassaan ja suostumaan
kaikennäköisiin myönnytyksiin, aineellisiin sekä siveellisiin. Uusi ei
ottanut juurtuakseen, vanhalta oli kaikki mahti mennyt; taitamattomuus
ja tunnottomuus törmäilivät yhteen; koko yleinen olemus oli järkäytetty
ja huojui ja hyllyi kuin suolla hete, ja vain yksi ainoa suuri sana
"vapaus" liikkui kuni Jumalan henki vetten päällä. Kärsivällisyyttä
tarvittiin ennen kaikkea, ei potevaa kärsivällisyyttä, vaan toimekasta,
ei ilman oveluutta, ei vailla ketteryyttä välisti... Litvinowin
sieluntila teki hänen olonsa kahta tukalammaksi. Vähän oli hänessä
elämänhalua enää... Mistäpä olisi tullutkaan halu puuhata ja tehdä
työtä?
Mutia kului vuosi, meni toinenkin ja alkoi kolmas. Suuri aate alkoi
vähitellen toteutua, muuttua lihaksi ja vereksi: vesa nousi heitetystä
siemenestä, eikä tallaakaan sitä jalallaan nyt enää vihamies, ei
julkinen eikä salainenkaan.
Litvinow oli tosin loppujen lopussa vuokrannut suurimman osan maatansa
talonpojille kahdastuloilla (tulot puolekkain) ja ryhtynyt niinmuodoin
niukkaoloiseen alkuperäiseen taloudenhoitoon, mutta jotain hän
kuitenkin ennätti saada aikoin: pani tehtaan uudestaan kuntoon, perusti
pienen moision, jossa oli viisi vapaehtoista palkkalaista — kaikkiaan
ennätti niitä olla hänellä neljäkinkymmentä — suoritti tärkeimmät
yksityiset velat... Mielenkin rohkeus kasvoi hänessä; yhä enemmän alkoi
tuntea hänessä entistä Litvinowia. Syvällä piilevä surullinen tunne ei
tosin milloinkaan haihtunut; liian hiljaiseksi hän oli käynyt iäkseen,
sulkeutunut ahtaasen piiriinsä, luopunut kaikista entisistä tuttavista,
mutta kadonnut myös oli tuo tenhoton välinpitämättömyys, ja elävitten
joukossa liikkui ja toimi hän jälleen kuni elossa oleva konsanaankin.
Kadonneet olivat niinikään viimeisetkin jäljet hänet vallanneesta
lumouksesta: se oli nyt kuin unta vaan, kaikki tuo, mitä Badenissa
oli tapahtunut... Entäs Irina?... Vaalennut oli hänenkin kuvansa
ja kadonnut näkyvistä; himmeänä häämöitti vaan Litvinowin edessä
jotain vaarallista tuon usvan takana, joka yhä enemmän ja enemmän oli
kietoutunut Irinan haamun ympärille.
Tatjanasta tuli vaan harvoin kuulumisia. Litvinow oli saanut tietää,
että hän oli tätinensä asettunut asumaan pienelle maatilallensa, parin
sadan virstan päässä Litvinowin hovista, ja eleli siellä hiljakseen,
liikkuen sangen vähän ja melkein ketään vieraita vastaan-ottamatta,
muuten tyynenä ja terveenä.
Kerran, eräänä kauniina päivänä toukokuussa, istui Litvinow
työhuoneessaan, kylmäkiskoisesti selaillen pietarilaisen aikakauskirjan
viimeistä numeroa. Palvelija tuli sisään ja ilmoitti erään vanhan enon
saapuneen. Tämä eno oli äskettäin käynyt tervehtimässä Kapitolina
Markovnaa, jonka orpana hän oli. Eno oli ostanut maatilan Litvinowin
hovin läheisyydessä, ja oli nyt matkalla sinne. Kokonaisen vuorokauden
vieraili hän Litvinowin luona ja kertoili yhtä ja toisia Tatjanan
oloista.
Enon lähdettyä, lähetti Litvinow seuraavana päivänä Tatjanalle kirjeen,
ensimmäisen siitä asti kuin olivat eronneet. Siinä hän pyytää saada
edes kirjeellisesti uudistaa entistä tuttavuutta ja tiedustelee, eikö
hän enää saa ajatellakaan sitä, että he joskus vielä kohtaisivat
toisiansa. Jonkunlaisella levottomuudella odotteli hän vastausta, ja
vastaus tulikin vihdoin. Litvinowin kysymys sai ystävällisen kajauksen.
"Jos mieleenne johtuisi käydä meillä", näin päättyi Tatjanan kirje,
"niin terve tuloanne: sanotaan sairaittenkin olevan helpompi olla
kahden kesken kuin yksin." Kapilolina Markovna oli liittänyt terveisiä.
Litvinow ihastui kuin lapsi. Niin iloisesti ei hänen sydämmensä ollut
sykkinyt enää pitkään aikaan. Tuntui äkkiä niin keveältä ja kirkkaalta.
Niinhän tuulahtaa päivän noustessa ja pimeyden hälvetessä ilman henki
ja hiljaa huhahdellen kiitää auringon säteitten kera yli valveutuneen
maanpinnan. Pitkin päivää myhähteli Litvinow vähä väliä, työväkeäänkin
katsoessaan ja käskyjä jakaessaan.
Hän rupesi heti kohta hankkimaan lähtöä, ja kahden viikon kuluttua oli
hän jo matkalla Tatjanan luokse.