XXVIII.

Hän ajoi jotenkin hitaasti, oikaisten kyläteitse, ilman sanottavia

seikkailuja. Kerran vaan katkesi takapyörästä rauta. Seppä yritti

keittää sitä kokoon ja yritti uudelleen, mutta Litvinow lähetti

viimein sekä pyörät että sepät hiiteen, ja korjaamatta pyörä jäi.

Kaikeksi onneksi tuli selville, että Venäjällä saattaa varsin hyvin

matkustella, vaikka on pyörästä rautakin katkennut, varsinkin, jos

kulkee "pehmosta", se on lokaa myöten. Sen sijaan oli hänellä pari

kolme varsin hupaista kohtausta.

Eräässä majatalossa pidettiin sovintokäräjiä. Siellä kohtasi Litvinow

Pishtshalkinin, joka esiintyi hänen mielestään jonkinlaisena Solonina

tai Salomonina: niin korkeata viisautta uhkuivat hänen puheensa, ja

niin rajattomalla kunnioituksella häntä kohtelivat sekä tilan-omistajat

että talonpojat... Ulkomuodoltaankin oli hän yhä enemmän käynyt

muinais-ajan viisaitten näköiseksi: tukka oli päälaelta lähtenyt, ja

täyteläiset kasvot olivat yhtenä ainoana hyytelönä niin ylenpalttista

hyvää avua, ett'ei sitä enää mikään voima hillitä voi. Hän sanoi

Litvinowia tervetulleeksi "tähän, — jos minun sallitaan käyttää niin

omamaireista sanaa — tähän minun omaan kihlakuntaani", ja samalla

hän sitten vaipui hyvää tarkoittavien aikeitten haaveiluun. Yhden

uutisen hän kumminkin ennätti kertoa, nimittäin Voroshilowista. Tämä

kultaisen taulun sankari oli jälleen astunut sotapalvelukseen ja oli

jo ehtinyt pitää rykmenttinsä upseereille esitelmän "buddaismista"

tai "dynamismista", jotain sinne päin... Pishtshalkin ei ihan varmaan

muistanut.

Toisessa majatalossa, johon hän oli saapunut aamun koittaessa, sai hän

kauan aikaa odotella hevosia, ja torkahti kaleskoissaan. Hänet herätti

muuan ääni, joka tuntui tutulle. Hän avasi silmänsä.

Hyväinen aika! Eikös tuo ole herra Gubarew, joka seisoo tuossa

kuistilla, harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa yöpantalongeissa

ja sättii? Ei, se ei ole herra Gubarew... Mutta mikä merkillinen

yhdennäköisyys! Tällä herralla vaan on suu leveämpi ja hampaampi ja

alaspainuneitten silmäin katse vielä tuimempi ja nenä paksumpi ja

parta sakeampi ja koko kasvojen piirteet jykevämmät, inhottavammat.

— Senkin rrroistot! — kiljui hän verkalleen ja äreästi, laajalle

levitellen suden-omaista suutaan, — pakanan moukat... Siinä se nyt

on... tuo kehuttu vapaus... ei saa hevosiakaan... senkin rrroistot!

— Senkin rrroistot! — kajahti samassa oven takaa toinenkin ääni, ja

kuistille ilmaantui — niinikään harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa

yöpantalongeissa — tällä kertaa todellakin, ihan ilmeisesti, itse se

oikea herra Gubarew, Stepan Nikolajevitsh Gubarew. — Pakanan moukat! —

jatkoi hän, matkien veljeänsä (edellinen herra olikin hänen vanhempi

veljensä, juuri tuo vanhan koulun "hammaslääkäreitä", joka hoiti hänen

tilaansa). — Selkään niitä pitäisi antaa, niin justiin; vasten pläsiä

ne tarvitsisivat; vast'kuonoa — siinä heille vapaus... Jaaritellaan...

kunnan esimiehistä ja sen semmoisista!... kyllä minä näyttäisin!

Ja missäs se on tuo musjee Rostón?... Mitäs se nahjustelee? Hänen

asiansahan se on, senkin nälkäkurki... Tällaisia pysäyksiä matkalla!...

— Johan minä olen teille monta kertaa sanonut, veli hyvä, — puuttui

vanhempi Gubarew puheesen, — ett'ei hänestä ole mihinkään; ilmeinen

nälkäkurki. Te vaan, vanhan tuttavuuden nojalla... Musjee Rostón,

musjee Rostón!... Missä sinä kuhnailet?...

— Rostón! Rostón! — kiljui nuorempi, suuri Gubarew. — Huutakaapas häntä

oikein lujasti, veliseni Dorimedont Nikolaitsh!

— Huutelenhan minä minkä jaksan, veliseni Stepan Nikolaitsh. — Musjee

Rostón!

— Täss'on, täss'on, täss'on! kuului hätäinen ääni, ja tuvan nurkan

takaa ilmestyi — Bambajew.

Litvinow hämmästyi kovin. Poloisella entusiastilla oli yllään kulunut

attila, hihoissa reikiä. Hänen kasvojensa piirteet eivät olleet

sanottavasti muuttuneet, mutta vääntyneet ne olivat ja rypistyneet;

pienissä, levottomissa silmissä asui mateleva säikäys ja näljistynyt

alamaisuus, mutta värjätyt viikset ne törröttivät kuni ennenkin

pöhöisessä ylähuulessa. Gubarewin veljekset rupesivat heti kohta

miehissä sättimään häntä ylhäältä, kuistilta. Bambajew pysähtyi heidän

eteensä alhaalla, seisten loassa, selkä nöyrässä kyyryssä. Siinä

koetteli hän lepyttää heitä aralla myhäilyllä, kouristellen lakkiaan

punaisissa sormissaan ja myötäänsä muutellen jalkaa ja jupisten,

että hevoset saadaan heti kohta... mutta veljekset eivät lakanneet,

kunnes nuorempi katsahti Litvinowiin päin. Lieneekö Gubarew tuntenut

hänet, vai lieneekö hävennyt vierasta, en tiedä, mutta äkkiä hän

kääntyi ympärinsä, karhun-omaisesti, puraisi partaansa ja läksi astua

huojuilemaan vierastupaan. Veli vaikeni samassa hänkin ja, käännyttyään

myöskin karhun-omaisesti, meni edellisen jälkeen. Suuri Gubarew ei

nähtävästi ollut kadottanut vaikutusvoimaansa kotimaassaankaan.

Bambajew läksi verkalleen astumaan tupaa kohti... Litvinow huusi

häntä nimeltä. Bambajew katsahti taakseen, tarkasteli hetkisen ja,

tunnettuaan Litvinowin, riensi häntä kohti, kädet ojennettuina, mutta,

perille päästyään, tarttui käsillään kaleskain oveen, nuukahti sitä

vastaan ja purskahti katkeraan itkuun.

— Mutta älähän toki, älähän toki, — puheli Litvinow, kumartuen hänen

puoleensa ja koskettaen häntä olkapäähän.

Mutta toinen itki itkemistään.

— Näin... näin... pitkälle sitä... jupisi hän, nyyhkien.

— Bambajew! — kiljuivat veljekset tuvassa.

Bambajew kohotti päänsä ja pyyhkäisi pois kyynelensä.

— Terve, kultaseni, — kuiskaisi hän; — terve ja hyvästi kanssa!

Huudetaan, minua kutsutaan.

— Mutta mitenkäs sinä olet täällä? — kysyi Litvinow, — ja mitä tämä

oikeastaan on? Minä luulin heidän kutsuvan jotakin franskalaista...

— Minä olen heillä... taloudenhoitajana, voutina, — vastasi Bambajew,

tokaisten sormellaan tuvalle päin. — Franskalainen minusta tehtiin noin

vaan, leikin vuoksi. Mitäs tehdä, veikkonen! Nälkä alkoi ahdistaa,

rahaa ei kopekkaakaan; hätä käskee Lappalaisen jänistä ampumaan. Kyllä

siinä kunnianhimo kyytinsä näkee.

— Jokos _hän_ on kauankin ollut Venäjällä? Ja mitenkä hän selvisi

entisistä tovereistaan?

— Voi, veikkonen! Tiessään se on kaikki tuo... Tuli näetkös toinen

ilma... Tuon rouva Suhantshikowin, Matrjona Kuzminishnan, tiedätkös,

hän ajoi ihan niskapäästä pellolle. Toinen suri sitä niin, että läksi

Portugaliin.

— Portugaliinko? Mitä joutavia!

— Portugaliin kyllä, kahden Matrjonalaisen kanssa.

— Kenenkä kanssa?

— Matrjonalaisten kanssa, niin sanotaan hänen puoluelaisiansa.

— Onko Matrjona Kuzminishnalla oma puolue? Ja suurikin?

— Justiinsa ne kaksi henkeä, mutta siitä kuin _hän_ palasi kotia,

tulee jo pian puoli vuotta. Täällä maalla hän elelee veljensä kanssa ja

jos nyt kuulisit...

— Bambajew!

— Heti paikalla, Stepan Nikolaitsh, heti paikalla! Entäs sinä, veli

armas? Kukoistat vaan ja elämästäsi nautit! No, Luojan kiitos! Minnekäs

sinua nyt viedään?... Enpä maar olisi osannut luulla... Muistatkos

Badenia? Ne sitten oli aikoja, ne! Niin vainenkin! Muistathan sinä

Bindasowia? Aatteles, mies kuoli! Hän pääsi aksiisi-virkamieheksi,

mutta joutui ravintolassa tappeluun, ja siellä kolhasivat mieheltä

biljaardisauvalla pään puhki. Niin, niin; kyllä nyt on raskaat ajat!

Mutta sen minä vaan nytkin sanon: Venäjä... verraton maa! Katsos

nyt esimerkiksi tuota hanhiparia tuossa, tuommoisia et löydä koko

Europasta, et mistään! Oikeata arsamasilaista rotua!

Ja maksettuaan tämän viimeisen veronsa järkähtämättömälle

ihastumis-innolleen, läksi Bambajew juoksujalkaa vierastupaan, jossa

taaskin mainittiin hänen nimeänsä, muutamilla höysteillä.

Illan suussa läheni Litvinow Tatjanan maatilaa. Kartano, jossa

hänen entinen morsiamensa asui, seisoi mäellä pienen joen varrella,

keskellä hoidettua puutarhaa. Kartano oli uusi, äsken rakennettu ja

näkyi kauas yli joen ja pellon. Litvinow huomasi jo parin virstan

päästä sen teräväkattoisen ullakkokerroksen ja rivin akkunoita, jotka

hehkuivat ilta-auringon paisteessa. Jo viimeisestä majatalosta saakka

oli hän tuntenut salaista levottomuutta, mutia nyt valtasi hänet

hämmästys, miellyttävä, vaikka pelvonkin sekainen. "Mitenkähän minut

otetaan vastaan?" ajatteli hän; "mitenkähän minä ensin esiinnyn?"

Saattaakseen ajatuksiensa toisaalle, rupesi hän puhelemaan kyytimiehensä

kanssa, erään siivon, harmaapartaisen miehen, joka kaikessa

siivoudessaan oli kiskonut maksun kolmestakymmenestä virstasta,

vaikk'ei matkaa ollut viittäkäänkolmatta. Litvinow kysyi, tunsiko hän

Shestowin hovin omistajattaria?

— Shestowejako? Miks'enkäs minä heitä tunne! Hyviä ihmisiä; paremmilla

ei mitään tee. Meikäläisiä parantelevat, puhdas tosi. Lääkäreitä ovat.

Ja siellä käy väkeä koko piiristä. Jaa-a. Sinne ne kaikki vaan mennä

vääntyy. Jos, niinkuin esimerkiksi, joku on kipeä tai saanut haavan ja

sen semmoisia, niin heti he hauteita antavat ja laastaria ja pulveria,

ja apu niistä lähtee. Mutta niinkuin nyt maksua vaivasta, niin äläst':

me emme siihen voi olla suostuvaisia, sanovat, sillä me emme sitä rahan

edestä suinkaan tee... Koulun he niin-ikään asettivat tänne... No, se

nyt oli joutavaa!

Kyytimiehen jutellessa katseli Litvinow lakkaamatta kartanoon... Kas

tuolla astui nainen valkoisessa puvussa balkonille, seisoi siinä

hetkisen ja katosi... "Olikohan se hän?" Sydän hypähti. "Anna mennä!

Anna mennä!" huudahti hän kyytimiehelle. Tämä kiiruhti hevosiansa.

Moniahta silmänräpäys vielä, ja kaleskat ajoivat avatusta portista

pihaan.

Kuistilla seisoi jo Kapitolina Markovna, ja paukutti haltioissaan

käsiänsä, huutaen:

— Minäpäs tunsin ensiksi, minäpäs! Se on hän! Se on hän! Minäpäs tunsin!

Litvinow hyppäsi kaleskoista, odottamatta, kunnes saapuville rientänyt

passaripoika olisi avannut oven, syleili kiireimmiten Kapitolina

Markovnaa ja riensi sisään, eteiseen, saliin... Siellä seisoi hänen

edessään Tatjana, kainostellen, punehtuen. Hän loi Litvinowiin

hyväntahtoiset, lempeät silmänsä (hän oli vähän laihtunut, mutta se

vain somisti häntä) ja ojensi hänelle kätensä. Mutta Litvinow ei käynyt

hänen käteensä, vaan lankesi polvilleen hänen eteensä. Tatjana ei ollut

sellaista osannut odottaakaan, eikä tiennyt mitä tehdä... Kyynelet

kiertyivät hänelle silmiin. Hän säikähti, mutta kasvot kirkastuivat

ilosta...

— Grigori Mihailitsh, mitäs tämä nyt on, Grigori Mihailitsh! — puheli

hän, mutta Litvinow suuteli hänen vaatteensa helmaa... ja muisti

liikutuksella, kuinka hän Badenissakin oli ollut polvillaan hänen

edessään... Mutta silloin — ja nyt!

— Tanja! — toisteli Litvinow, — Tanja, oletko antanut minulle anteeksi?

— Täti, täti, mitäs tämä on? — kääntyi Tatjana Kapitolina Markovnan

puoleen, joka oli tullut huoneesen.

— Älä häiritse häntä, älä häiritse häntä, Tanja! — vastasi

hyväntahtoinen täti, — näethän: hän on tuonut syyllisen päänsä sinun

jalkaisi juureen.

Mutta aikapa on jo lopettaa, eikä enää ole mitään lisättävääkään. Lopun

arvaa lukija itsekin.

Entäs Irina?

Hän on yhtä ihana kuin ennenkin, huolimatta kolmestakymmenestä

ikävuodestaan; nuoria miehiä rakastuu häneen lukemattomissa määrin, ja

rakastuisi heitä enemmänkin, ellei... ellei...

Suvaitsetteko, lukija, siirtyä meidän kanssamme hetkiseksi Pietariin,

erääsen rakennukseen, joka on ensimmäisiä siellä? Katsokaas: edessänne

on avara huone, sisustettu — emme sano upeasti, sillä moinen sana olisi

liian jokapäiväinen, vaan — arvokkaalla, edustavalla, kunnioitusta

herättävällä tavalla. Tunnetteko jonkinlaista vapisemiseen asti syvää

kunnioitusta? Tietäkää siis: te olette astunut temppeliin, temppeliin,

joka on pyhitetty kaikkein korkeimmalle säädyllisyydelle, rakkaudesta

uhkaavalle hyväntekeväisyydelle, sanalla sanoen semmoiselle, mikä on

yläpuolella tämän multaisen maan. Teidät kätkee omituinen, salainen,

todella salainen hiljaisuus. Samettiset oviverhot, samettiset uutimet

akkunoissa, pöyheä, möyheä matto lattialla, kaikki tarkoittaa sitä,

kaikki on olemassa sitä varten, että jokainen räikeä äänne, jokainen

valtava tunteen ilmauminen täällä hiljeneisi, lientyisi. Huolellisesti

verhotut lamput herättävät tyyntä tunnelmaa; siveä tuoksu leviää

umpeassa ilmassa; samovaarikin pöydällä kihisee kainosti ja pidätellen.

Emäntä, Pietarin ylhäisessä maailmassa mahtava henkilö, puhelee tuskin

kuuluvasti. Hän puhelee koko ajan sillä tavalla, kuin olisi huoneessa

joku heikko, melkein kuoloa tekevä sairas; muut daamit noudattavat

hänen esimerkkiänsä, kuiskailevat hekin. Emännän sisar, joka tarjoilee

teetä, liikuttelee vaan huuliaan, niin että nuori mies hänen edessään,

sattumalta päässyt tähän säädyllisyyden temppeliin, ei oikein ole

selvillä, mitä hänestä tahdotaan, vaikka toinen jo kuudetta kertaa

huhahtaa: — _Voulez vous une tasse du thé?_[127] Nurkissa istuu nuoria,

somamuotoisia miehiä; äänetön liehakoiminen välkkyy heidän silmissään;

järkähtämättömän hiljainen, hiiviskelevä ilme asuu heidän kasvoillaan;

kunniamerkkien paljous kimaltelee hämärässä valossa heidän rinnoillaan.

Hiljaista on keskustelukin, kosketellen henkisiä ja isänmaallisia

asioita, F.N. Glinkan "Salaista pisaraa", lähetystointa itämailla,

luostareita, ja Veljeksiä Valkoisessa Venäjässä. Silloin tällöin

kulkee kuulumattomin askelin pehmoista mattoa myöten livreapukuisia

lakeijoita; heidän paksut pohkeensa elähtävät silkkisissä sukissaan

joka askeleelta; tuo jykeväin lihasten kunnioittava vavahtelu lisää

entistä valtavammaksi yleisen säädyllisyyden, hyvyyden, hartauden

tunnelmaa...

Se on temppeli! Se on temppeli!

— Oletteko nähneet tänään rouva Ratmirowia? — kysäisee kainosti joku

ylhäinen henkilö.

— Minä kohtasin hänet tänään Lisen luona, — vastaa Aiolon kantelena

emäntä; — minun on sääli häntä... Hänellä on ärtynyt mieli... _elle n'a

pas la foi_.[128]

— Niin, kyllä, — toistaa ylhäinen henkilö, — se oli muistaakseni Pjotr

Ivanitsh, joka hänestä sanoi tuolla tavalla ja kohdalleen sanoikin,

_qu'elle a... qu'älle a l'_ ärtynyt mieli.

— _Elle n'a pas la foi_, huhahtaa ilmoille emännän ääni, kuni

suitsutus-astian savu. — _C'est une âme égarée_. Hänellä on ärtynyt

mieli.

— Hänellä on ärtynyt mieli, — toistaa sisar pelkillä huulillaan.

* * * * *

Kas siinä syy, mikseivät kaikki nuoret miehet rakastu Irinaan...

He pelkäilevät häntä, he pelkäilevät hänen ärtynyttä mieliänsä.

Sellainen syntyi hänestä käypä fraasi; mutta tässä, niinkuin fraaseissa

konsanaankin, on palanen totuutta. Eikä ainoastaan nuorukaiset häntä

pelkäile; häntä pelkäilevät täysikasvuisetkin ja korkeat, jopa

ylhäisätkin henkilöt. Ei osaa kukaan toinen niin tarkkaan ja niin

hienosti huomata naurettavia tai vähäpätöisiä puolia ihmisluonteessa,

eikä kukaan muu kykene leimaamaan sitä niin sattuvalla sanalla... ja

sitä kipeämmin tuo sana polttaa, se kun lähtee sulohajuisilta, ihanilta

huulilta... Vaikea on sanoa, mitä tuossa sielussa milloinkin liikkuu,

mutia huhu ei myönnä yhdellekään hänen kumartajistansa valitun nimeä.

Irina Pavlovnan mies astuu nopeasti eteenpäin sitä tietä, jota

Franskalaisel sanovat kunnian-osoitusten tieksi. Lihava kenraali

kulkee hänen ohitsensa, ystävällinen kenraali jääpi hänestä jäljelle.

Ja samassa kaupungissa kuin Irina, oleskelee myös ystävämme Sosont

Potugin. Harvoin hän kohtaa Irinaa, jolla ei enää olekaan erityistä

syytä pitää yhteyttä hänen kanssaan... tyttönen, joka oli uskottu

Potuginin hoitoon, kuoli vähän aikaa sitte.

Viiteselitykset:

[1] croupier (krupiä) on pelipankeissa pelinhoitaja, joka suorittaa

pelaajille voitot, kokoaa pankille heidän tappionsa y.m. Suomentajan

muistutus.

[2] Panos täys'!

[3] Omistus-oikeuden periaate on Venäjällä kokonaan

järkaytetty.

[4] Näille venäläisille ruhtinaille.

[5] Hienoin osa.

[6] Lermontowin romaani. Suoment. muist.

[7] Ylhäinen vaatetus- ja käytöstapa.

[8] Jumala ties miksi.

[9] Hyvät ja pahat.

[10] Vapa-ajattelija.

[11] Ennen vanhaan kuuluisa valtiorikosten tutkimista varten asetettu

virasto; nyttemmin jo lakkautettu. Suomentajan muist.

[121] Yksi Pietaria pääkatuja. Suom. muist.

[13] 1 desälina = 1,00 hehtaaria.

[14] Annos biffiä perunoin kanssa.

[15] Tuttavallisessa keskustelussa mainitsee Venäläinen puhuteltavan sekä

ristimä- että isännimen. Suom. muist.

[16] Lahkolaisten johtaja.

[17] Viitta.

[18] Porvaristo, kansan ylivalta.

[19] Odi et amo. Qvare id faciam, fortasse reqviris?

Neseio: sed fieri sentio et excrucior. Catullus, LXXXVI.

(Vihaan ja rakastan. Kysyt kenties: miksikä niin teen? En tiedä:

vaan niin sen tunnen olevan ja kärsin siitä.)

[20] Nuori tyttö sydäntä vailla.

[21] Arina, Arinka — muodosteita Irina nimestä.

[22] Sietämättömiä sanoja.

[23] Te tunnette hänen huimapäisyytensä.

[24] Te ette esiinny hienon säädyllisesti.

[25] Se on aivan luonnollista nuorille tytöille, tiedättehän sen.

[26] Todellakin tapausten.

[27] Menestystä, minkä hän saavutti.

[28] Pitojen kuningatar.

[29] Kauniin sukupuolen ihailija.

[30] Kaikkien parhaimpain kavaljeerien kanssa.

[31] Ihan varmaan on Moskova teidän valtakuntanne keskipiste.

[32] Tämähän on ilmeistä vallankumousta.

[33] Ei suinkaan voisi sanoa, että teidän tytär neitenne on

ensimmäisessä baalissansa.

[34] Minulla, niinkuin tiedätte, on suopea mielenlaatu.

[35] Serkku hyvä, teidän tyttärenne on helmi; hän on täydellisyys.

[36] Joka oli kaikkien mielestä ihastuttava.

[37] Huolellisella hoidolla.

[38] Se tuuma käy laatuun, käy niinkin.

[39] Ja siinä se.

[40] Lapsuuden ystävä.

[41] (Erään laulun alkusanat:) "Kerran santarmia kaksi".

[42] Saisinko valkeata?

[43] Onko teillä paperosseja?

[44] Oikeita (espanjalaisia) papelitos'eja, kreivitär.

[45] Ylhäinen maailma.

[46] Olettepa koko koiranleuka.

[47] No niin, mitä? Mitä tahdotte?

[48] Sen sanon teille perästäpäin.

[49] Mutta mitä tekee herra V.? Miks'ei hän tule?

[50] Muuan syrjäinen piirikunta Novgorodin läänissä.

Suom. muist.

[51] Muuan syrjäinen piirikunta Novgorodin läänissä.

[52] Rauhoittukaa, hyvät rouvat. Herra V. on minulle luvannut saapua

teidän jalkainne juureen.

[53] Mutta toistaiseksi.

[54] Kiristi häneltä mitä mies oli vääryydellä ottanut.

[55] Ei suinkaan! Valtiolliset keskustelut ovat minun ihastukseni.

[56] Rouva on oikeassa.

[57] Orjain vapauttamisen päivä. Suom. muist.

[58] Joko ollaan isänmaan ystäviä tai ollaan olemalta.

[59] Mikä tuon herran nimi on?

[60] Kynäsankari.

[61] Tahdoit vaan naurattaa näitä rouvia.

[62] Progressi = yhteiskunnallinen edistys,

parannukset sisällisissä oloissa. 60-luvulla paljo käytetty sana

Venäjällä. Suom. muist.

[63] Kaikki tuo pohjimmainen ruuhka, tuo

tuloja vailla oleva joukkio, köyhälistöäkin pahempi, — se se on, joka

minua hirvittää.

[64] Samalla kuin Orfeo manalassa (muuan rivoluontoinen

näytelmä) ilmestyi, samalla progressikin sanoi viimeiset

sanottavansa.

[65] Te laskettelette aina jonninjoutavia.

[66] Silloinhan minä vasta vakava olenkin.

[67] Nyrkkiä on muistaminen ja muotoja noudattaminen, — nyrkki varsinkin

ylen tärkeä.

[68] Täällähän on naisia.

[69] Rouva ruhtinatar on kotona.

[70] Hyvä on, hyvä on.

[71] Pitkävihaisuutta.

[72] Mikä onnellinen sattuma.

[73] Rakas ystävä.

[74] Toisin sanoen vaikuttavia.

[75] Huviretket.

[76] Ei henkevyyttä, ei älyä.

[77] Joutuin, joutuin.

[78] Kas! Hyvää päivän, rakas rouva!

[79] Kuinka voitte tänään? Tulkaa kerallani vähän matkaa.

[80] Teidän korkeutenne on liian hyvä.

[81] Venäläisen moukan lemua kolminkertaisena saennuksena.

(Sen nimistä hajuvettä muka.)

[82] Vejannahkaisissa siteissä.

[83] Lyhykäinen mitätön loilotus. Suom. muist.

[84] Ensimmäinen rakastaja näytelmissä.

[85] Henkilö kansantaruissa. Suom. muist.

[86] Ylin määrä.

[87] Tuo perhanan pataässä.

[88] Hajamielisesti.

[89] Minä puhun elukoista.

[90] Mutta, rouva hyvä, elukastahan minäkin puhun.

[91] Niin juuri, rapu.

[92] Niin, niin, saattepa nähdä.

[93] Kiitos, kiitos. Näyttäkääs nyt, herra Fox, miten se käy.

[94] Mutta mitäs sen pitäisi tehdä?

[95] Sen pitää jäädä liikkumattomaksi ja käännellä pyrstöllään

[96] Venäläisiä.

[97] Viehättävää.

[98] Loilotusta tähän tapaan: "Muna voi, kana voi!"

[99] Se on mieletöntä. Sillä ei ole mitään yleistä merkitystä.

[100] Taaskin tuo kirottu politiika.

[101] Keskustelun sisällyksen moniaalla sanalla.

[102] Demi monde, ylhäisiä jäljittelevä alhaiso.

[103] Mikä rakkaus on?

[104] Sydämmeen nousseita vatsapuruja.

[105] Olen ihmetellyt teitä tänä iltana, rouva. Tehän teitte

kerrassaan pilkkaa meistä kaikista.

[106] En tällä erää enempää kuin muulloisinkaan.

[107] Selväähän se on.

[108] Se sattui.

[109] Salaliittolaiselta.

[110] Ja ett'ei tämä ole tyhjää hälytystä.

[111] Rout (lue: raut) ylhäisten juhlapidot, ilman tansseja.

[112] Kauniiden moskovattarien terveydeksi.

[113] No niin, ettekö tule jo?

[114] Ken siellä?

[115] Mutta hohtokiveni ovat minun hallussani.

[116] Mutta tämäpä nyt kaunista!

[117] Pyydän anteeksi epäkainouttani.

[118] Tarpeekseni olen jo saanut Badenista.

[119] Se on tuon matkan johdosta sinne, minne

suvaitsette.

[120] Vapaa-ajattelija.

[121] Ei niin kiivaasti! Herran tähden! Ei niin kiivaasti.

[122] Hermoromahdus.

[123] Kohtelias kavaljeeri.

[124] Viis minä mistään.

[125] Tosi asia.

[126] Litvinowin ennustukset kävivät toteen. Vuonna 1866 oli

Heidelbergissä venäläisiä opiskelevia kesä-lukukaudella 13,

talvi-lukukaudella 12.

[127] Suvaitsetteko kupin teetä?

[128] Häneen ei luoteta.