Kerran satuimme erääsen talonpojan pirttiin, jossa emäntä vast'ikään
oli kadottanut ainoan, hellästi rakastetun poikansa. Kummastelimme
kovinkin, nähdessämme hänet aivan tyynenä, melkeinpä iloisena.
— Älkää pahaksi panko, — sanoi isäntä, joka nähtävästi oli huomannut
kummastuksemme; — hän on nyt puutunut.
Ja "puutunut" oli Litvinowkin. Samallainen tyyneys valtasi hänetkin
matkan ensi hetkinä. Kokonaan murtuneena ja toivottomasti onnettomana
hän sai nyt edes levähtää kuluneen viikon rauhattomuudesta ja
kiusaantumisesta, kaikista noista iskuista, joita hän myötäänsä oli
saanut tuta. Sitä kovemmin ne olivat häntä runnelleet, mitä vähemmin
hän oli luotu moisia myrskyjä kestämään. Hän ei todellakaan toivonut
enää mitään, ja koetti olla muistelematta, ennen kaikkea olla
muistelematta. Hän oli matkalla Venäjälle... pitihän sitä jonnekin
joutua, mutta mitään aikeita ei hänessä enää ollut omaan itseensä
nähden. Hänen oli vaikea tuntea itseänsä; hän ei käsittänyt omia
tekojansa, ikäänkuin olisi tuo oma "minä" häneltä kokonaan kadonnut,
ja vähän tuo "minä" yleensäkään veti hänen huomiotaan puoleensa.
Välistä tuntui hänestä kuin olisi hän kuljettamassa itseään ruumiina;
haihtumattomat sisällisen tuskan kirpeät vihjaukset ne vaan silloin
tällöin muistuttivat hänelle, että hän vielä on elävitten kirjoissa.
Toisin ajoin näytti hänestä käsittämättömältä, mitenkä mies —
miehinen mies — saattaa niin suuressa määrin joutua naisen, rakkauden
vaikutuksen alaiseksi... "Häpeällistä heikkoutta!" jupisi hän,
puisteli viittaansa ja asettui tanakkaampaan asentoon: nyt muka on
lopussa se, mikä ollut on, ja nyt alkaa uusi.... mutta silmänräpäyksen
perästä hän vain myhähti katkerasti ja kummasteli itseänsä.
Hän rupesi katsomaan akkunasta ulos. Ilma oli sameata, kosteata;
sadetta ei ollut, mutta usmaa oli vielä, ja matalalti verhosivat pilvet
taivasta. Tuuli oli vastainen. Loppumattomina jonoina kiiti akkunan
ohi vaaleita höyryhyökyjä, milloin yksitellen, milloin sekaantuen
sakeampiin savupilviin. Hän alkoi seurata silmillään tuota höyryä
ja savua. Kiertymistään kierrellen, kohoillen ja painuen takertui se
ruohoon ja pensaisin, ikäänkuin väännellen, venytellen ja hälveten,
— semmoisina ne kiitivät, pilvi pilven perässä... ne vaihtuivat
alinomaa ja pysyivät alati samoina... yksitoikkoista, hätäistä, ikävää
temmellystä! Välistä tuulahti toisaalta, tie teki käänteen — silloin
katosivat joukot äkkiä ja ilmestyivät vastapäiseen akkunaan; ja sitten
heilahti jälleen tuo suunnaton pyrstö toiselle puolelle, jälleen
kätkien hänen näkyvistään Reinin laajan laaksomaan.
Hän katseli katselemistaan, ja kummallisia mietteitä heräsi hänessä.
Hän istui vaunussa yksinään; ei kukaan häirinnyt häntä.
— Savua, savua! — toisteli hän monistellen.
Ja äkkiä näytti hänestä kaikki olevan savua, kaikki, hänen oma
elämänsä, venäläinen elämä — kaikki, mikä inhimillistä on, varsinkin
venäläistä. — Kaikki on savua ja usmaa! — ajatteli hän. — Näyttää
siltä, kuin kaikki muutteleisi alinomaa, kaikkialta nousee uusia
muotoja, ilmiöt ajelevat toisiansa, mutta todellisuudessa on kaikki
sittenkin yhtä ja samaa; kaikki rientää, kiirehtii jonnekin — ja kaikki
katoaa jäljettömästi, saavuttamatta mitään. Tuulahtaa vaan äkkiä
toisaalta, silloin hyökkää kaikki päinvastaiselle puolelle, ja siellä
alkaa sama, yhä väsymätön, levoton ja — turha temmellys.
Hänen mieleensä muistui, mitä kaikkea jyrisevää ja räiskivää oli
tapahtunut hänen silmiensä edessä näinä viime vuosina.
— Savua — jupisi hän — savua.
Hänelle muistuivat mieleen kiivaat kiistat ja pohdinnat ja huudot
Gubarewin luona ja toistenkin, vanhain ja nuorten, luona.
— Savua, — toisteli hän, — savua ja usmaa.
Muistuivat hänen mieleensä vihdoin kuuluisat kenraalien kemut,
muistuivat muutkin keskustelut ja toistenkin valtiollisten miesten
puheet, jopa kaikki sekin, mitä Potugin oli saarnaillut...
— Savua vaan, savua eikä mitään muuta.
Entäs hänen omat pyyteensä ja tunteensa ja yrityksensä ja mietteensä!
Hän viittasi vaan kädellään.
Mutta juna se sillä välin kiiti kiitämistään. Kauaksi olivat jo jääneet
Rastadtit ja Karlsruhet ja Bruchsalit. Oikeanpuoliset vuoret olivat
siirtyneet loitommas ja paenneet kauas. Nyt ne lähenivät jälleen, mutta
matalampina ja metsineen jo harvempina.
Juna teki jyrkän käännöksen. Oltiin Heidelbergissä. Vaunut vyöryivät
asemakatoksen alle; alkoi kuulua myöjäin huutoja: siellä kaupiteltiin
kaikenlaisia, venäläisiäkin, sanomalehtiä. Matkustajat hääräilemään
ja astumaan asemasillalle. Litvinow yksin ei jättänyt nurkkaansa,
vaan istui paikoillaan, maahan tuijottaen. Äkkiä kuuli hän nimeänsä
mainittavan. Hän nosti silmänsä: Bindasowin naama kurkisti akkunasta
sisään, ja sen takana — vai siltäkö hänestä näytti vain? — ei,
todellakin: siellä oli koko joukko badenilaisia tuttuja kasvoja: siinä
Suhantshikowin rouvat, siinä Voroshilowit, siinä Bambajewitkin; kaikki
he lähenevät Litvinowia, ja Bindasow huutaa kohti kulkkua:
— Missäs se Pishtshalkin on? Hänenhän piti tulla; mutta sama se;
astupas vaan ulos, vauva; me olemme lähdössä Gubarewin luokse.
— Niin, veikkonen, niin justiin; Gubarew odottaa meitä, — vahvisti
Bambajew, pujotteleiden esille; — lähde pois!
Litvinow olisi suuttunut, ellei tuo masentava taakka olisi ollut
painamassa hänen sydäntään. Hän katsahti Bindasowiin ja kääntyi
sanaakaan sanomatta pois.
— Kuulittehan te, että Gubarew on täällä, — huudahti rouva
Suhantshikow, ja ihan olivat silmät hypätä päästä.
Litvinow ei liikahtanutkaan.
— Mutta kuulehan toki, Litvinow, — rupesi vihdoin Bambajew puhumaan;
— onhan täällä muitakin kuin Gubarew; täällä koko falangi mitä
erinomaisimpia, mitä viisaimpia ihmisiä, Venäläisiä, ja jokainen tutkii
luonnontieteitä, ja kaikilla on mitä jaloimmat mielipiteet. Tottahan
sinä jäät edes heidän tähtensä. Täällä on muun muassa tuo... kas, kun
en nyt muista nimeä, mutta se nyt on sanalla sanoen nero.
— Älkää välittäkö hänestä, Rostislaw Ardaliovitsh, — sekaantui rouva
Suhantshikow, — älkää vainenkaan välilläkö! Näettehän te, millainen
se on miehiänsä! Ja samallaista se on koko hänen heimonsakin. Hänellä
on täti, joka ensi alussa näytti minusta järkevältä ihmiseltä; mutta
toissa päivänä matkustin hänen kanssaan tänne — hän oli vast'ikään
tullut Badeniin ja yks' kaks', uskottenkos, mennä jyristää jo
takaisin, — no niin, minä matkustin hänen kanssaan tänne asti ja
rupesin tiedustelemaan hänellä yhtä ja toista. Aatelkaas, jospa edes
sanasenkaan olisi minulle vastannut, tuo korskea ihminen! Senkin
aristokraatti!
Kapitolina Markovna parka — aristokraatti! Ei olisi osannut hän odottaa
mointa loukkausta!
Mutta Litvinow oli yhä vaiti. Hän kääntyi pois päin ja veti lakin
silmilleen.
Juna lähti viimein liikkeelle.
— No mutta sano edes jotakin jäähyväisiksi, sinä suolapatsas! — huusi
Bambajew. — Eihän tästä tämmöisestä!
— Riepu! Lällä! — ulvoi Bindasow. Vaunujen vauhti lisääntyi, ja hänen
sopi siis huoleti haukkua. — Visukinttu! Etana! Inutippa!
Lieneekö Bindasow juuri tällä hetkellä tekaissut tuon viimeisen
sanan, vai lieneekö sen muilta saanut, en tiedä, mutta kovin se näkyi
miellyttävän kahta lähellä olevaa mitä jalomielisintä nuorta miestä,
jotka olivat tutkimassa luonnontieteitä täällä. — Muutaman päivän
kuluttua näet luettiin sama sana jo venäläisessä aikakauslehdessä, joka
siihen aikaan ilmestyi Heidelbergissä nimellä _A tout venant je
crache!_[124] eli: "Luoja suojaa, sika ei syö!"[125]
Mutta Litvinow toisteli toistelemistaan entistä sanaansa: savua, savua,
savua!
— Tällä haavaa, — näin hän ajatteli — on Heidelbergissä toista
sataa venäläistä ylioppilasta; kaikki he tutkivat kemiaa, fysikkaa,
fysiologiaa — muuta eivät korviinsakaan ota, mutta viiden, kuuden
vuoden perästä ei samain kuuluisain professorien luennoilla enää käy
viittätoistakaan henkeä... tuuli kääntyy, savu hulmahtaa toisaalle...
savua, savua, savua![126]
Yöllä hän kulki Casselin ohitse. Pimeyden mukana laskeusi hänen
päällensä sanomaton, jäytävä haikeamielisyys, ja hän hyrähti itkemään,
hyyristyen vaunun kolkkaan. Kauan virtasivat kyynelet, tuottamatta
hänelle huojennusta; päinvastoin ne raatelivat häntä katkerasti ja
kipeästi.
Samaan aikaan makasi vuoteellaan eräässä Casselin hotellissa Tatjana,
kuumetaudin tuskissa. Kapitolina Markovna istui hänen vuoteensa
vieressä.
— Tanja, — puheli hän — salli nyt minun Herran tähden lähettää
sähkösanoma Grigori Mihailitshille; saanhan lähettää, Tanja!
— Ei, täti, — vastasi toinen — ei se ole tarpeellista; älä ole
huolissasi. Anna vettä juodakseni; kyllä tämä pian menee ohi.
Ja viikon perästä hän paranikin, ja molemmat nais-ystävät jatkoivat
matkaansa.