Hurjasti hulvahti veri Litvinowin päähän, laskeutui sitten verkalleen
ja raskaasti hänen sydämmeensä, ja kiveksi se sinne jähmettyikin.
Hän luki Irinan kirjeen uudelleen ja hervahti, kuten kerran ennen
Moskovassakin, vaipui voimatonna sohvalle ja istui siinä liikahtamatta.
Pimeä pohjattomuus saarsi hänet äkisti joka haaralta, ja mielettömästi,
hurjasti hän tuijotti tuohon pimeyteen. Niin muodoin jälleen, jälleen
petosta, taikka ei, petostakin pahempaa — valhetta ja halpamaisuutta...
Elämä on murrettu, kaikki on reväisty irti juurineen, perustuksiaan
myöten, ja se ainoakin, mihin vielä olisi voinut tarttua, viimeinen
tuki — säpäleinä sekin.
— "Tule meidän perässämme Pietariin", toisteli hän, sydämmessään
katkerasti nauraen; "me hankimme siellä tointa sinulle... Toimiston
päällikkökö minusta siellä tehdään, vai mikä? Ja ketä ovat nuo
_me?_ Tuossapa nyt tuli näkyviin hänen menneisyytensä! Siinä se
nyt on, tuo salainen, tuo muodoton ydinkohta, jota minä en tunne, vaan
jonka hän sanoi tahtovansa sovittaa ja polttaa kuin tulessa! Siinä se
nyt on, tuo vehkeitten, salaisten suhteitten maailma, täynnä Belskien
ja Dolskien juttuja... Ja mikä tulevaisuus, mikä ihana tehtävä minua
odottaakaan! Elää hänen läheisyydessään, käydä häntä tervehtimässä,
jakaa hänen kanssaan muotidaamin irstaisia haaveita, sellaisen, joka
on tuskastunut ja kyllästynyt maailmaansa eikä kumminkaan voi elää
ulkopuolella sen piiriä, olla hänen kotiystävänänsa ja tietysti
herra kenraalin myös... kunnes oikku on ohitse, ja plebeiji-ystävä
on kadottanut pikanttisuutensa, ja hänen sijaansa astuu tuo samainen
lihava kenraali tai herra Finikow, kas se se on mahdollista ja suloista
ja kenties hyödyllistä — mainitseehan hän kirjeessäänkin minun kykyjeni
hyödyllisestä käyttämisestä — mutta tuo aie — se on mahdoton panna
loimeen, mahdoton!"
Litvinowin sielussa sävähteli äkkinäisiä, hurjia raivonpuuskia,
niinkuin ilmassa viuhahtelee vihureita ukon-ilman edellä... Jok'ainoa
lause Irinan kirjeessä suututti häntä, nuo vakuuttelut hänen
tunteittensa kestävyydestä nekin loukkasivat häntä.
— Min'en jätä tätä asiaa sikseen! — huudahti hän; — min'en salli hänen
leikitellä niin armottomasti minun elämälläni...
Hän hyppäsi pystyyn, sieppasi hattunsa, mutta mitä oli tehtävä?
Juostako Irinan luokse? Vastatako hänen kirjeesensä? Hän pysähtyi;
kädet hervahtivat.
Todellakin: mitä oli tehtävä?
Eikös hän juuri itse ollut jättänyt tuota ankaraa ratkaisua Irinan
valinnan varaan? Valinta oli käynyt toisin kuin Litvinow olisi
suonut... mutia tämän vaaran alaisiahan kaikki valinnat ovat. Irina
oli tosin muuttanut päätöksensä; hän itse oli ensimmäisenä ilmoittanut
tahtovansa hyljätä kaikki ja seurata häntä, mutta eihän hän nyt
vikaansa peittelekään, sanoohan hän suoraan olevansa heikko nainen.
Irina ei ole tahtonut pettää häntä, hän on pettynyt omassa itsessään...
Mitäpä siihen olisi sanomisia? Ei hän ainakaan teeskentele, ei
viekastele... hänen kirjeensä on suoraa puhetta, säälimättömän suoraa.
Eihän mikään pakottanut Irinaa heti lausumaan mieltänsä, eihän mikään
estänyt häntä rauhoittelemasta Litvinowia, venyttämästä asiata ja
jättämästä kaikkea epätietoiseksi hamaan siihen asti... kuin olisi
miehensä kera lähtenyt Italiaan!... Mutta sittenkin on Irina murhannut
hänen elämänsä, murhannut kaksi elämää!... Vähänkös sitä tapahtuu!
Mutta Tatjanan edessä Irina ei ole syypää. Hän yksin, Litvinow, hän
yksin on syyllinen, eikä ole hänellä oikeutta puistaa päältään sitä
edesvastausta, jonka hän nurjalla menettelyllänsä on raskaana taakkana
hartioilleen sälyttänyt...
Niin kyllä; mutta mitä olisi tehtävä nyt?
Hän heittäysi jälleen sohvalle, ja jälleen kului hetki hetken perästä
synkkänä, sanatonna, jäljettömästi, ahmivalla kiiruulla...
— Vai olisiko tehdä, niinkuin hän sanoo? — sävähti hänen mielessään. —
Hän rakastaa minua, hän on minun; eiköhän tuo viettämys toisiimme, luo
intohimo, joka monen vuoden perästä puhkesi ilmi niin voimakkaana, —
eiköhän se ole jotain, jota on mahdoton välttää, mahdoton vastustaa,
niinkuin luonnonlakiakin? Asua Pietarissa... ja olenko minä sitten
ensimmäinen, joka olisi moisessa asemassa? Ja missäpä me tyyssijan
muuallakaan saisimme?...
Hän vaipui mietteisin, ja Irinan haamu, sellaisena kuin se ikipäiviksi
oli painunut hänen viimeisiin muistelmiinsa, astui hiljaa hänen
eteensä...
Mutta hetkeksi vain... Hän tointui jälleen ja sysäsi uudella
suuttumuksen puuskalla luotaan sekä nuo muistelmat että tuon lumoavan
haamun.
— Sinä tarjoat minun juoda tuosta kultaisesta maljasta, — huudahti hän
— mutta myrkkyä on sinun juomassasi, ja loalla ovat valkoiset siipesi
saastutetut... Pois! Jäädä tänne sinun kanssasi sen perästä kuin
minä... olen ajanut pois, ajanut pois morsiameni, — se olisi konnan
työtä!
Hän puristi haikealla mielin käsiään yhteen, ja syvyydestä kohosi
näkyviin muuan toinen haamu, kärsimyksen leima liikkumattomissa
piirteissä, äänetön nuhde jäähyväiskatseessa...
Ja silleen kitui Litvinow vielä kauan aikaa; kauan heittelihe sinne
tänne hänen runneltu mielensä, kuni sairas kovassa taudissa. Ensi
hetkestä saakka oli hän aavistanut tällaista asian loppua... alussa
se oli ilmestynyt hänelle kaukaisena, hiukan häämöittävänä pilkkuna
keskellä sisällisten taistelujen tuuliaispäitä ja pimeyttä; sittemmin
se oli alkanut astua yhä lähemmäs ja lähemmäs ja oli vihdoin kylmänä
säilänä pistänyt häntä sydämmeen.
Litvinow veti vielä kerran nurkasta esille matkalaukkunsa, vielä kerran
pani hän siihen kaikki tavaransa hätäilemättä, vieläpä omituisella
tympeällä huolellisuudellakin, soitti passarin, suoritti laskunsa ja
lähetti Irinalle näin kuuluvan venäjänkielisen kirjeen:
"En tiedä, lienettekö tällä erää syyllisempi edessäni kuin silloinkaan;
sen vaan tiedän, että isku oli tällä kertaa paljoa ankarampi. Kaikki
on lopussa. Te sanotte minulle: 'minä en voi', ja minä toistan teille
samoin: minä en voi... sitä, mitä te tahdotte. En voi, enkä tahdo.
älkää vastatko minulle. Te ette kykene antamaan minulle sitä ainoata
vastausta, minkä minä ottaisin vastaan. Minä lähden huomenna varhain
ensimmäisellä junalla. Jääkää hyvästi, olkaa onnellinen... Emme
kaiketikaan enää näe toisiamme."
Litvinow ei liikahtanut huoneestansa koko iltana; Jumala ties, lieneekö
hän mitä odottanut.
Kello seitsemän tienoissa illalla lähestyi kahdestikin hotellin kuistia
muuan nainen, musta mantilli yllä, harso silmillä. Astuttuaan vähän
loitommas ja katseltuaan jonnekin kauas, teki hän äkkiä kädellään
päättävän liikkeen ja läksi kolmatta kerta kuistia kohti.
— Minne matka, Irina Pavlovna? — kuului hänen takanaan muuan kiihkeä
ääni.
Irina katsahti vavahtaen taakseen. Potugin kiirehti siellä hänen
luokseen.
Irina pysähtyi, mietti hetkisen ja syöksi hänen luokseen, tarttui häntä
käsivarteen ja veti hänet syrjään.
— Viekää, viekää minut pois, — puhui hän hengästyen.
— Mikäs teidän nyt on, Irina Pavlovna? — jupisi Potugin, hämmästyen.
— Viekää minut pois — toisti hän entistä kiihkeämmin, — ellette tahdo,
että minä jäisin ainaiseksi tuonne!
Potugin nyökkäsi nöyrästi päätänsä. He kiirehtivät pois.
Seuraavana aamuna aikaisin, kun Litvinow oli jo matkalle
lähtemäisillään, astui hänen huoneesensa — samainen Potugin.
Hän lähestyi Litvinowia ja puristi ääneti hänen kättään. Litvinow ei
virkkanut hänkään mitään. Kumpikin näytti olevan hieman hämillään, ja
turhaan koetteli kumpikin myhähtää.
— Tulin toivottamaan teille onnellista matkaa, — virkkoi Potugin
viimein.
— Mistäs te tiesitte minun lähtevän tänään? — kysyi Litvinow.
Potugin katseli ympäri lattiaa.
— Onpahan vaan minulla tieto siitä, niinkuin näette. Meidän viimeinen
keskustelumme se sai niin kummallisen käänteen. Minä en tahtonut erota
teistä, ennenkuin olin saanut lausua teille sydämmellisen sympatiani.
— Sympatianne nyt... kun lähden pois?
Potugin katsahti murheellisesti Litvinowiin.
— Voi, hyvä Grigori Mihailovitsh! — aloitti hän, huoaisten; — ei meillä
nyt ole aikaa tuollaisiin hivuksen halkomisiin ja väittelyihin. Mikäli
minä olen huomannut, ette te kovinkaan innokkaasti harrasta kotimaista
kirjallisuutta, ja siitä syystä ei liene teille Vasjka Buslajewkaan
kovin tuttu.
— Kuka?
— Vasjka Buslajew, huima poika Novgorodista, Kirsha Danilowin
kokoelmassa.
— Mikä Buslajew? — kyseli Litvinow, hieman ymmällä näin äkkinäisestä
puheen käänteestä. — En minä tunne sellaista.
— Välipä sillä! Katsokaas, minä tahdon vaan kiinnittää huomiotanne
erääsen seikkaan. Vasjka Buslajew, saatuaan maanmiehensä toivioretkelle
Jerusalemiin ja uituaan siellä, heidän suureksi kauhukseen, ilki
alastomana pyhässä Jordanin joessa, sillä hän ei sanonut uskovansa
"ei aivastuksia eikä unia eikä myöskään variksen vaakumista", — tämä
samainen logillinen Vasjka Buslajew kiipeää sitten Taborin vuorelle,
mutta tämän vuoren huipulla on iso kivi, jonka ylitse kaikenkaltaiset
ihmiset ovat turhaan hypätä koettaneet... Vasjkan tekee mieli koetella
onneansa hänenkin. Osuu tuosta hänen tielleen kuolleen pääkallo,
ihmisen luu. Vasjka sysäisee sitä jalallaan. Ja silloin puhuu hänelle
pää tällä tavalla: "Mitäs siinä sysit? Osasin minä elää, osaan minä
tomussakin loikoa — ja niin se käy sinunkin." Ja niin kävikin: Vasjka
hyppää kiven yli ja oli jo pääsemäisillään toiselle puolelle, mutia
kanta hipasi kallioon, ja hän taittoi niskansa. Ja sallikaa minun tähän
ohimennen huomauttaa, että minun ystäväni, slavofiilit, jotka ovat
niin kärkkäitä sysimään jalallansa kaikenlaisia kuolleitten kalloja
ja mädänneitä kansoja, — heidän ei haittaisi vähäsen mietiskellä tätä
tarua.
— Mutta mitäs tämä oikeastaan tarkoittaa? — keskeytti vihdoin Litvinow
maltittomana. — Suokaa anteeksi, minun pitäisi jo...
— Tätä se tarkoittaa, — vastasi Potugin, ja hänen silmissään välähti
niin hellä ystävällisyys, ett'ei Litvinow olisi osannut häneltä
sellaista odottaakaan; — tätä se tarkoittaa: te ette sysi ettekä lyki
kuolleen ihmisen kalloa, ja siksipä teidän kenties, hyvyytenne tähden,
on sallittukin päästä kovan-onnen kiven yli. En tahdo enää viivytellä
teitä; sallikaa minun vain syleillä teitä jäähyväisiksi.
— En yritäkään hypätä, — virkkoi Litvinow, suudellen Potuginia kolme
kertaa. Hänen sielunsa murheellisiin luuloisin liittyi tuokioksi sääli
tuota yksinäisiä poloista kohtaan. — Mutta matkalle nyt...
Hän alkoi hääräillä.
— Antakaas minunkin kantaa jotain, — tarjoutui Potugin.
— Ei, kiitoksia, älkää vaivatko itseänne; kyllä minä itsekin...
Hän pani lakin päähänsä ja tarttui käsilaukkuunsa.
— No niin — virkkoi hän, seisten jo kynnyksellä, — te sanoitte
nähneenne hänet eilen?
— Näin.
— No... mitäs hän?
Potugin oli tuokion ääneti.
— Hän odotteli teitä eilen... ja odottelee teitä tänäänkin.
— Vai niin! Sanokaa sitten hänelle... Tahi ei, ei tarvitse, ei
tarvitse. Hyvästi!... Hyvästi!
— Jääkää hyvästi, Grigori Mihailovitsh!... Ja vielä sananen! Kyllä te
ennätätte kuulla minua; junan lähtöön on vielä runsasta puoli tuntia.
Te palajatte nyt Venäjälle... Te ryhdytte siellä... aikaa voittaen...
toimimaan... Sallikaa vanhan lörpön — ja minähän valitettavasti en
muuta ole kuin lörppö — sallikaa minun antaa teille matkaevääksi
muuan neuvo. Joka kerta kuin ryhdytte johonkin asiaan, kysykää
itseltänne, teettekö palveluksen sivistykselle — tämän sanan täydessä,
perinpohjaisessa merkityksessä — edistättekö jotain sen aatteista,
onko teidän toimellanne se pedagoginen, europalainen luonne, joka
yksistään on hyödyllinen ja hedelmällinen nykyaikana! Jos niin on,
— käykää pelvotta eteenpäin: te olette oikealla tiellä, ja työnne
saa siunauksen! Ette enää ole yksinänne, Jumalan kiitos! Te ette ole
oleva "kylväjä korvessa"; meilläkin alkaa jo olla työntekijöitä...
pionierejä... Mutta... teilläpä on nyt muuta mielessä. — Jääkää
hyvästi! Älkää unohtako minua!
Litvinow kiiruhti juoksujalassa portaita alas, heittäysi vaunuihin ja
saapui asemalle, kertaakaan katsahtamatta kaupunkia, jonne oli jäänyt
niin suuri osa hänen elämäänsä... Hänestä tuntui kuin antautuisi hän
nyt aallon valtaan; se tempasi hänet, se läksi viemään häntä, ja
lujasti hän päätti olla vastustamatta sen vetämystä; kaikesta muusta
tahdon ilmauksesta hän oli luopunut.
Hän oli jo astumaisillaan vaunuun.
— Grigori Mihailovitsh... Grigori... kuului takaa rukoileva kuiske.
Hän säpsähti. Olisiko se todellakin Irina? Hän se on. Kietouneena
naispalvelijansa shaaliin, matkahattu aamuasuisilla hivuksillaan,
seisoo hän asemasillalla ja katsoo häneen himmein silmin. "Palaja
takaisin, palaja takaisin; minä tulin sua noutamaan", — näin ne
haastavat, nuo silmät. Ja mitä kaikkea ne hänelle lupailevatkaan!
Irina ei liiku, hän ei kykene lisäämään sanaakaan; kaikki, yksin hänen
pukunsa epäjärjestyskin, kaikki hänessä rukoilee armahtamista...
Tuskin jaksoi Litvinow pysyä alallaan; hän oli syöksemäisillään Irinan
luokse... mutta aalto, jonka valtaan hän oli antautunut, otti omansa...
Hän hyppäsi vaunuun ja, kääntyen ympärinsä, osoitti Irinalle paikkaa
vieressään. Irina ymmärsi hänet. Vielä ei olisi myöhäistä. Yksi ainoa
askel vaan, yksi ainoa liike, niin jo olisivat he lähteneet kiitämään
kohti hämärää kaukaisuutta, nämä kaksi ainaiseksi yhdistettyä elämää...
Heidän epäröidessään kuului kimeä vihellys, ja juna läksi liikkeelle.
Litvinow heittäysi selkämyksen nojaan. Irina lähestyi huojuen
asemasillan penkkiä ja vaipui siihen, herättäen hämmästystä eräässä
ylimääräisellä säännöllä palvelevassa virkamiehessä, joka sattumalta
oli joutunut asemalle. Tämä diplomaatti tunsi Irinaa hyvin vähän,
mutta oli hyvin hänestä intressautunut. Nähtyään Irinan olevan kuin
täi liuoksissa, luuli hän, että nyt oli tapahtunut "_une attaque de
nerfs_",[122] jonka vuoksi hän, kuten "_un galant chevalier_"[123]
konsanaankin, oli velvollinen rientämään avuksi. Mutta vielä
suuremmaksi kävi diplomaatin hämmästys, kun Irina, tuskin kuultuaan
hänen ensimmäisen sanansa, äkkiä nousi ylös, lykkäsi luotaan hänelle
tarjotun käden ja kiirehti kadulle. Tuokion kuluttua hän oli kadonnut
sakeaan usvaan, joka on niin omituista Schwarlzwaldin ilmastossa syksyn
ensi päivinä.