Seuraavana aamuna oli Litvinow palajamassa kotia pankkiirin
luota, jonka kanssa oli vielä kerran keskustellut Venäjän kurssin
horjuvaisuudesta ja miten paraiten sopisi lähettää rahoja ulkomaille.
Ovenvartija antoi hänelle kirjeen. Litvinow tunsi Irinan käsialan ja —
ties miksi pahaa aavistellen — meni huoneesensa, sinettiä murtamatta.
Kirje oli franskankielinen ja kuului näin:
"Armas! Olen koko yön miettinyt sinun ehdotustasi... En aio
viekastella edessäsi. Sinä olit suora, ja suora tahdon minäkin olla;
minä en _voi_ paeta kanssasi, minulta puuttuu siihen _voimia_. Tunnen
kyllä, kuinka paljon olen sinua vastaan rikkonut; toinen rikokseni on
vielä suurempi ensimmäistä. Minä halveksin itseäni, pelkuruuttani,
minä moitin itseäni tuhansilla moitteilla, mutta minä en voi itseäni
muuttaa. Turhaan minä todistelen itselleni, että minä olen sinun
onnesi murtanut, että sinulla nyt on todellakin oikeus pitää minua
pelkkänä kevytmielisenä kokettina, että minä itse olen tarjoutunut,
itse antanut sinulle juhlallisia lupauksia... Minua kauhistaa, minä
inhoan omaa itseäni, mutta minä en voi toisin menetellä, en voi,
en. En rupea puolusteleimaan, en rupea puhumaan sinulle olleeni
itsekin hurmauksissa.. kaikki tuo ei merkitse mitään, mutta sen
minä tahdon sanoa sinulle ja taas ja taas: minä olen sinun, sinun
ainaiseksi, tee minun mitäs tahdot, milloin tahdot, vastaamatta
kellekään, tiliä kellekään tekemättä, sinun omasi olen. Mutta paeta,
hyljätä kaikki — en, en, en! Minä rukoilin sinua pelastamaan minut,
toivoin itse vielä sovittavani kaikki, saattavani polttaa kaiken
entisyyteni kuni tulessa... mutta minulla ei näy pelastusta olevan;
myrkky on nähtävästikin liian syvälle imeytynyt minuun; ei näy saavan
rankaisemalla hengittää tätä ilmaa monen pitkän ajast'ajan kuluessa!
Kauan olen epäröinyt, kirjoittaisinko sinulle tämän kirjeen; minua
hirvittää, ajatellessani, mitä sinä sen johdosta päätät; minä luotan
aina vaan rakkauteesi. Mutta minun mielestäni olisi ollut tunnotonta
salata sinulta totuutta, sitä enemmän, koska sinä kaiketikin olet jo
ryhtynyt ensimmäisiin toimiin aikeemme toteuttamiseksi. Oi se oli
ihana aie, mutta mahdoton panna toimeen. Ystävä armas, pidä minua
tyhjänä, heikkona naisena, ylönkatso minua, mutta älä minua hyljää,
älä hyljää Irinaasi!... Minulla ei ole voimaa jättää tätä piiriäni,
mutta en voi siinä sinuttakaan elää. Me palajamme piakkoin Pietariin,
tule sinne, asu siellä, me hankimme sinulle siellä tointa, sinun
tähän-astiset ponnistuksesi eivät mene hukkaan, sinä pääset käyttämään
niitä hyödylliseen vaikutukseen... mutta pysy vaan läheisyydessäni,
rakasta vain minua sellaisena kuin olen, kaikkine heikkouksineni ja
virheineni, ja muista: ei kenenkään sydän ole oleva sinulle niin
hellästi uskollinen kuin sinun Irinasi sydän. Tule pian luokseni; en
saa hetkeäkään rauhaa, ennenkuin olen sinut kohdannut.