* * * * *
Sama tyttönen, joka eilen oli pitänyt vahtia, saattoi Litvinowin
nytkin sisään, vieden hänet suoraan Irinan omaan huoneesen. Irina
istui pöydän ääressä, toisella kädellään hajamielisenä valikoiden
pitsejä puolipyöreästä pahvirasiasta, toisessa pidellen Litvinowin
kirjettä. Hän oli vast'ikään itkenyt: ripset olivat vielä kosteita,
luomet pöhössä; poskilla näkyi kyynelten jälkiä. Litvinow pysähtyi
kynnykselle. Irina ei ollut huomannut hänen tuloansa.
— Itketkö sinä? — virkkoi Litvinow hämmästyen.
Irina säpsähti, pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja myhähti.
— Miksi itket? — toisteli Litvinow.
Irina osoitti hänelle ääneti kirjettä.
— Siksikö siis... — virkkoi Litvinow verkalleen.
— Käy lähemmäs, istu tähän, — sanoi Irina, — anna kätesi. No niin, minä
olen itkenyt... Ihmetteletkö sitä? Onkos _tämä_ sitten helppoa?
Hän osoitti jälleen kirjettä.
Litvinow kävi istumaan.
— Kyllä minä tiedän, ett'ei se helppoa ole: sitähän minä olen
kirjeessänikin sanonut, mutta jos sinä uskot, kuinka kallis-arvoinen
sinun rakkautesi minulle on, jos olet täydellisesti käsittänyt minun
sanani, niin ymmärrät myös, mitä minä tunnen nyt, nähdessäni sinun
itkevän. Minä tulin tänne, kuin syytöksen-alainen, ja odotan, mikä
tuomio minulle julistetaan. Kuolemako vai elämä? Sinun vastauksesi
ratkaisee kaikki, mutta älä katsele minua tuollaisin silmin... Ne
muistuttavat minulle noita entisiä silmiä, Moskovan ajoilta.
Irina punastui äkkiä ja loi silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi itsekin
huomannut katseessaan jotain nurinpäistä.
— Kuinka voitkaan puhua tuolla lailla, Grigori! Etkö häpeä! Sinä tahdot
kuulla vastaukseni... voitko epäilläkään sitä! Sinua kummastuttavat
minun kyyneleni, mutta sinä olet käsittänyt ne väärin. Sinun kirjeesi,
ystäväni, pani minut miettimään. Sinä kirjoitat tässä, että minun
rakkauteni on korvannut sinulle kaikki, ett'ei sinulla tule edes
olemaan mihin sovelluttaa tutkimustesi tuloksia, mutta minä kysyn
sinulta: voiko pelkkä rakkaus ajan pitkään tyydyttää miestä? Eikö hän
kyllästy siihen viimeinkin, eikö hän ala ikävöidä toimintaa ja eikö hän
ole katuen nuhteleva sitä, joka hänet on tuolta toiminnalta riistänyt?
Tämä ajatus se minua säikyttää, sitä minä pelkään enkä sitä, mitä sinä
luulet.
Litvinow katseli tarkasti Irinaa, ja Irina katseli tarkasti häntä,
niinkuin olisi kumpikin tahtonut tunkea kauemmas ja syvemmäs toisensa
sieluun, kauemmaksi ja syvemmälle sitä, mihin sana pääsee, ja minkä
sana voi ilmituoda.
— Turhaan sinä pelkäät, — sanoi Litvinow; nähtävästi olen minä huonosti
lausunut ajatukseni... Ikävääkö? Toimettomuuttako? Sellaistako, saatuani
uusia voimia sinun rakkaudestasi? Oi, Irina, usko minua: sinun
rakkaudessasi on minulla kokonainen maailma, enkä osaa vielä itsekään
ennakolta sanoa, mitä kaikkea siitä voi kehittyä.
Irina vaipui mietteisin.
— Minnekäs me lähdemme? — kysyi hän.
— Minnekä? Siitä saamme vielä puhua, mutta sinä siis... sinä siis...
suostut, Irina, suostut, niinkö?
Irina katsahti häneen.
— Ja sinä olet oleva onnellinen?
— Irina!
— Etkä ole kaipaava mitään? Etkö milloinkaan?
Irina kumartui jälleen pahvirasian yli ja alkoi valikoida pitsejä.
— Älä ole pahoillasi, armas, että tällaisena hetkenä puuhailen
tämmöisissä joutavissa... Minun täytyy lähteä baaliin erään rouvan
luokse, ja minulle nämä rievut lähetettiin valikoitaviksi tänään.
Voi sentään, kuinka minun on raskasta olla! — huudahti hän äkkiä
ja painoi päänsä rasian laitaan. Kyyneleet alkoivat jälleen vuotaa
hänen silmistään... Hän käänsi kasvonsa toisaalle: kyynelet olisivat
saattaneet tipahtaa pitsien päälle.
— Irina, sinä itket taas, — virkkoi Litvinow levottomana.
— No niin, taas, — sanoi Irina kerkeästi. — Voi, Grigori, älä kiduta
minua, älä kiduta itseäsi!... Olkaamme vapaita ihmisiä! Mitäpä nyt
siitä, jos itkenkin? Sinä tiedät, sinä olet kuullut päätökseni, sinä
olet vakuutettu, ett'ei se järkähdä, että minä olen suostuvainen
tuohon... kuinka sinä sanoitkaan? joko kaikkeen tahi ei mihinkään...
Mitä vaadit enää? Olkaamme vapaita! Miksikä noita molemmanpuolisia
kahleita? Me olemme nyt kahden kesken, sinä rakastat minua, minä
rakastan sinua, eikös meillä ole muuta tekemistä kuin vaan tutkailla
toistemme ajatuksia? Katsopas minuun, minä en ole tahtonut koristeleida
tässä sinun edessäsi, en ole sanallakaan viitannut siihen, että minun
kenties ei ollut niinkään helppo loukata aviovelvollisuuksia... enkä
petä itseäni, minä tiedän olevani rikoksentekijä ja _hänellä_
olevan oikeuden tappaa minut. Mutta mitäpä siitä! Olkaamme vapaita,
sanon minä. Päivä on meidän — ikuisuus on meidän.
Hän nousi ja katsoi Litvinowiin ylhäältä alas, hiukan hymyillen ja
silmiään siristäen ja kyynäspäätä myöten paljastetulla käsivarrella
pyyhkäisten kasvoiltaan pitkän suortuvan, jossa pari kolme
kyynelkarpaloa kimalteli. Kallis-arvoinen pitsikoriste livahti pöydältä
lattialle. Hän tallasi sitä halveksien jalallaan.
— Vai enkö miellytä sua tänään? Olenko käynyt rumemmaksi eilisestäni?
Sano, oletko usein nähnyt kauniimpaa kättä? Entäs näitä hivuksia? Sano,
rakastatko minua?
Irina tarttui häneen molemmin käsin ja painoi hänen päänsä rintaansa
vastaan. Kampa kirposi helähtäen lattialle, ja hajaantuneet hivukset
tulvahtivat Litvinowin kasvoille pehmeänä, tuoksuavana aaltona.