— Parasta on, ett'ei ajattele ensinkään, — puheli Litvinow itsekseen,
astuen katua pitkin ja tuntien sisällisen sekasorron jälleen pääsevän
alkuun. - Asia on ratkaistu. Hän pysyy lupauksessaan, ja minun tulee
vaan ryhtyä tarpeellisiin toimiin... mutta hän näyttää sittenkin vähän
epäröivän...
Hän puisteli päätänsä. Hänestä alkoivat hänen omat aikeensakin astua
omituiseen valoon: niissä oli jotain pakotettua ja epätodellista. Ei
käy kovin kauan hautominen samoja ajatuksia; ne vaihtelevat myötäänsä,
kuni lasisirpaleet kaleidoskoopissa: ei aikaakaan, niin ovat jo toiset
kuvat silmäisi edessä. Kova väsymyksen tunne valtasi Litvinowin...
Olisi edes levähtää hetkinen... Entä Tanja?
Litvinow hätkähti ja mietiskelemättä läksi nöyrästi astumaan kotiansa
kohti. Hänen mieleensä iski vain, että tänään häntä heittelee kuin
palloa toisen luota toisen luo... Sama se... Loppu Iästä saada pitää.
Hän palasi hotelliinsa ja yhtä nopeasti, melkein tahdottomasti, ilman
epäilyjä ja viivytyksiä, meni Tatjanan luokse.
Hän kohtasi aluksi Kapitolina Markovnan. Ensi silmäyksellä huomasi hän
tädin tietävän kaikki: neiti paran silmät olivat itkusta pöhössä,
ja punehtuneilla, pöyhäisten suortuvain reunailemilla kasvoilla asui
säikähdys ja suuttumus, murhe ja ääretön hämmästys. Hän oli rientää
Litvinowin luokse, mutta pidättihe samassa ja, puraisten kiinni
vapisevat huulensa, katsoi häneen sillä tavoin kuin olisi tahtonut
rukoilla häneltä jotain ja tappaa hänet ja saada selville, että kaikki
tämä on unta, mielettömyyttä, mahdottomuutta, eikö niin?
— Vai niin... te tulitte, jaha... jaha — aloitti hän.
Samassa aukeni viereisen huoneen ovi, ja sisään astui keveätä
käyntiänsä Tatjana, läpikuultavan kalpeana, mutta tyynenä.
Hän syleili toisella kädellään tätiänsä ja veti hänet istumaan
viereensä.
— Istukaa tekin, Grigori Mihailitsh, — sanoi hän Litvinowiile, joka
seisoi oven suussa kuin huumautunut. — Mieleni on hyvä, että vielä
kerran saan tavata teitä. Minä olen ilmoittanut tädille teidän
päätöksenne, meidän yhteisen päätöksemme, ja hän on aivan samaa mieltä
ja hyväksyy sen... Ilman molemmanpuolista rakkautta ei voi olla onnea;
pelkkä molemmanpuolinen kunnioitus ei riitä, — kuultuaan sanan
"kunnioitus", loi Litvinow vastoin tahtoansakin katseensa maahan, — ja
paras on erota ajoissa, ett'ei sittemmin tarvitsisi katua. Eikö niin,
täti?
— Jaa, se on tietty — vastasi Kapitolina Markovna; — se on tietty,
Tanjusha, sillä se, joka ei ymmärrä antaa sinulle oikeata arvoa... se,
joka on päättänyt...
— Täti, täti, — keskeytti hänet Tatjana; — muistakaa, mitä minulle
lupasitte. Itsehän te olette minulle aina sanonut: totuus, Tatjana,
totuus ennen kaikkea ja vapaus. Mutta totuus ei ole aina mieltä myöten,
vapaus ei myöskään, ja ellei niin kävisi, niin mikäpäs meidän ansiomme
olisikaan?
Hän suuteli hellästi Kapitolina Markovnan valkoisia hivuksia ja jatkoi
sitten, kääntyen Litvinowiin:
— Me olemme tädin kanssa päättäneet lähteä Badenista... Luullakseni se
on parasta meille kaikille.
— Milloinka aiotte lähteä? — kysäsi Litvinow kumeasti. Hän muisti
kuulleensa nuo samaiset sanat vähän aikaa sitten Irinan suusta.
Kapilolina Markovna oli jo astua esiin, mutta Tatjana pidätti hänet,
hellästi koskettaen hänen olkapäähänsä.
— Kaiketikin pian, sangen pian.
— Sallitteko kysyäni, — jatkoi Litvinow samalla äänellä, — minne aiotte
matkustaa?
— Ensin Dresdeniin, sitten kaiketikin Venäjälle.
— Mutta mitäs te nyt sillä tiedolla teette, Grigori Mihailitsh? —
huudahti Kapilolina Markovna.
— Mutta täti! — keskeytti Tatjana jälleen.
Seurasi hetkinen äänettömyyttä.
— Tatjana Petrovna, — lausui Litvinow, — te käsitätte, kuinka
tuskallisen raskaalta ja haikealta minusta tuntuu tällä hetkellä...
Tatjana nousi.
— Grigori Mihailitsh, — sanoi hän, — älkäämme puhuko siitä... Minä
pyydän teitä, elleihän teidän tähtenne, niin ainakin minun. Eihän
se ole eilispäivästä saakka kuin minä tunnen teidät, ja minä voin
varsin hyvin käsittää teidän tilanne tällä haavaa. Mutia, miksikä
puhua siitä, miksikä repiä... — Hän pysähtyi. Hän tahtoi nähtävästikin
odottaa, kunnes alkava mielenliikutus menisi ohitse, tahtoi nielaista
pois kyynelet, joita jo rupesi silmiin kiehahtelemaan; ja siinä hän
onnistuikin. — Miksikä repiä auki haavaa, jota ei voi parantaa? Tehköön
aika, minkä voi. Mutta nyt olisi minulla jotain pyydettävänä teiltä,
Grigori Mihailitsh. Minä annan teille kohta erään kirjeen; olkaa hyvä
ja viekää se itse postiin; se on varsin tärkeä, emmekä me nyt tädin
kanssa joutaisi... Olen oleva teille hyvin kiitollinen. Odotelkaa
silmänräpäys .. minä tuon sen heti...
Kynnykseltä katsahti Tatjana vielä levottomasti tätiinsä, mutta tämä
istui niin arvokkaan ja juhlallisen näköisenä, ja rypistetyt kulmat ja
yhteen puristetut huulet ilmaisivat sellaista ankaruutta, että Tatjana
nyykäytti vain päätään hänelle ja poistui.
Mutta tuskin oli ovi hänen perässään sulkeutunut, niin katosi
Kapitolina Markovnan kasvoilta kerrassaan kaikki arvokkaisuus ja
ankaruus. Hän nousi, juoksi varpaisillaan Litvinowin luokse ja,
hyyristellen ja koettaen katsoa häntä silmiin, puhkesi puhumaan
vapisevalla, vaikeroivalla äänellä:
— Mutta hyväinen aika, Grigori Mihailitsh! Mitäs tämä nyt on! Uniako,
vai mitä? _Tekö_ hylkäätte Tanjan, tekö ette enää häntä rakasta,
tekö olette syönyt sananne! Tekö, Grigori Mihailitsh, te, johon me
luotimme kuin mihin kallioon ikään! Tekö? Tekö? Sinäkö, Grisha! —
Kapitolina Markovna pysähtyi. — Mutta ihanhan te surmaatte hänet tällä
tavalla, Grigori Mihailitsh, — jatkoi hän, vastausta odottamatta, ja
kyynelet syöksyivät hänen silmistään. — Älkää yhtään luottako siihen,
että hän nyt näyttää niin urhoolliselta; tiedättehän millainen hänellä
on luonto. Hän ei valita milloinkaan, ei sääli itseään koskaan;
pitäähän sitten muitten sääliä häntä. Niinpä hän nytkin hokee minulle:
"täti, meidän pitää menetellä arvokkaasti." Menettele nyt tässä
arvokkaasti, kun näet hänet ilmeisesti ihan kuoleman kynnyksellä... —
(Tatjana kolautti tuolia viereisessä huoneessa). — Niin, hän on ihan
kuoleman kynnyksellä, — liitti eukko vähän hiljaisemmin. — Ja mitenkäs
tämä oikeastaan on käynyt? Noidutteko te olette, vai? Kuinka pitkä aika
siitä on, kuin te vielä kirjoititte hänelle niin helliä kirjeitä? Ja
siksi toiseksi, onkos tämä nyt rehellisen ihmisen työtä? Minä, niinkuin
tiedätte, olen nainen ilman ennakkoluuloja, _ésprit fort_,[120] ja minä
olen antanut Tanjallekin saman kasvatuksen; hän on myöskin tuollainen
vapaa henki...
— Täti! — kuului Tatjana huutavan viereisestä huoneesta.
— Kunniasana, sehän on velvollisuus, Grigori Mihailitsh, varsinkin
niillä ihmisillä, joilla on sellaiset periaatteet kuin teillä ja
meillä! Ellemme tunnusta velvollisuuttamme, mitästä sitten on
jäljelläkään? Sitä ei saa laiminlyödä noin vaan, milloin päähän pistää,
ottamatta lukuun, mitenkä se toisesta tuntuu! Se on tunnotonta... niin
juuri, se on rikosta... missäs se vapaus siinä on?
— Täti! Tulehan tänne, ole hyvä! — kuului jälleen.
— Tulen, tulen, kultaseni, tulen heti. — Kapitolina Markovna tarttui
Litvinowin käteen. — Minä huomaan, että te olette suutuksissanne,
Grigori Mihailitsh... — Litvinowin teki mieli huudahtaa: "minäkö?!
minäkö suutuksissa?" mutta ei saanut sanaakaan huuliltansa. — En
minä mitenkään tahdo teitä suututtaa... hyvä Isä, se tässä nyt vielä
puuttuisi... Päin vastoin tahdon minä pyytää teitä: muuttakaa
mielenne, niin kauan kuin vielä aikaa on, älkää saattako häntä
perikatoon, älkää omaa onneanne turmelko. Kyllä hän vielä uskoo teitä
Grisha, kyllä hän vielä uskoo sinua; ei ole vielä mitään kadotettu,
hänhän rakastaa sinua enemmän kuin kukaan milloinkaan voi sinua
rakastaa! Mene pois tästä inhottavasta Baden-Badenista, lähtekäämme
yhdessä, riuhtaise itsesi vaan irti tästä taikapiiristä, ja ennen
kaikkea: sääli, sääli...
— Mutta täti, — kutsui Tatjana jälleen, ja kuului hänen äänessään
vähäinen maltittomuuden väre.
Mutta Kapitolina Markovna ei kuullut häntä.
— Sano vaan: "kyllä!" — puheli hän puhelemistaan Litvinowille; ja
minä toimitan sitten kaikki asiat lukkoon... nyökäytähän edes päätäsi!
Päätäsi nyökäytä vain, edes kerrankin, kas tuolla tavalla!
Litvinow olisi ehkä kernaasti kuollutkin tällä hetkellä, mutta sanaa
"kyllä" hän ei lausunut, eikä hän päätänsäkään nyökäyttänyt.
Tatjana tuli kirje kädessä. Kapitolina Markovna hyppäsi samassa syrjään
Litvinowin luota, kumartui pöydän yli ja, kääntäen kasvonsa toisaanne,
oli katselevinaan siinä olevia laskuja ja papereita.
Tatjana astui Litvinowin luo.
— Kas tässä, — sanoi hän, — on se kirje, josta teille mainitsin.
Viettehän sen suoraa päätä postiin, eikö niin?
Litvinow nosti silmänsä... Hänen edessään seisoi todellakin hänen
tuomarinsa. Tatjana näytti hänestä kookkaammalta, solakammalta
entistänsä; tavaton kauneus oli kirkastanut hänen kasvonsa, mutta
ne olivat kivettyneet kuin kuvapatsaan; rinta ei kohoillut, ja
yksivärinen, ahdas, khitonikuosinen leninki loi marmoriseen kudelmaan
pitkiä, suoria laskoksia, jotka valuivat alas ja kätkivät hänen
jalkansa. Tatjana katsoi suoraan eteenpäin, yksinomaan Litvinowiin,
ja oli hänen katseensa sekin tasainen ja tyyni kuin kuvapatsaan.
Litvinow luki siinä tuomionsa. Hän kumartui, otti kirjeen häntä kohti
ojennetusta, vavahtamattomasta kädestä ja läksi, sanaakaan sanomatta.
Kapitolina Markovna syöksi Tatjanan luokse, mutta tämä väisti hänen
syleilynsä ja loi silmänsä maahan. Puna levisi hänen kasvoilleen, ja
sanottuaan: "no nyt joutuun", palasi hän makuuhuoneesensa. Kapitolina
Markovna seurasi häntä nuukalla päin.
Litvinowille annettu kirje oli osoitettu Dresdeniin eräälle Tatjanan
tuttavalle saksalaiselle neidelle, joka antoi vuokralle pieniä,
sisustettuja asuntoja. Litvinow laski kirjeen laatikkoon, ja silloin
tuntui hänestä kuin olisi hän tämän pienen paperipalasen mukana
laskenut kaiken menneisyytensä, koko elämänsäkin hautaan.
Hän läksi ulkopuolelle kaupunkia ja samoili kauan aikaa viinitarhojen
kapeilla poluilla. Oman itsensä halveksimisen tunne vaivasi häntä;
hänen oli mahdoton päästä siitä; se piti imuaan myötäänsä kuni ilkeä
poutakärpänen: kyllä vainenkin hänen roolinsa tässä viimeisessä
kohtauksessa oli ollut viheliäinen.
Palattuaan hotelliinsa ja jonkun ajan perästä tiedusteltuaan
daamejansa, sai hän kuulla, että he olivat heti, hänen mentyään,
vaunuilla lähteneet rautatielle ja matkustaneet postijunalla ties
minne. Heidän tavaransa olivat olleet valmiina ja laskut maksettuina
jo aamusta... Tatjana oli siis nähtävästikin pyytänyt häntä viemään
kirjeen postiin, saadakseen hänet vaan loitommas. Litvinow koetti
kuulustella ovenvartijalta, eivätkö muka nuo daamit olleet jättäneet
hänelle jotain kirjettä, mutta ovenvartija vastasi kieltämällä, olipa
ihmeissäänkin; tuo äkillinen lähtö vasta viikko sitten vuokratuista
huoneista näytti kaiketi hänestäkin epäiltävältä ja kummalliselta.
Litvinow käänsi hänelle selkänsä ja meni huoneesensa, lukiten oven
perässään.
Hän ei lähtenyt sieltä hamaan huomiseen asti. Suurimman osan yötä
istui hän pöytänsä ääressä, kirjoitellen ja repien rikki, mitä oli
saanut paperille. Aamu sarasti jo, kun hän päätti työnsä. Se oli kirje
Irinalle.