— Grigori — puheli Irina hänelle kahden tunnin kuluttua, istuen hänen
vieressään leposohvalla ja molemmat kätensä hänen olkapäällään. — Mikä
sinun on? Sano pian, niin kauan kuin olemme yksin.
— Minunko? — sanoi Litvinow. — Minä olen onnellinen, onnellinen. Siinä
kaikki.
Irina loi silmänsä maahan, myhähti, huokasi.
— Et vastaa kysymykseeni, armas.
Litvinow vaipui ajatuksiinsa.
— Niinpä tiedä sitten... koska sitä välttämättömästi tietää tahdot...
— Irina avasi silmät seljalleen ja hykähti hieman. — Minä olen tänään
sanonut morsiamelleni kaikki.
— Kaikkiko? Mainitsilko minutkin?
Litvinow löi hämmästyen kätensä yhteen.
— Irina! Herrainen aika, kuinka sinä saatat sellaista ajatellakaan!
Ettäkö minä!...
— No niin, suo anteeksi... suo anteeksi. Mitäs sinä hänelle sanoit?
— Sanoin, ett'en rakasta häntä enää.
— Ja hän kysyi, miks'et?
— Minä en salannut, että rakastan toista, ja että meidän täytyy erota.
— No niin... Entäs hän? Suostuuko?
— Oi, Irina, sitä tyttöä! Pelkkää jalomielisyyttä, uhrautumista!
— Uskon, uskon... mutta eihän hänellä ollut muuta jäljelläkään.
— Eikä ainoatakaan moitetta, ei yhtään katkerata sanaa minulle,
minulle, joka olen turmellut hänen elämänsä, pettänyt hänet, hyljännyt
hänet armottomasti...
Irina tarkasteli kynsiänsä.
— Grigori, sano minulle, rakastiko hän sinua?
— Rakasti, Irina; hän rakasti minua.
Irina oli vaiti ja korjasi sitten leninkiänsä.
— Minun täytyy sanoa, — virkkoi hän sitten, — min'en oikein ymmärrä,
mitä varten sinä oikeastaan kävit selityksille hänen kanssaan...
— Mitäkö varten, Irina? Olisitko sinä todellakin tahtonut, että
olisin valehdellut hänelle, olisin teeskennellyt hänen edessään, tuon
puhtoisen sielun edessä? Vai luulitko...
— Min'en luullut mitään, — keskeytti Irina. — Minä todellakin olen
häntä varsin vähän ajatellut... Minä en osaa yhdistää ajatuksiini kahta
ihmisiä yhtä haavaa.
— Sinä siis tarkoitat...
— No kuinka sitten kävi? Hän matkustaa pois, tuo puhtoinen sielu, vai
kuinka? — keskeytti Irina uudestaan.
— Siitä en tiedä mitään, vastasi Litvinow. — Minun pitää kohdata hänet
vielä kerta, mutta ei hän tänne jää.
— Vai niin! Onnea matkalle sitten!
— Niin, ei hän tänne jää. Mutta enpä minäkään tällä haavaa ajattele
häntä; minä ajattelen vaan, mitä _sinä_ olet minulle sanonut, mitä
_sinä_, olet minulle luvannut.
Irina katsahti häneen kulmainsa alla.
— Kiittämätön! Etkö vieläkään ole tyytyväinen?
— Niin, Irina, en ole tyytyväinen. Sinä olet tehnyt minut onnelliseksi,
mutta minä en ole tyytyväinen, ja sinä ymmärrät minua.
— Toisin sanoen, minä...
— Niin, kyllä sinä ymmärrät minua. Muista, mitä olet minulle sanonut,
mitä kirjoittanut. Minä en voi onneani toiselle ositella, en, en; minä
en voi tyytyä salaisen rakastajan halpaan rooliin, sillä minä olen
heittänyt jalkaisi juureen toisenkin ihmisen elämän, en omaani yksin,
minä olen kieltäytynyt kaikesta, minä olen säpäleiksi särkenyt kaikki
tyyni, säälimättä, auttamattomasti. Siksipä minä uskon, olen lujasti
vakuutettu, että sinäkin pysyt lupauksessasi ja liität kohtalosi
ainaiseksi minun kohtalooni...
— Tahdotko minua pakenemaan kanssasi? Minä olen valmis. — Litvinow
suuteli hänen kättään. — Minä olen valmis, minä en sanaani peräytä.
Mutta oletko sinä ottanut lukuun kaikki vaikeudet... oletko varustanut
tarvittavat varat?
- Minäkö? Min'en ole vielä mitään ottanut lukuun, en ole varustanut
mitään, mutta sano sinä vaan sanasi, salli minun ryhtyä toimiin, niin
ei kulu kuukauttakaan...
— Kuukauttakaan? Kahden viikon perästä me matkustamme Italiaan.
— Riittää minulle kaksi viikkoakin... Voi Irina! Minusta tuntuu kuin
kohtaisi tämä ehdotukseni kylmyyttä sinun puoleltasi. Kenties pidät
sinä sitä haaveiluna, mutta minä en ole poika nulikka, minä en ole
tottunut huvitteleimaan haaveiluilla; minä tunnen, kuinka kauheata
askelta olen ottamassa; minä tiedän, minä tiedän, minkä suuren
edesvastuun päälleni sälytän, mutta minä en näe muuta mahdollisuutta.
Muista vihdoin, että minun pitää senkin tähden katkaista kaikki siteet
menneisyyteni kanssa, ett'en esiintyisi halpana valehtelijana sen tytön
edessä, jonka olen sinulle uhrannut.
Irina ojensihe. Hänen silmänsä iskivät tulta.
— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh! Jos minä kerran päätän
paeta, niin minä pakenen sen kanssa, joka tekee tuon minun tähteni,
yksistään minun, eikä siksi vaan, ett'ei häntä tulisi moittineeksi joku
flegmattinen mamseli, jonka suonissa ei vuoda verta, vaan maitoa,
vedensekaista, _du lait coupé_. Ja sitä paitsi, minun täytyy sanoa
teille kuulevani nyt ensi kertaa, että se, jolle minä osoitan
suosiotani, on surkuteltava, näyttelee raukkamaista roolia! Minä tiedän
vielä viheliäisemmän roolin: sitä näyttelee se, jok'ei itsekään tiedä,
mitä hänen sydämmessään tapahtuu!
Litvinow oikasihe vuoroansa hänkin.
— Irina! yritti hän...
Mutta Irina painoi molemmat kätensä otsaansa, heittäytyi tempovalla
kiihkolla hänen rintaansa vastaan ja syleili häntä epänaisellisella
voimalla.
— Anna minun anteeksi, anna anteeksi, — puheli hän vapisevalla äänellä;
— anna minun anteeksi, Grigori! Nääthän, kuinka pilalla minä olen,
kuinka ilkeä, luulevainen, häjy! Näethän, kuinka minä tarvitsen sinun
apuasi, sinun lempeyttäsi! Niin, pelasta minut, tempaa minut tästä
kuilusta, ennenkuin olen kokonaan hukassa! Niin, me pakenemme, me
pakenemme pois näitten ihmisten luota, tästä maailmasta jonnekin kauas,
ihanaan, vapaasen seutuun! Kenties Irinasi on kohoava sinun silmissäsi
korkeammallekin niitä, joita nyt kannat hänelle uhriksi! Älä nyt ole
suutuksissasi minuun, anna minun anteeksi armas, ja tiedä, että minä
olen tekevä kaikki, mitä vaan käsket, ja lähden kanssasi, minne minua
vienetkään!
Sydän käännähti Litvinowin rinnassa. Irina puristautui entistä
lähemmäs häntä, nuorena, notkeana. Litvinow kumartui hänen tuoksuavia,
hajaantuneita hivuksiansa kohti ja, kiitollisuudesta ja riemusta
hurmauneena, tuskin uskalsi silitellä niitä kädellään, tuskin kajota
niihin huulillaan.
Irina nosti äkkiä päänsä ja kuulahti...
— Ne ovat mieheni askeleita... hän on juuri astunut huoneesensa, —
kuiskasi hän, kavahti loitommas ja istahti nojatuoliin.
Litvinow yritti nousta.
— Minnekä sinä nyt? — jatkoi Irina sopottamalla kuin ennenkin. — Jää
tänne; hän epäilee jo muutoinkin sinua. Vai pelkäätkö häntä? — Irina
katseli lakkaamatta ovea kohti. — Niin, se on hän; hän on heti täällä.
Kerro nyt minulle jotain; puhele minun kanssani.
Litvinow ei osannut tointua, vaan oli edelleen ääneti.
— Menettekö huomenna teatteriin? — kysäsi Irina ääneensä. — Siellä
annetaan _Le Verre d'eau_. Iän-ikuinen vanha kappale, ja Plessis
virnailee kauheasti... Niinhän me olemme kuin kuumeissamme — lisäsi
hän, alentaen ääntänsä; — tämä ei käy laatuun. Pitää harkita tarkoin.
Minun täytyy sanoa sinulle, että kaikki minun rahani ovat hänellä;
_mais j'ai mes bijoux_.[115] Lähdemmekö Espanjaan, vai kuinka?
— Hän korotti taas äänensä. — Miksikähän kaikki nuo näyttelijättäret
lihoovat? Tuossa nyt esimerkiksi Madeleine Brohan... mutta puhu toki
jotakin, älä istu noin ääneti. Pääni menee ympäri. Epäillä vaan
et saa minua. Minä ilmoitan, missä huomenna kohtaamme toisemme.
Turhaa oli sinun sanoa tuolle mamselille... _Ah, mais c'est
charmant!_[116] — naurahti hän äkkiä hermostuneesti ja repäisi rikki
nenäliinan reunusteen.
— Saako tulla? — kuului Ratmirowin ääni toisesta huoneesta.
— Saa kyllä.
Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui kenraali. Hän rypisti kulmiansa,
huomattuaan Litvinowin, mutta kumarsi hänelle kumminkin, se on:
heilautti ruumiinsa yläosaa.
— Minä en tiennyt sinulla olevan vieraita, — lausui hän. — _Je vous
demande pardon de mon indiscretion_.[117] Baden näkyy teitä vielä
huvittavan, m'sjö... Litvinow.
Ratmirow ei lausunut milloinkaan Litvinowin nimeä muutoin kuin
pysähtymällä, ikäänkuin olisi joka kerta sen unohtanut, eikä saisi
siitä heti kiinni. Täten ja tuolla liioitellulla hatun kohottamisella
luuli hän pistelevänsä Litvinowia.
— Ei minun ole ikäväkään täällä, m'sjö le general.
— Vai niin? Minua sen sijaan rupeaa Baden kauheasti inhottamaan. Me
lähdemme täältä piakkoin, eikö niin, Irina Pavlovna? _Assez de Bade
comme ça_.[118] Muutoin... tänään voitin teidän onnellenne viisisataa
frankkia.
Irina ojensi kokettimaisesti kätensä.
— Missäs ne ovat? Suvaitkaa antaa minulle. Neularahoiksi.
— Toisen kerran, toisen kerran. Kas, johan te lähdette, m'sjö...
Litvinow.
— Lähden kyllä, niinkuin suvaitsette nähdä.
Ratmirow heilahti jälleen.
— Mieluisiin näkemiin!
— Hyvästi, Grigori Mihailitsh, — virkkoi Irina.
— Lupauksessani minä pysyn.
— Millaisessa? Saanko udella? — kysyi hänen miehensä.
Irina myhähti.
— Ei, muutoin vaan... meidän kesken. _C'est à propos du voyage... où
il vous plairá_.[119] Tunnethan sinä Staëlin teoksen?
— Kuinkas sitten! Tunnen kyllä. Erinomaisia piirroksia.
Ratmirow näkyi olevan sovussa vaimonsa kanssa: hän sinutteli häntä.