— Minkäs tähden minä sen hänelle sanoin? — ajatteli Litvinow seuraavana
aamuna, istuen akkunansa ääressä, ja kohautti olkapäitään harmissaan.
Tahallaan hän sen oli sanonutkin Tatjanalle, katkaistakseen itseltään
kaiken peräytymisen. Akkunalla oli kirje Irinalla; siinä Irina kutsuu
häntä luokseen tänään kello kaksitoista.
Potuginin sanat johtuivat alinomaa hänen mieleensä; ne kajahtelivat
pahaenteisenä, vaikka heikkonakin, ikäänkuin maan-alaisena kumuna.
Litvinowia suututti, mutia yhä ne vaivasivat häntä.
Joku kolkutti oveen.
— Wer da?[114] — kysyi Litvinow.
— Aha! Olettehan te kotona! Avatkaas! — kuului Bindasowin käheä basso.
Ovenripa raksahti.
Litvinow kalpani vihan vimmassa.
— Minua ei ole kotona, — sanoi hän jyrkästi.
— Miks'ei ole? Mitä konstia tuo nyt on?
— Kuulittehan... minua ei ole kotona. Menkää tiehenne!
— Sepä vasta kaunista! Minä vaan aioin pistäytyä lainaamaan vähäsen
rahaa, — jupisi Bindasow.
Pois hän kumminkin läksi, kantapäillään tömisten.
Litvinow oli vähällä hypätä hänen jälkeensä: kovin teki hänen mielensä'
pehmittää luut tuolta hävyttömältä mieheltä. Viime päiväin tapaukset
olivat saattaneet hänen hermonsa epäjärjestykseen; vielä vähäsen, ja
hän olisi ratkennut itkuun. Hän joi lasillisen kylmää vettä, pani
lukkoon kaikki laatikot, syytä siihen itsekään tietämättä, ja läksi
Tatjanan luokse.
Tatjana oli yksin kotona. Täti oli lähtenyt puoteihin ostoksille.
Tatjana istui sohvalla, pidellen molemmilla käsillään kirjaa, mutta
ei hän sitä lukenut, tuskin tiesikään, mikä kirja se oli. Hän ei
liikahtanut, mutta ankarasti tykytti sydän hänen rinnassaan, ja
valkoinen kaulus se liikahteli niin selvästi, niin määränperäisesti.
Litvinow joutui ymmälle... Hän istahti kumminkin hänen viereensä,
tervehti, myhähti. Tatjanakin myhähti ääneti. Hän oli nyykäyttänyt
päätään Litvinowille, tämän astuessa sisään, nyykäyttänyt kohteliaasti,
ei niinkuin ystävysten on tapana, vaan katsahtamatta häneen. Litvinow
ojensi hänelle kätensä; Tatjana antoi hänelle kylmät sormensa, veti ne
jälleen takaisin ja tarttui kirjaan. Litvinow tunsi, että keskustelun
alkaminen vähäpätöisistä asioista olisi loukkausta Tatjanalle, joka,
tapansa mukaan, ei vaatinut mitään, vaan jossa kumminkin kaikki
ilmoitti: "minä odotan, minä odotan." Lupaus oli täytettävä, mutta
Litvinowilla — vaikk'ei hän koko yöhön ollut muuta ajatellutkaan — ei
ollut varattuna edes puheen alkua... ei ensimmäisiä sanojakaan. Hän ei
tiennyt ensinkään, mitenkä katkaista tämä kauhea äänettömyys.
— Tanja, — alkoi hän vihdoin, — minä sanoin eilen, että minulla olisi
jotain tärkeätä sanottavaa teille. — Dresdenissä oli hän kahden kesken
sinutellut häntä, mutta nyt ei sitä ollut ajattelemistakaan. Minä
olen valmis; minä pyydän vaan ennakolta, ett'ette minua moittisi, vaan
olisitte vakuutettu, että minun tunteeni teitä kohtaan...
Hän pysähtyi. Häneltä salpasi hengen. Tatjana ei vieläkään liikahtanut
eikä katsahtanut häneen; entistä lujemmin hän vaan puristi kirjaa
käsissään.
— Meidän kesken, — jatkoi Litvinow, päättämättä äskeistä lausettaan, —
meidän kesken on aina vallinnut täydellinen suoruus; minä kunnioitan
teitä siksi liian paljon, saattaakseni viekastella edessänne; minä
olen todistava teille, että osaan panna täyden arvon teidän sydämmenne
ylevyydelle ja vapaudelle, ja vaikka minä... vaikka minä, tietysti...
— Grigori Mihailitsh, — alkoi Tatjana tasaisella äänellä, kasvojen
kalvetessa kalman vaaleiksi, — minä tulen teille avuksi: te ette enää
rakasta minua ettekä tiedä, millä tavoin tuon ilmoittaisitte minulle.
Litvinow hätkähti vastoin tahtoansakin.
— Kuinka niin? — lausui hän tuskin kuuluvasti; — mistä sellainen ajatus
on tullut teihin? Minä en todellakaan ymmärrä...
— Eikös se sitten ole totta? Eikös se ole totta? Sanokaa, puhukaa!
Tatjana kääntyi kokonaan Litvinowiin; hänen kasvonsa, taaksepäin
hulvahtaneine hivuksineen, lähestyivät Litvinowin kasvoja, ja hänen
silmänsä, jotka niin pitkään aikaan eivät olleet katsoneet häneen,
iskivät häneen nyt läpitunkevan katseen.
Litvinow oli ääneti, eikä Tatjana kaivannutkaan vastausta: hän oli
lukenut selvän vastauksen juuri Litvinowin vaitiolossa, noissa
syyllisissä, alasluoduissa silmissä. Hän heittäysi sohvan selkämyksen
nojaan ja pudotti kirjan lattialle... Hän oli ollut epätietoinen hamaan
tähän hetkeen saakka, ja sen käsitti Litvinowkin; hän käsitti Tatjanan
vielä olleen epätietoisen — ja voi kuinka typerästi, ilkeästi hän,
Litvinow, oli menetellytkään!
Litvinow heittäytyi polvilleen hänen eteensä.
— Tanja, — huudahti hän; — jos tietäisit, kuinka raskasta minun on
nähdä sinua tuossa tilassa, kuinka minua hirvittää, ajatellessani, että
minä, juuri minä!... Sydämmeni on revitty rikki; min'en tunne omaa
itseänikään; minä olen kadottanut itseni ja sinut ja kaikki... Kaikki
on raunioina, Tanja, kaikki! Olisinko niinä voinut aavistaakaan, että
minä... minä olen saattanut sinulle tämän iskun, sinulle, parhaimmalle
ystävälleni, suojelus-enkelilleni!... Olisinko voinut aavistaa, että
tällä tavoin toisemme kohtaamme ja vietämme sellaisen päivän kuin
eilinen!
Tatjana yritti nousta, lähteäkseen pois, mutta Litvinow pidätti hänet
hänen vaatteensa liepeestä.
— Ei! Kuule minua vielä hetkinen! Sinä näet minut polvillani edessäsi,
mutta en minä ole tullut pyytämään anteeksi, — sinä et voi etkä saakaan
minulle anteeksi antaa, — tulin sanomaan sinulle, että sinun ystäväsi
on hukassa, että hän on vajoamassa pohjattomaan kuiluun eikä tahdo
raastaa sinua mukaansa... Pelastaa minua... ei! Et edes sinäkään voi
minua pelastaa. Minä itse sysäisin kätesi pois... Minä olen hukassa,
Tanja, auttamattomasti hukassa.
Tatjana katsahti Litvinowiin.
— Tekö hukassa! — virkkoi hän, niinkuin ei olisi häntä täysin
ymmärtänyt. — Tekö hukassa?
— Niin, Tanja, hukassa minä olen. Kaikki, mitä minulla ennen oli,
kaikki, mikä oli kallista minulle, kaikki, mitä varten minä elin,
— kaikki on minulta mennyt. Kaikki on kukistettu, hajoitettu, enkä
tiedä, mikä kohtalo minua odottaa. Sinä sanoit äsken, ett'en sinua
enää rakasta. Ei se niin ole, Tanja; minä en ole lakannut sinua
rakastamasta, mutta toinen, hirmuinen, vastustamaton tunne on hyökännyt
minuun, vallannut minut. Minä tein vastarintaa viimeisiin asti...
Tatjana nousi; hänen kulmansa rypistyivät; kalpeat kasvot synkistyivät.
Litvinow nousi hänkin.
— Te rakastatte toista naista, — lausui Tanja, — ja minä arvaan, kuka
se on... Me kohtasimme hänet eilen, kohtasimmehan? No niin! Minä tiedän,
mitä minun nyt on tekeminen. Koska te itsekin sanoitte, että tämä tunne
on teissä järkähtämätön... Tatjana pysähtyi tuokioksi: (kenties hän
vielä toivoi, ett'ei Litvinow jätä vastaamatta tähän viimeiseen sanaan,
mutta toinen oli ääneti), — niin ei minulla ole muuta jäljellä kuin
päästää teidät... lupauksestanne.
Litvinow painoi päänsä alas, ikäänkuin nöyrästi vastaan-ottaen
ansaitsemansa iskun.
— Teillä on oikeus olla minulle vihoissanne, — virkkoi Litvinow, —
teillä on täysi oikeus moittia minua pelkurimaisuudesta... petoksesta.
Tatjana katsahti häneen taas.
— En ole teitä moittinut, Litvinow, enkä syytä teitä. Olen samaa mieltä
kuin tekin: katkerinkin totuus on parempi kuin se, mitä eilen tapahtui.
Millaista olisikaan meidän elämämme nyt!
"Millaista onkaan minun elämäni oleva nyt!" kajahti kirpeästi
Litvinowin mielessä.
Tatjana lähestyi makuuhuoneen ovea.
— Grigori Mihailitsh, jättäkää minut nyt yksikseni hetkiseksi; me
kohtaamme vielä toisemme, saamme vielä haastella. Kaikki tämä tuli niin
äkisti. Minun täytyy koota voimia... jättäkää minut... säälikää minun
ylpeyttäni... Kyllä me vielä kohtaamme toisemme.
Näin sanottuaan riensi Tatjana kiirein askelin pois ja kiersi ovensa
lukkoon.
Hämillänsä, huumauneena astui Litvinow hotellista kadulle. Jotain
himmeätä ja raskasta oli painunut hänen sydämmensä syvimpiin.
Tuollaista mahtaa tuntea se, joka on murhannut toisen ihmisen. Ja
samalla alkoi tuntua helpolta, ikäänkuin hän vihdoinkin olisi saanut
heitetyksi hartioiltaan vastenmielisen taakan. Tatjanan jalomielisyys
oli hänet masentanut. Hän tunsi selvään, mitä kaikkea hän oli
kadottamaisillaan ja — sittenkin! Sittenkin yhtyi hänen katumukseensa
harmia. Hänen mielensä paloi Irinan luo, ainoaan enää jäljellä olevaan
turvapaikkaan, ja — hän oli vihoissaan Irinalle.
Jo jonkun aikaa olivat Litvinowin tunteet käyneet päivästä päivään yhä
voimakkaammiksi ja epäselvemmiksi, ja tämä sekaannus rasitti häntä,
ärsytti häntä; hän oli menehtyä tähän kurimukseen. Yhtä hän himosi:
päästä vihdoinkin selvälle tielle, vei se sitten minne hyvänsä, kunhan
ei vaan tarvitsisi olla tässä päättömässä sekasorrossa. Vakavain
ihmisten, sellaisten kuin Litvinow, ei pitäisi antautua intohimon
valtaan; se häiritsee koko heidän elämänsä määrän ja suunnan... mutta
luonto se ei vedä yhtä köyttä inhimillisen logikan kanssa; sillä on oma
logikkansa, jota me emme ymmärrä emmekä tunnusta hamaan siihen saakka
kuin se on ruhjonut meidät, kuni pyörä, jonka alle olemme joutuneet.
Jätettyänsä Tatjanan, ei Litvinowilla ollut kuin yksi ainoa asia
mielessä: saada kohdata Irina, ja sinne hän läksikin. Mutta kenraali
oli kotona — niin ainakin ilmoitti ovenvartija, — ja Litvinow ei
tahtonut mennä sisälle, sillä nyt oli hänen mielestänsä mahdoton
teeskennellä. Hän läksi hiljalleen astumaan Conversationshausia kohti.
Kuinka mahdotonta hänen oli tänään teeskennellä, sen saivat kyllä
tuta sekä Voroshilow että Pishtshalkin, jotka sattuivat tulemaan
häntä vastaan. Pitkittä puheitta sanoa pamautti Litvinow toisia niin
tyhjäksi, että kumisee, ja toisia niin ikäväksi, että mieltä kääntää.
Hyvä toki, ett'ei Bindasow sattunut kohdalle: olisi varmaankin syntynyt
"_grosser Scandal_". Nuoret herrat kummastuivat kumpikin.
Voroshilow se ihan kysäisi itseltään, eiköhän upseerin kunnia
oikeastaan vaatisi tyydytystä, — mutta sitten hän kumminkin, niinkuin
Gogolin luutnantti Pirogow, rauhoitti mielensä kahvilassa voileivillä.
Litvinow huomasi kaukaa Kapitolina Markovnan juosta puikeltelevan
kirjavassa mantillissaan puodista puotiin... Häntä hävetti, nähdessään
tuota hyväntahtoista, lystikästä, jalomielistä naikkosta. Sitten
muistui hänen mieleensä Potugin ja eilinen keskustelu...
Äkkiä tuulahti häneen jotain omituista, käsittämätöntä ja
epäilemätöntä. Ei varjonkaan vaihe olisi voinut olla hennompaa, mutta
hän tunsi heti Irinan lähestyvän. Ja todellakin: Irina ilmestyi
muutaman askelen päässä hänestä, kulkien erään toisen rouvan kanssa.
Heidän katseensa kohtasivat toisiaan.
Irina lienee huomannut jotain omituista Litvinowin kasvoissa. Hän
pysähtyi erään puodin eteen, jossa oli kaupan runsaissa määrin
pikkuruisia puisia Schwartzwaldin kelloja, ja viittasi päällään
Litvinowia luoksensa. Siinä hän, osoittaen erästä kelloa ja ihastellen
sen somaa numerotaulua, jonka ylälaidassa istui kirjavaksi maalattu
käki, virkkoi Litvinowille, ei kuiskaten, vaan tavallisella äänellä,
ikäänkuin vaan jatkaen entisiä lauseitaan — se ei näet niinkään vedä
puoleensa syrjäisen huomiota:
— Tulkaa tunnin perästä; olen yksin kotona.
Mutta samassa tulla tuhahti Irinan luokse tunnettu naisten suosikki,
monsieur Verdier, ja rupesi ihaillen puhumaan hänen leninkinsä väristä,
_feuille morte_, ja hänen matalasta, kulmille painetusta,
espanjalaisesta hatustaan...
Litvinow katosi väkijoukkoon.