Litvinow astui nopeasti Hôtel de l'Europen portaita ylös... Hänet
pysäytti muuan noin kolmentoista vanha tyttönen, kasvot viekkaat,
kalmukkilaiset. Hän oli nähtävästi vartioinut häntä ja virkkoi:
— Tänne näin, olkaa hyvä. Irina Pavlovna tulee heti.
Litvinow katsahti häneen kummastellen, tyttönen naurahti ja toisti:
— Tulkaa, tulkaa!
Hän saattoi Litvinowin pieneen huoneesen, joka oli vastapäätä Irinan
makuuhuonetta, täynnä arkkuja ja kapsäkkejä. Tyttönen katosi kohta,
painettuaan oven kiinnemmäs.
Tuskin oli Litvinow ennättänyt katsahtaa ympäriinsä, niin jo aukeni
sama ovi selkoseljälleen, ja sisään astui Irina, yllään ruusunpunainen
baalipuku, helmiä hivuksissa ja kaulassa. Hän riensi suoraa päätä
Litvinowin luokse, tarttui hänen käsiinsä ja seisoi niin hetken aikaa
äänetönnä; hänen silmänsä loistivat, ja rinta kohoili, ikäänkuin olisi
hän juossut ylös vuoren rinnettä.
— Min'en saattanut vastaan-ottaa... teitä tuolla — puhui Irina
kiirehtivällä kuiskutuksella — me olemme kutsutut päivällisille ja
olemme juuri lähdössä, mutta minä tahdoin välttämättömästi tavata
teitä. Olihan se teidän morsiamenne, jonka kanssa te tänään tulitte
vastaani?
— Kyllä; minun morsiameni se oli — vastasi Litvinow, pannen painoa
sanalle "oli".
— No niin, minä tahdoin nähdä teitä vaan hetkisen, sanoakseni teille,
että te saatte pitää itseänne aivan vapaana, ett'ei se, mikä eilen
tapahtui, suinkaan saa muuttaa teidän päätöksiänne...
— Irina! — huudahti Litvinow, — miksis puhut tuolla tavalla?
Hän lausui nämä sanat kovalla äänellä... Salaamaton intohimo helähti
noissa sanoissa. Irina sulki ehdottomastikin silmänsä hetkiseksi.
— Voi sua armas! — jatkoi Irina, kuiskaillen vielä hiljemmin, mutta
hillittömällä viehättymisellä. — Et tiedä, kuinka minä lemmin sua.
Minä olen vain maksanut velkani sinulle, olen sovittanut entisen
rikokseni... Voi mua! Min'en voinut antaa sinulle nuoruuttani,
niinkuin olisin tahtonut, mutta minä en ole sälyttänyt päällesi mitään
velvollisuuksia, ei ole mitään lupausta siteenä sulla, armas! Tee mitäs
tahdot; sinä olet vapaa kuni ilma, sinua ei pidätä mikään; muista se,
muista!
— Mutta minä en voi elää ilman sinua, Irina, — keskeytti Litvinow, nyt
jo kuiskaamalla. — Eilisestä ruveten olen sinun omasi iäti... Sinun
jalkaisi juuressa ainoastaan voin minä hengittää...
Vavisten painoi hän kasvonsa Irinan käsiin. Irina katsahti hänen
kumartuneesen päähänsä.
— No tiedä sitten — virkkoi hän, — että minäkin olen valmis kaikkeen;
en kaipaa ketään, en mitään. Päätä sinä, minä olen altis... Minäkin
olen iäti sinun... sinun.
Joku koputti varovasti ovelle. Irina kumartui ja kuiskasi vielä
kerran: "sinun omasi; hyvästi!" Litvinow tunsi hivuksissaan hänen
hengityksensä, hänen huultensa kajonnan. Kun hän oikaisihe, ei Irinaa
enää ollut huoneessa; hänen vaatteensa kahahtivat vaan käytävässä, ja
kaukaa kuului Ratmirowin ääni:
— _Eh bien! Vous ne venez pas?_[113]
Litvinow istahti korkealle arkulle ja kätki kasvot käsiinsä.
Naisentuoksu, hieno ja raikas, tuulahti häneen... Irina piteli hänen
käsiään omissansa.
— Tämä on liikaa, — kävi kautta hänen mielensä, — tämä on liikaa. —
Tyttönen tuli huoneesen, myhähti hänen kysyvään katseesensa ja virkkoi:
— Olkaa hyvä ja lähtekää pois, ennenkuin...
Litvinow nousi ja meni ulos hotellista. Ei ollut ajattelemistakaan
palata heti kotia: ensin oli tyyntyminen. Sydän löi kiihkeästi ja
epätasaisesti; tuntui kuin maa hänen jalkainsa alla olisi hiljalleen
huojahdellut.
Hän läksi jälleen kulkemaan Lichtenthalin lehtokujaa pitkin. Hän
ymmärsi, että ratkaiseva hetki oli nyt tulossa; siirtää asiata
kauemmas, peitellä, kartella — se käy nyt jo mahdottomaksi; selitys
Tatjanan kanssa on välttämätöntä. Hän kuvaili mielessään, kuinka
Tatjana istuu siellä liikahtamatta, odotellen häntä... Litvinow
aavisteli itsessään, mitä hän on Tatjanalle sanova, mutta kuinka ryhtyä
tuohon, kuinka aloittaa? Hän oli sysännyt luotansa koko säännöllisen,
kunnollisen, tukevan tulevaisuutensa; hän tiesi syöksyvänsä nyt
suin päin kuiluun, jonne ei saisi katsahtaakaan... Se ei häntä
levottomaksi tehnyt; sehän oli päätetty asia. Mutta kuinka on hän
astuva tuomarinsa eteen? Ja jospa siinä todellakin tuomarina seisoisi
enkeli, säkenöitsevä säilä kädessä — helpommalta tuntuisi pahantekijän
sydämmessä... nyt sen sijaan täytyy kenties hänen itsensä iskeä
puukko... Ilkeätä! Mutta palaita, kieltäytyä tuosta toisesta, käyttää
hyödykseen tarjottua, hänen oikeudekseen tunnustettua vapautta... Ei!
Parempi kuolla! Ei ole tarvis tuota inhottavaa vapautta... nyt syöstään
alas tuhoon ja turmioon... ja nuo silmät ne lemmellä katsahtakoot...
— Grigori Mihailitsh! — lausui muuan surullinen ääni, ja jonkun käsi
laskeusi raskaana hänen olalleen. Hän kääntyi hätkähtäen ja huomasi
Potuginin.
— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh, — aloitti tämä tavallisella
arkuudellaan. — Taisin häiritä teitä, mutta nähtyäni teidät tuolta
kaukaa, aattelin itsekseni... mutta jos tulin sopimattomaan aikaan...
— Päinvastoin, minun on hyvin mieluista — jupisi Litvinow hampaittensa
välistä.
Potugin läksi kulkemaan hänen rinnallaan.
— Herttainen ilta, — alkoi hän, — niin lämmin! Oletteko jo kauan ollut
kävelemässä?
— Vähän aikaa.
- Ja mitäpäs minä kyselenkään; näinhän minä teidän
tulevan Hôtel de l'Europesta.
— Kuljitte siis jäljissäni?
— Kuljin.
— Onko teillä jotain sanottavaa minulle?
— On, — vastasi Potugin tuskin kuuluvasti.
Litvinow pysähtyi ja katsahti kutsumattomaan kumppaliinsa. Potugin oli
kalpea, silmät harhailivat; entinen, vanha suru näkyi jälleen ottaneen
sijansa hänen vääntyneisiin piirteisiinsä.
— Mitäs teillä sitten on minulle sanomista? — kysyi Litvinow verkalleen
ja läksi astumaan edelleen.
— Malttakaahan... minä sanon heti. Ell'ei teillä ole mitään sitä
vastaan, niin istumme tähän penkille. Täss'on mukavampi.
— Tämähän tuntuu oikein salaperäiseltä, — virkkoi Litvinow, istuen
hänen viereensä. - Ette mahda olla aivan entisellänne, Sosont Ivanitsh?
- Minua ei vaivaa mikään, eikä tässä ole mitään
salaperäistäkään. Minä aioin oikeastaan vaan ilmoittaa teille, minkä
vaikutuksen minuun teki teidän morsiamenne... olihan se teidän
morsiamenne, vai kuinka?... no niin, se neiti, jonka kanssa minut
tänään tutustitte. Minun täytyy sanoa, ett'en elämäpäivänäni koskaan
ole tavannut sympaattisempaa olentoa. Siinä kultainen sydän, siinä
enkelisielu.
Potuginin kasvoilla asui edelleen entinen haikeus ja murhe, niin
ett'ei Litvinowkaan saattanut olla huomaamatta ristiriitaisuutta hänen
kasvojensa ilmeen ja hänen sanainsa välillä.
— Arvostellessanne Tatjana Petrovnaa, olette osannut aivan oikeaan, —
alkoi Litvinow, — vaikka kummakseni käy ensinnäkin, että te tiedätte
meidän keskinäiset välimme, ja toiseksi, että te niin pian olette
päässeet hänen perillensä. Enkelisielu hän todella on, mutta...
sallikaa kysyäni... siitäkö teidän oli aikomus puhella minun kanssani?
— Hänen perillensä ei voi olla pääsemättä heti kohta, - virkkoi Potugin
kiireesti, ikäänkuin väistäen viimeistä kysymystä, — maksaa vain
kerran katsahtaa hänen silmiinsä. Hän ansaitsee kaikkea mahdollista
onnea maailmassa, ja miekkonen se, jonka osana on oleva tehdä hänet
onnelliseksi! Olkoon se miekkonen vaan kyllin mahdollinen moiseen
kohtaloon!
Litvinowin silmäkulmat rypistyivät hieman.
— Sallikaas, Sosont Ivanitsh, — virkkoi hän, — minun täytyy sanoa,
että tämä keskustelu on mielestäni varsin omituista... Minä tahtoisin
tietää, minuako teidän viittauksenne tarkoittaa?
Potugin viivytteli vastausta: hän taisteli ilmeisestikin oman itsensä
kanssa.
— Grigori Mihailitsh! — lausui hän sitten; — joko minulla on kokonaan
väärä käsitys teistä tahi on teissä miestä kuulemaan totuutta, tulkoon
se keltä hyvänsä, ja ilmaantukoon se kuinka mitättömän ulkokuoren alta
tahansa. Vast'ikään minä sanoin nähneeni, mistä te tulille.
— Niinpä niinkin: Hôtel de l'Europesta. Entä sitten?
— Tiedänhän minä, kenet te siellä tapasitte.
— Mitenkä?
— Rouva Ratmirowinhan te siellä kohtasitte.
— Niin, minä olin hänen luonaan. Mitä sitten?
— Mitäkö sitten?... Te, Tatjana Petrovnan sulhanen, te kohtailette
rouva Ratmirowia, jota te rakastatte... ja joka rakastaa teitä.
Litvinow ponnahti seisovilleen; veri syöksi hänen päähänsä.
— Mitäs tämä on? — tiuskasi hän vihdoin ärtyneellä, pidätetyllä
äänellä, — onko tämä kehnoa pilantekoa vai vakoilemista? Selittäkää
heti kohta!
Potugin katsahti häneen alakuloisesti.
— Älkää loukkaantuko minun sanoihini, Grigori Mihailitsh; minua te
puolestanne ette voi loukata. En ole tullut tänne teitä loukkaamaan, ja
kaukana on pilankin teko minusta nyt.
— Saattaa olla, saattaa olla. Minä uskon kernaasti tarkoituksenne
vilpittömyyttä, mutta sallikaa minun sittenkin tietää, millä oikeudella
te sekaannutte toisen ihmisen kotielämään, sydämmen asioihin, ja
millä perustuksella te niin varmana lyötte totuuden leiman tuohon
keksintöönne?
— Keksintöönikö? Jos minä olisin tuon keksinyt, niin ette te vainkaan
olisi suuttunut! Ja mitä taas totuuteen tulee, niin en minä vielä
milloinkaan ole kuullut ihmisen kyselevän itseltään, onko hänellä
oikeutta ojentaa hukkuvalle kättään.
— Kiitän nöyrimmästi huolenpidostanne, — vastasi Litvinow kiivaasti, —
mutta minä en tarvitse sitä, ja kaikki nuo fraasit siitä perikadosta,
johon suuren maailman naiset syöksevät nuorukaisia, ja ylhäisen
maailman siveettömyydestä ja niin edespäin,... ne ovat mielestäni
pelkkiä fraaseja, ja joissakin määrin minä halveksinkin niitä, ja
senpä vuoksi pyydän minä, älkää vaivatko voimallista, auttavaa
käsivarttanne, vaan sallikaa minun rauhassa hukkua.
Potugin katsahti jälleen Litvinowiin. Hän hengitti raskaasti, hänen
huulensa vavahtelivat.
— Katsokaa toki minua, nuori mies, — huudahti hän vihdoin, lyöden
rintaansa, — olenko minä joutavan, itserakkaan siveilijän näköinen,
näytänkö minä saarnamieheltä? Ettekö te ymmärrä, että, vaikka minun
osan-ottoni teidän kohtaloonne olisi kuinka suuri hyvänsä, minä en
pelkästään siitä syystä olisi virkkanut sanaakaan, en olisi antanut
teille oikeutta moittimaan minua siitä, mitä minä ennen kaikkea inhoan,
nimittäin epähienoudesta, tunkeilevaisuudesta. Ettekö te näe, että
asia on aivan toista laatua, että teidän edessänne on mies, jonka on
särkenyt, murtanut, juuriaan myöten masentanut juuri se sama tunne,
jonka seurauksilta hän tahtoisi varoittaa teitä, sama tunne... ja... ja
samaa henkilöä kohtaan.
Litvinow astui askeleen takaperin.
— Onko se mahdollista? Te... te... Sosont Ivanitsh! Mutta rouva
Belski... tuo lapsi...
— Ah, älkää kyselkö minulta... uskokaa minua! Se on synkkä, kamala
historia, jota en rupea tässä kertomaan. Rouva Belskiä minä tuskin
tunsinkaan; tuo lapsi ei ole minun, minä otin sen omakseni... sillä...
sillä se oli _hänen_ tahtonsa, _hänelle_ se oli tarpeellista.
Mitästä varten minä olisin täällä, teidän ilkeässä Badenissanne? Ja
vihdoin, luuletteko te, onko edes saattanut juolahtaa mieleennekään,
että minä vain myötätuntoisuudesta teitä kohtaan olisin päättänyt
varoittaa teitä? Minun on sääli tuota hyvää, herttaisia tyttöä,
morsiantanne... Mutta mitäpäs minua teidän tulevaisuutenne liikuttaa,
mitäs minulla on tekemistä teidän kumpaisenkaan kanssa? Tytön tähden
minä vaan pelkään... yksistään hänen.
— Liian paljon kunniata, herra Potugin — alkoi Litvinow, — mutta koska
me nyt, teidän puheenne mukaan, olemme kumpainenkin samassa asemassa,
niin miksikäs te ette pidä moisia nuhdepuheita itsellenne, ja eiköhän
minun pitäne lukea varomisenne syyksi muuta tunnetta?
— Nimittäin luulevaisuutta; sitähän te aioitte sanoa? Nuori mies, nuori
mies, eikö teitä hävetä tuollainen kujeileminen ja viekastelu, eikö
teitä hävetä olla ymmärtämättä, kuinka katkerata se suru on, joka minun
suuni kautta puhuu! Ei, emme vainkaan ole samassa asemassa! Minä, minä
olen vanha, naurettava, aivan vaaraton narri... mutta te! Ja mitäs
minä tässä turhia puhun? Te ette hetkeksikään ottaisi päällenne sitä
roolia, jota minä näyttelen, näyttelenpä kiitollisuudellakin! Entäs
luulevaisuus? Ei ole luulevainen se, jolla ei ole toivon kipinätäkään.
Jos koskaan tuo tunne olisi minussa herännyt, niin ei ainakaan nyt.
Minua vain hirvittää... hirvittää hänen tähtensä, ymmärtäkää toki tuo.
Ja olisinko minä silloin, kuin hän lähetti minut teitä noutamaan,
osannut aavistaakaan, että hänen tuntemansa väärinteko olisi vievä
hänet niin pitkälle?
— Mutta sallikaa, Sosont Ivanitsh, näyttää siltä kuin te tietäisitte...
— Min'en tiedä mitään, ja minä tiedän kaikki tyyni. Minä tiedän —
lisäsi hän, kääntyen pois, — minä tiedän, missä hän oli eilen. Ja nyt
ei häntä enää pidätä mikään; hänen täytyy vajota pohjaan asti, niinkuin
kiven, joka on veteen heitetty. Olisinpa kaksin kerroin mieletön, jos
luulisin, että minun sanani heti kohta pysäyttävät teidät... teidät,
jolle moinen nainen... Mutta kylliksi siitä jo. Min'en voinut hillitä
itseäni, siinä selitys, miksi tein, niinkuin tein. Ja sitä paitsi,
miksikäs en olisi yrittänyt? Kenties muutatte vielä mielenne, kenties
lankeaa jokunen sanani teidän sydämmeenne, kenties päätätte pelastaa
sekä hänet että itsenne ja tuon ihanan, viattoman olennon... älkää nyt
kiivastuko, älkää polkeko jalkaanne! Mitäpäs minä pelkäisin, mitäpäs
kursailisinkaan? Ei se ole luulevaisuus, joka minussa nyt puhuu, ei se
ole harmikaan... Minä olen valmis laskeutumaan teidän jalkainne juureen
ja rukoilemaan teitä... Mutta mitäpä tästä... Voikaa hyvin! Olkaa
huoleti: kaikki tämä jää meidän välillemme. Teidän parastanne olen
tarkoittanut.
Potugin läksi astumaan lehtokujaa pitkin ja katosi pian näkyvistä yhä
sakenevaan hämärään...
Litvinow ei pidätellyt häntä.
"Se on kamala, synkkä historia!" oli Potugin sanonut Litvinowille eikä
tahtonut kertoa sitä.
Kajotkaamme siihen parilla sanalla.
* * * * *
Noin kahdeksan vuotia sitten oli Potugin saanut ministeriöltänsä käskyn
astua palvelukseen kreivi Reisenbachin luo. Se tapahtui kesäiseen
aikaan. Potugin matkusteli paperien kanssa hänen kesähuvilaansa ja
viipyi siellä päiväkausia. Irina, joka silloin asui kreivin luona, ei
koskaan halveksinut alhaisessa asemassa olevia ihmisiä, ei ainakaan
vieronnut heitä, ja kreivitär se useinkin purpatti Irinalle tuosta
liiallisesta, moskovalaisesta tuttavallisuudesta. Irina näki piankin,
että tuo vaatimaton virkamies, kaulaa myöten napitetussa virkafrakissa,
oli älykäs henkilö. Usein ja mielellään hän keskustelikin
Potuginin kanssa, ja Potugin... hän rakastui Irinaan syvästi,
tulisesti, salaisesti... Salaisesti! Niin hän itse luuli.
Kului kesä. Kreivi ei tarvinnut enää apulaista. Potugin kadotti Irinan
näkyvistään, mutta ei voinut unohtaa häntä.
Noin kolme vuolta sen jälkeen sai hän aivan odottamatta kutsun eräältä
melkein oudolta, keskinkertaiseen säätypiiriin kuuluvalta naiselta.
Tämä haasteli hänelle ensin kuurtain kaartain, vaan kun Potugin hänen
pyynnöstään oli vannonut pitävänsä salassa kaiken sen, minkä nyt saa
kuulla, ehdotti hän vihdoin, että Potugin menisi naimisiin erään naisen
kanssa, jolla oli huomattava asema maailmassa, ja jolle naimisiin meno
oli käynyt välttämättömäksi. Päähenkilöä ei nainen uskaltanut mainita
kuin viittaamalla ja lupasi samassa Potuginille rahaa, paljon rahaa.
Potugin ei suuttunut; hämmästys oli tukahuttanut hänessä vihan tunteen.
Hän antoi tietysti jyrkän kiellon. Silloin jätti nainen hänelle kirjeen
— Irinalta. "Te oleile hyvä, ylevämielinen mies", kirjoitti Irina,
"ja minä tiedän, että tahdotte minun tähteni tehdä kaikki. Minä pyydän
teiltä tätä uhrautumista. Te pelastatte erään minulle kalliin olennon.
Pelastaessanne hänet, pelastatte minutkin... Älkää kyselkö, miten.
En olisi rohjennut kääntyä kenenkään puoleen tällaisella pyynnöllä,
mutta teidän puoleenne minä kurotan käteni, sanoen: tehkää tämä minun
tähteni." Potugin rupesi miettimään ja sanoi olevansa Irina Pavlovnan
tähden valmis paljoonkin, mutta tahtovansa kuulla hänen toivomuksensa
hänen omasta suustaan.
He kohtasivat toisensa samana iltana. Kohtausta ei kauan kestänyt, eikä
kukaan muu siitä tiennyt kuin tuo nainen. Irina ei siihen aikaan enää
asunut kreivi Reisenbachin luona.
— Miksikäs te juuri minua tulitte ajatelleeksi? — kysäsi Potugin.
Irina rupesi puhelemaan hänen hyvistä ominaisuuksistaan, mutta pysähtyi
äkkiä.
- Ei, - virkkoi hän, — teille pitää puhua totta. Minä tiesin ja tiedän,
että te rakastatte minua... siinä syy, miksi päätin kääntyä teidän
puoleenne.
Samalla kertoi hän Potuginille kaikki.
Elise Belski oli orpo. Sukulaiset eivät häntä suvainneet ja toivoivat
saavansa periä hänet... häntä uhkasi perikato. Pelastamalla hänet
oli Irina todella tekevä palveluksen sille, joka oli kaikkeen tähän
syynä, ja joka nyt oli tullut Irinalle itselleenkin hyvin läheiseksi...
Potugin katseli kauan aikaa ääneti Irinaa ja suostui. Irina purskahti
itkuun ja heittäytyi hänen kaulaansa. Itkemään purskahti Potuginkin...
mutta erillaisia olivat heidän kyynelensä.
Kaikki oli jo valmiina salaisia vihkiäisiä varten; mahtava käsi oli
poistanut kaikki esteet... mutta sitten tuli taudinpuuska... ja sitten
syntyi tytär... ja sitten äiti myrkytti itsensä. Miten oli käyvä
lapsen? Potugin otti sen huostaansa samoista käsistä, Irinan käsistä.
Synkkä, kamala historia... Mennään sen ohitse, lukija, mennään!
* * * * *
Toisia tuntia kului, ennenkuin Litvinow rohkeni palata hotelliinsa. Hän
oli jo saapumaisillaan perille, kun äkkiä kuuli askeleita takanaan.
Joku seurasi häntä ilmeisestikin, jouduttaen käyntiään sitä myöten
kuin hänkin. Lyhdyn kohdalla katsahti Litvinow taakseen ja tunsi
tulijassa kenraali Ratmirowin. Tämä oli palajamassa päivällisiltä
yksinään, valkoinen liina kaulassa, keikarimainen palttoo levällään,
kokonainen liuta tähtösiä ja ristejä rinnalla kultaisissa käädyissä
frakin napinlävessä. Hänen katseensa iski suoraan ja julkeasti
Litvinowiin, ilmaisten sellaista ylenkatsetta ja sellaista inhoa,
ja koko hänen olentonsa huokui niin uhkaavaa haastoa otteluun, että
Litvinow, rohkaisten itsensä, katsoi velvollisuudekseen lähteä häntä
vastaan, lähteä "skandaaliin". Mutta heti kuin Litvinow oli tullut
hänen kohdalleen, muuttuivat kenraalin kasvot kokonaan: niihin ilmestyi
jälleen entinen leikillinen sievyys, ja käsi vaaleissa lilavärisissä
sormikkaissa kohotti korkealle kiiltoisan hatun. Litvinow nosti
sanaakaan sanomatta hattuansa, ja kumpikin meni menojaan.
— Lienee huomannut jotain! — ajatteli Litvinow.
— Olisi edes... joku toinen! — ajatteli kenraali.
Tatjana istui tätinsä kanssa lyömässä pikettiä, Litvinowin astuessa
heidän huoneesensa.
— Kyll'olet hyvä, sinäkin, kyll'olet! — huudahti Kapitolina Markovna,
heittäen kortit pöydälle. — Tänään sitä vasta tultiin, ja mies on koko
ilpoisen illan tiessään! Ja mekös teitä odottelimme ja odottelimme ja
toruimmekin tässä niin että...
— Täti hyvä, — en minä puhunut mitään, — virkkoi Tatjana.
— Niin, mitäpäs sinä pai tyttö! Jo minua hävettäis, hyvä herra! Ja
sulhasia vielä ollaan!
Litvinow pyysi miten kuten anteeksi ja istahti pöydän ääreen.
— Miksikäs te pelinne keskeytitte? — kysyi hän, sittenkuin hetkinen oli
oltu ääneti.
— Kas niin! Mehän löimme kortteja ikävissämme, kun ei tiennyt mitä
tehdä... mutta nythän te tulitte vihdoinkin.
— Jos suvaitsette kuulla iltamusikkia, — virkkoi Litvinow, — niin minä
varsin mielelläni lähden saattamaan.
Kapitolina Markovna katsahti Tatjanaan.
— Mennään vaan, täti, kyllä minä tulen mukaan,
— vastasi tämä, — mutta eiköhän olisi paras jäädä
kotia?
— Sitä minäkin. Juodaanpas vainenkin teetä, oikein meidän tapaan,
moskovan-viisiin, samovaari pöydällä, ja haastellaan sitten
kunnollisesti. Eihän tässä vielä ole juteltukaan niinkuin jutella pitää.
Litvinow käski teetä, mutta haastella kunnollisesti — se ei ottanut
onnistuakseen.. Hän tunsi myötäänsä omantunnon kalvamista: puheli hän
mistä hyvänsä, aina vaan tuntui hänestä kuin valehtelisi hän ja kuin
Tatjana arvaisi tuon. Tatjanassa sitä vastaan ei huomannut mitään
muutosta; niin luontevaa oli hänen käytöksensä, mutta hänen katseensa
ei kertaakaan pysähtynyt Litvinowiin; ystävällisesti ja arasti se vaan
hiipaisi häntä joskus. Kalpeampi hän myös oli tavallista.
Kapitolina Markovna kysäisi, kivistääkö hänellä päätä.
Tatjana oli ensin vastata kieltämällä, mutta hetken mietittyään sanoi:
— Kyllä hiukan.
— Matkan rasitusta — virkkoi Litvinow ja punastui häpeästä.
— Niin, matkan rasitusta — toisti Tatjana, ja taas hänen katseensa
hiipaisi Litvinowia.
— Sinun pitäisi käydä lepäämään, kultaseni.
— Pianhan minä muutoinkin jo panen maata, täti.
Pöydällä oli matka-opas, _Guide des Voyageurs_. Litvinow rupesi
siitä ääneen lukemaan kuvauksia Badenin ympäristöstä.
— Kyllähän se niin on, — keskeytti täti, — mutta yhtä seikkaa ei saa
unohtaa. Täällä kuuluu palttina olevan hyvin huokeata; sitä pitäisi
ostaa myötäjäisiksi.
Tatjana loi silmänsä maahan.
— Ennättää sitä vielä, täti hyvä. Itseänne te ette milloinkaan muista,
vaikka teidän pitää välttämättömästi saada uusi leninki. Näittehän,
kuinka koreissa puvuissa ne täällä käyvät.
— Voi lintuseni, mitäs minä? Mikäs muotinukki minä olen? Olisin edes
sellainen kaunotar kuin tuo teidän tuttavanne, Grigori Mihailitsh,
tuo... mikä hänen nimensä nyt olikaan?
— Mikä tuttava?
— Sepä, joka tänään tuli meille vastaan.
— Niin, sekö! — virkkoi Litvinow teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä, ja häntä hävetti taas, ja oli niin ilkeä olla.
"Ei!" ajatteli hän, "tämä on ajan pitkään mahdotonta."
Hän istui morsiamensa vieressä, ja muutaman tuuman päässä hänestä oli
Litvinowin povitaskussa Irinan nenäliina.
Kapilolina Markovna poistui hetkiseksi toiseen huoneesen.
— Tanja! — virkkoi Litvinow ponnistuksella. Ensi kertaa hän sinä
päivänä puhutteli morsiantaan tällä nimellä.
Tanja kääntyi häneen.
— Minulla... minulla on jotain tärkeätä sanottavaa teille.
— Todellako? Milloinka? Nytkö heti?
— Ei! Huomenna.
— No huomenna sitten.
Sanomaton sääli täytti hetkeksi Litvinowin sydämmen. Hän otti Tatjanaa
kädestä ja suuteli sitä nöyrästi, kuni syyllinen. Hiljainen ahdistus
kouristi Tatjanan rintaa, eikä tuonut iloa hänelle tuo suutelo.
* * * * *
Yöllä, kello kahden tienoissa, heräsi äkkiä Kapilolina Markovna — hän
makasi samassa huoneessa Tatjanan kanssa — kohotti päätänsä ja kuulahti.
— Tanja! Itketkö sinä?
Tatjana ei vastannut heti.
— En, täti, — kuului sitten hänen lempeä äänensä; — minulla on nuha.