Rautatien asemasillalle oli elokuun 18 p:nä kello 12:n tienoissa
kokoontunut runsaasti yleisöä. Siellä oli Litvinowkin.
Vähäistä ennen oli Irina tullut häntä vastaan, ajaen avonaisissa
vaunuissa miehensä ja erään toisen, vanhanpuoleisen, herran kanssa.
Irina oli huomannut Litvinowin; jotain epäselvää oli välähtänyt hänen
silmissään, mutta hän oli heti piiloittunut päivänvarjonsa suojaan.
Kummallisesti oli Litvinow eilisestään muuttunut. Hänen ulkonainen
ihmisensä, hänen liikkeensä, hänen kasvojensa ilme — kaikki oli nyt
toisellaista. Ja toisellainen hän oli omastakin mielestään. Itseensä
luottamus oli kadonnut, mielenrauha oli kadonnut, samoin kunnioituskin
omaa itseänsä kohtaan. Entisestä sopusoinnusta sielussa ei ollut
jälkeäkään. Äsköiset, poistamattomat mielenliikutukset yksin olivat
nyt hänessä vallalla. Se oli tuommoista outoa tunnelmaa, voimakasta,
suloista ja — pahaa. Salaperäinen vieras oli hiipinyt pyhäkköön ja
anastanut sen ja ottanut siellä sijansa, sanaakaan sanomatta, ja
rehenteli nyt siellä kuni isäntä uutistalossaan. Litvinowia ei enää
hävettänyt; häntä pelotti, ja samassa alkoi hänessä kiehahdella
epätoivoinen uskaliaisuus. Voitetuille, sotavangiksi otetuille,
on tuttua tämä ristiriitaisten tunteiden sekaannus; eikä se ole
outoa varkaallakaan, ensimmäisen varkauden perästä. Ja Litvinow oli
voitettu, voitettu äkkiarvaamatta... ja mihin nyt oli saanut hänen
rehellisyytensä?
Juna oli myöhästynyt muutamia minutteja.
Litvinowin riutuminen oli muuttunut tuskaksi; hänen oli mahdoton pysyä
asemillaan. Kalpeana hän liikkui ja tunkeili väkijoukossa.
— Hyvä Jumala! — ajatteli hän. — Olisipa edes yksikään vuorokausi
vielä!...
Ensimmäinen katsahdus Tanjaan, ensimmäinen katsahdus Tanjaan... se
se häntä hirvitti... se silmänräpäys oli elettävä niin pian kuin
mahdollista. Mutta sitten? Sitten... tulkoon sitten mitä hyvänsä!... Ei
hän enää tehnyt mitään päätöksiä, ei hän enää taannut itseään. Eilinen
lempilause välähti kirpaisten hänen mielessään...
Tällaisena hän nyt on tullut vastaan-ottamaan Tanjaa...
Vihdoin kuului pitkä kimeä vihellys, sen jälkeen raskasta, yhä paisuvaa
jyrinää, ja tuolla radankäänteessä näkyi veturi, verkalleen vyöryen
asemalle. Väki liikahti sitä kohti, Litvinow väen mukana, laahaten
jalkojaan kuni kuolemaan tuomittu. Vaunuista alkoi näkyä kasvoja ja
naisten hattuja; yhdessä ikkunassa alkoi vilkkua valkoinen nenäliina...
Se oli Kapilolina Markovna, joka viuhtoi... Kas niin: hän oli huomannut
Litvinowin, ja tämäkin tunsi hänet.
Juna pysähtyi. Litvinow riensi vaunun tuo ja avasi oven: Tatjana seisoi
tätinsä vieressä ja ojensi kättään, kirkkaasti hymyillen.
Litvinow auttoi naiset ulos vaunusta, virkkoi muutamia kohteliaita
sanoja, kesken-eräisiä ja epäselviä, ja rupesi samassa puuhaamaan,
otti haltuunsa heillä pilotit, matkalaukut, pledit, juoksi hakemaan
kantajaa, tilasi vaunut. Muut ihmiset puuhailivat hekin hänen
ympärillään, ja mieluista oli hänelle heidän läsnäolonsa, heidän
melunsa ja huutonsa. Tatjana astui syrjään ja, yhä hymyillen, odotteli
tyynesti hänen hääräilemisensä loppua. Kapitolina Markovna sen
sijaan ei voinut mitenkään pysyä alallaan. Hän ei vieläkään ottanut
uskoakseen, että nyt sitä todellakin oltiin Badenissa.
— Mutta missä päivänvarjot? Tanja, missä päivänvarjot? — huudahti hän
äkkiä, huomaamatta pitelevänsä niitä lujasti omassa kainalossaan.
Senjälkeen alkoivat äänekkäät ja pitkälliset jäähyväiset erään rouvan
kanssa, johon täti oli tutustunut Heidelbergin ja Badenin välillä. Tämä
rouva ei ollut kukaan muu kuin tultavamme, rouva Suhantshikow, — joka
silloin tällöin tekaisi toivioretkiä Gubarewin luokse Heidelbergiin ja
oli nyt palajamassa sieltä, kasa "menettelyohjeita" mukanaan.
Kapitolina Markovnalla oli yllään jotenkin kummallinen, kirjava
mantilli ja päässään tatinmuotoinen matkahattu, jonka alta pilkisti
esiin valkoinen, leikattu tukka, pörröytyneessä tilassa. Tuo
lyhytkasvuinen, laiha neiti oli matkasta punaisenaan ja haastoi venättä
kimeällä ja laulavalla äänellä... Hän veti heti huomiota puoleensa.
Litvinow sai vihdoin sijoittaneeksi hänet ja Tatjanan vaunuihin ja
asettui itse vastapäätä heitä. Hevoset läksivät liikkeelle. Ja siinä
sitä tiedusteltiin ja kättä uudestaan puristeltiin ja hymyiltiin
molemmin puolin ja lausuttiin ystävällisiä sanoja... Litvinow huokasi
helpommin: ensimmäiset silmänräpäykset olivat onnellisesti ohitse.
Nähtävästi ei hänessä ollut mitään, joka olisi Tanjaa oudostuttanut,
kummastuttanut: yhtä kirkas ja luottava oli immen katse, yhtä sievästi
hän punastui, yhtä herttaisesti hän nauroi kuin ennenkin. Vihdoin
uskalsi Litvinow katsahtaa häneen, ei syrjästä eikä ohimennen, vaan
suoraan silmiin. Tähän asti olivat hänen silmänsä kieltäytyneet
tottelemasta. Ehdoton liikutus valtasi hänet: noitten rehellisten
kasvojen levollinen ilme se oli kuin nuhtelevaa pistosta hänelle.
"Tänne sinä tulit, tyttö rukka, sinä, jota minä niin kauan olin
odotellut ja kutsunut, jonka kanssa olin päättänyt elää yhdessä loppuun
saakka; sinä tulit, sinä uskoit minua... ja minä... ja minä .."
Litvinowin pää vaipui alas, mutta Kapitolina Markovna ei antanut
hänelle aikaa mietiskelyihin. Kysymyksiä alkoi tulla tuiskuna.
— Mikäs rakennus se on tuo, pylväillä koristettu? Missäs täällä
on pelisali? Kukas tuossa tulee? Tanja, Tanja, katsopas noita
krinoliineja! Kukas tuo sitten on? Täällä kai on enimmäkseen
franskattaria Parisista! Ai, ai, sentään tuotakin hattua! Saakos täällä
kaikkea niinkuin Parisissakin? Mutta kaikki on luultavasti hirmuisen
kallista täällä? Mutta sepä oli erinomaisen kelpo, älykäs rouva, johon
minä tutustuin matkalla! Kyllä te tunnette hänet, Grigori Mihailitsh;
hän kertoi tavanneensa teitä erään Venäläisen luona, joka niinikään on
ihmeellisen älykäs. Hän lupasi tulla meillä käymään. Ja hänkös osaa
suomia noita aristokraatteja! Ihan on hauska kuulla. Mikäs herra tuo
on, tuo harmaaviiksinen? Preussin kuningasko? Tanja, Tanja, katsos,
tuo on Preussin kuningas! Eikö? Eikös se ollutkaan Preussin kuningas?
Vai niin, vai Hollannin lähettiläs, jaha. Täss'ei oikein tahdo kuulla,
pyörät kolisevat. Voi, kuinka ihania puita!
— Ihania kyllä, täti, — vahvisti Tanja — ja kuinka täällä kaikki
viheriöitsee, kaikki on niin hauskaa! Eikö niin, Grigori Mihailitsh?
— Niin on... — vastasi toinen hampaittensa välistä.
Vaunut pysähtyivät viimein hotellin eteen. Litvinow saattoi matkustajat
heille vuokrattuun numeroon, lupasi pistäytyä tunnin perästä ja palasi
omaan huoneesensa.
Hetkeksi haihtunut lumous valtasi hänet jälleen, heti kun hän oli
astunut kamariinsa. Täällä, tässä huoneessa, halliisi eilisestä saakka
Irina. Kaikki täällä puhui hänestä, itse ilmakin näkyi säilyttäneen
salaiset jäljet hänen käynnistään... Litvinow tunsi taaskin olevansa
hänen orjansa. Hän sieppasi esille Irinan nenäliinan, jonka oli
kätkenyt povellensa, painoi siihen huulensa, ja hienona myrkkynä läksi
silloin virtailemaan hänen suonissaan päivänpaisteisia muistelmia.
Hän ymmärsi silloin, että nyt on palajaminen mahdotonta, valinta
myöhäistä. Tatjanan herättämä surumielinen liikutus oli sulanut kuin
tulessa lumi; katumus oli turtunut... turtunut niin, että kiihkokin
asettui, ja mieleen iskenyt teeskentelemisen mahdollisuus — ei
sekään enää tuntunut vieraalta... Rakkaus, Irinan rakkaus — se yksin
oli nyt hänelle totuus ja laki ja omatunto... Tuo varovainen, järkevä
Litvinow ei edes ajatellutkaan, kuinka päästä tästä asemasta, ja kaiken
kauheuden ja ilkeydenkin hän tunsi omituisen keveältä kannalta,
ikäänkuin' taampaa vain.
Tuskin oli tuntiakaan kulunut, niin jo saapui Litvinowin luokse
passari, ilmoittaen vasta saapuneitten daamien kutsuvan häntä
luoksensa yleiseen saliin. Hän läksi sanantuojan perässä ja tapasi
heidät jo täysissä tamineissa, hatut päässä. Sekä täti että Tatjana
halusivat heti lähteä katselemaan Badenia, koskapa ilmakin oli niin
kaunis. Kapitolina Markovna se etenkin oli menettänyt malttinsa.
Oikein hänen tuli vähän paha mielikin, kuultuaan, ett'ei vielä ollut
tavanmukaista, fashionablia, kokoontua Conversationshausin edustalle.
Litvinow tarjosi hänelle kätensä — ja niin alkoi virallinen kävely.
Tatjana kulki tätinsä rinnalla, tyynellä uteliaisuudella katsellen
ympärilleen. Kapitolina Markovna jatkoi tiedustelujaan. Rulettipöytä,
komeat croupierit, joita hän muualla olisi varmaankin luullut
ministereiksi, heidän nopealiikkeiset kauhansa, kulta- ja hopeakasat
viheriällä veralla, peliin osalliset vanhat rouvat ja koristellut
lorelit — kaikki tuo teki sen, että Kapitolina Markovna joutui
jonkinlaiseen äänettömään raivotilaan. Ei hän edes muistanut sitäkään,
että nythän hänen olisi pitänyt ärhennellä. Tuijottaen hän vaan katseli
katselemistaan, väliin hätkähtäen croupierien huudahduksista... Pienen
luisen pallon surina ruletin komeroissa tunki hänen luihinsa ja
ytimiinsä... Vasta sitten kuin oli tultu ulos raittiisen ilmaan, sai
hän sen verran voimia kootuiksi, että huokasi syvään ja sanoi uhkapeliä
aristokraattisuuden epäsiveelliseksi keksinnöksi.
Litvinowin huulille ilmaantui liikahtamaton, paha hymy. Hän puhui
katkonaisesti ja eten kehdaten, niinkuin se, joka on harmissaan, tai
jonka on ikävä...
Mutta äkkiä hän kääntyi Tatjanan puoleen ja hämmästyi: Tatjana katseli
häntä tarkkaavasti ja sellainen ilme kasvoillaan kuin itsekin olisi
epäselvillä siitä, mitä mielessä alkoi liikkua. Litvinow nyökäytti
hänelle päätään, Tatjana vastasi samalla tavalla ja katsahti häneen
jälleen kysyvästi, jonkinlaisella ponnistuksellakin, ikäänkuin Litvinow
olisi ollut hänestä kauempana kuin olikaan.
Litvinow saattoi daaminsa loitommas Conversationshausista, kulki ohi
"Venäjän puun", jonka alla jo istua uljaita maanmiehiä, ja kääntyi
vieraineen Lichtenthaliin päin. Tuskin oli tultu sinne vievälle
lehtokujalle, niin huomasi hän kaukaa Irinan.
Hän oli tulemassa heitä kohti miehensä ja Potuginin kanssa. Litvinow
kalpeni kalmanvaaleaksi, kulkuansa kumminkaan hidastuttamatta. Tultuaan
heidän kohdalleen, kumarsi Litvinow, sanaakaan sanomatta. Irina kumarsi
myöskin kohteliaasti, mutta kylmästi, ja kulki ohitse, heitettyään
pikaisen silmäyksen Tatjanaan... Ratmirow kohotti hattunsa korkealle.
Potugin murahti jotain...
— Kukas se rouva oli? — kysäsi äkkiä Tatjana, joka siihen saakka tuskin
oli suutaan avannut.
— Sekö? — toisti Litvinow. — Sekö? Se oli muuan rouva Ratmirow.
— Onko hän Venäläinen?
— On.
— Täälläkö te olette häneen tutustunut?
— En. Tunnen hänet jo ennestään.
— Hän on niin kaunis.
— Huomasitko sinä hänen toalettiansa? — sekaantui Kapitolina Markovna.
— Kymmenen perhettä voisi vuoden umpeensa elättää pelkästään hänen
pitsiensä hinnalla. Oliko se hänen miehensä, se toinen? — kysäsi hän
Litvinowilta.
— Oli.
— Mahtaa olla hirmuisen rikas.
— Enpä todellakaan osaa sanoa. Tuskin vaan.
— Mikä hän on?
— Kenraali.
— Kuinka erinomaiset silmät! — virkkoi Tatjana, — ja ilmekin niissä
niin kummallinen: sekä haaveksiva että terävä... En minä ole sellaisia
silmiä koskaan nähnyt.
Litvinow ei vastannut mitään. Hän oli jälleen tuntevinaan kasvoillansa
Tatjanan kysyvän katseen, mutta siinä hän erehtyi: Tatjana katseli
maahan, katseli hiekkaista tietä.
— Herrainen aika! Kuka tuo tarhapöllö on? — huudahti äkkiä Kapilolina
Markovna, osoittaen sormellaan matalia char-à-bane-rattaita, joissa
julkeasti loikoi muuan punatukkainen, kippuranenäinen naisihminen
tavattoman uhkeassa puvussa, punasinervät sukat jalassa.
— Tarhapöllökö? Hyvät ihmiset, sehän on mamseli Corá.
— Kuka?
— Mamseli Corá, kuuluisa parisitar.
— Tuoko marakatti? mutta rumahan se on.
— Eipä se näy olevan esteenä.
Kapilolina Markovna kohautti vaan olkapäitään.
— Kyll'on hyvä, tämä teidän Badeninne! — virkkoi hän viimein. — Saakos
tuohon penkille käydä istumaan? Minua alkaa väsyttää.
— Tietysti saa, Kapitolina Markovna. Sitähän varten ne on penkitkin.
— Ties ja! Kuuluu Parisissakin olevan penkkejä bulevaardeilla, mutta
niissä ei ole säädyllistä istua.
Litvinow ei vastannut siihen mitään. Hänen mieleensä johtui vaan tässä
silmänräpäyksessä, että moniaan askeleen päässä tästä oli se penkki,
jossa hänen ja Irinan välillä oli ollut ratkaiseva keskustelu.
Sitten muisti hän huomanneensa tänään Irinan poskella pienen punaisen
täplän...
Kapitolina Markovna laskeutui penkille istumaan, Tatjana hänen
viereensä. Litvinow jäi seisomaan tielle. Hänen ja Tatjanan välillä
oli — vai muutoinko se vain siltä tuntui? — oli tekeillä jotain...
tiedottomasti, vähitellen.
— Voi sitä narria, sitä narria — valitteli Kapitolina Markovna,
päätään pyöritellen. — Olisipa myödä tuon mamselin toaletti, niin
ei ainoastaan kymmenen, vaan satakin perhettä voisi niillä rahoilla
elättää. Huomasittekos te, että hänellä hattunsa alla, noissa
punaisissa hivuksissa, oli timantteja? Päiväsydännä timantteja,
aatelkaa!
— Ei hän ole punatukkainen, — huomautti Litvinow; — hän värjää vaan
tukkansa punaiseksi; se on muodissa nyt.
Kapilolina Markovna kohautti jälleen olkapäitään, oikeinpa vaipui
mietteisinsä.
— No mutta, — virkkoi hän viimein; — tämähän on skandaalia. Ei meillä
Dresdenissä ole sentään vielä niin pitkälle menty. Onhan se loki vähän
kauempana Parisista. Eikös niin, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?
— Niin sekö? — vastasi Litvinow, ajatellen itsekseen: "mistäs hän
puhuikaan?" — Niin, tietysti, tietysti...
Samassa kuului verkallisia askeleita, ja Potugin lähestyi heitä.
— Hyvää päivää, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän, naurahdellen ja
päätään nyökytellen.
Litvinow tarttui häntä heti käteen.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, Sosont Ivanitsh, — äsken te luullakseni
tulitte vastaan yhdessä... niin vast'ikään, lehtokujassa.
— Niin, minä se olin.
Potugin kumarsi kunnioittavasti daameille.
— Sallikaa esittääni teidät, Sosont Ivanitsh. Läheiset tuttavani,
sukulaiseni, vasta tulleet Badeniin. Potugin, Sosont Ivanitsh,
maanmiehiä, vierailee niinikään Badenissa.
Daamit kohottautuivat vähäsen kumpikin. Potugin kumarsi uudelleen.
— Täällä on ilmeinen rout[111] — alkoi vienolla äänellä Kapitolina
Markovna. Hyväntahtoista vanhaa piikaa hieman pelottikin, mutta
ennen kaikkea hän tahtoi säilyttää arvokkaisuuden. — Kaikki pitävät
mieluisana velvollisuutenaan olla jonkun aikaa täällä.
— Baden on todellakin miellyttävä paikka, — vastasi Potugin, luoden
syrjäisen silmäyksen Tatjanaan; — erittäin miellyttävä paikka on Baden.
— Kyllä, mutta liian aristokraattinen, mikäli minä osaan päättää.
Me olemme — hän viittasi Tatjanaan — asuneet koko tämän aikaa
Dresdenissä... Se on myöskin sangen intressantti kaupunki, mutta täällä
on sanalla sanoen rout.
— Sattuipas lempisana — ajatteli Potugin itsekseen ja lausui sitten
ääneen: — siinä te olette aivan oikeassa, mutta sen sijaan on luonto
täällä erinomaisen ihana, ja paikkakunta on sitä laatua, että sellaista
turhaan hakee muualta. Teidän matkatoverinne varmaankin on samaa
mieltä. Eikö niin, hyvä neiti? — lisäsi hän, kääntyen suoraan Tatjanaan.
Tatjana nosti suuret, kirkkaat silmänsä Potuginiin. Hän ei
näyttänyt oikein käsittävän, mitä he nyt hänestä tahtovatkaan,
ja miksikä Litvinow oli jo ensi päivänä tehnyt hänet tuttavaksi
tämän tuntemattoman miehen kanssa, joka kyllä näyttää viisaalta ja
hyväntahtoiselta ja katsoo häneen niin kohteliaasti ja ystävällisesti.
— Niin, — sanoi hän vihdoin, — täällä on varsin kaunista.
— Teidän pitää käydä vanhassa linnassa, — jatkoi Potugin, —
erittäinkin kehoittaisin teitä käymään Iburgissa.
— Saksin Sveitsi... — yritti Kapilolina Markovna.
Vaskitorvien täräys vyörähti pitkin lehtokujaa: preussilainen
sotaorkesteri Rastadtista (vuonna 1862 oli Rastadt vielä liittovaltain
linnana) oli aloittanut viikkokonserttinsa paviljonissa. Kapilolina
Markovna kavahti pystyyn.
— Musikki! — virkkoi hän, — musikki _à la conversation_. Pitää
lähteä sinne. Onhan kello jo lyönyt kolme, vai kuinka? Eikös se ole
tähän aikaan kuin yleisö kokoontuu?
— Kyllä, — vastasi Potugin, — nyt on se kaikkein muodinmukaisin hetki,
ja soittokin on erittäin hyvää.
— No, siksipä ei auta viipyäkään. Tanja, lähdetäänpäs.
— Sallitteko minun tulla mukaanne? — kysäsi Potugin Litvinowin suureksi
ihmeeksi. Litvinow ei osannut ajatellakaan, että Irina oli hänet
lähettänyt. Kapilolina Markovna myhähti kohteliaasti.
— Varsin kernaasti, m'sjö... m'sjö... —
— Potugin — auttoi tämä ja tarjosi hänelle käsivartensa.
Litvinow teki samoin Tatjanalle, ja kumpikin pari läksivät
Conversationshausia kohti.
Potugin keskusteli edelleen Kapilolina Markovnan kanssa. Litvinow kulki
sanaakaan sanomatta. Pari kertaa vain myhähti hän ilman vähintäkään
aihetta, ja likisti hiljaa Tatjanan kättä kainalossaan. Valhetta oli
noissa likistyksissä; toinen ei niihin vastannut, ja Litvinow tunsi
valhettelevansa. Ne eivät olleet niinkuin entis-aikaan, kahden,
toisillensa antautuneen sielun molemmanpuolista vakuuttamista lujasta
liitosta; ne tulivat siitä syystä, ett'ei Litvinow tiennyt, mitä sanoa.
Tuo äänetön jotain, mikä heidän välillänsä oli alkanut itää, kasvoi
kasvamistaan ja varmeni. Tatjana katsahti häneen jälleen tarkasti,
melkein tutkivasti.
Samoin kävi Conversationshausinkin edustalla, pöydän ääressä, johon
he istahtivat neljän kesken. Erotus oli vaan se, että Litvinowin
äänettömyys nyt, väkijoukon levottomassa humussa ja musikin raikuessa
ja räikyessä, näytti luonnollisemmalta. Kapitolina Markovna tuli,
niinkuin sanotaan, haltijoihinsa. Potugin tuskin ennätti vastailla
hänelle ja tyydyttää hänen uteliaisuuttansa. Kaikeksi onneksi ilmestyi
ohikulkevain joukossa äkkiä rouva Suhantshikowin laiha olento, ja
samassa välähtivät nuo silmät, jotka eivät ikinä asemillaan kestäneet.
Kapilolina Markovna tunsi hänet heti, kutsui luokseen ja pani istumaan
saman pöydän ääreen, ja — nyt alkoi sanojen tulo ja tulva.
Potugin kääntyi Tatjanan puoleen ja rupesi keskustelemaan hänen
kanssaan hiljaisella, pehmeällä äänellä, lempeä ilme hiukan alas
painuneilla kasvoilla. Tatjana vastaili hänelle sujuvasti ja vapaasti,
itsekin sitä ihmetellen. Hänen oli mieluista puhella tämän vieraan,
tuntemattoman miehen kanssa, sillä välin kuin Litvinow yhä istui
liikahtamatta, entinen järkähtämätön, paha hymy huulillaan.
Tuli päivällis-aika. Soitto vaikeni, väkijoukko alkoi harveta.
Kapitolina Markovna sanoi hellät jäähyväiset rouva Suhantshikowille.
Erinomainen kunnioitus oli hänessä herännyt tätä rouvaa kohtaan,
vaikka sitten myöhemmin sanoikin Tatjanalle, että rouva Suhantshikow
on sentään tavattomasti ärtyisä ihminen, mutta sen sijaan tietää hän
jok'ikisestä ihmisestä jok'ikisen asian. Ompelukoneet, arveli Kapitolina
Markovna, pitää kumminkin hankkia, heti kuin häät on pidetty.
Potugin sanoi hyvästi.
Litvinow läksi saattamaan daamejansa kotia. Hotellin ovella annettiin
hänelle kirje. Hän astui syrjään ja repäisi kiireesti kuoren auki.
Pienellä velinipaperin palasella luki seuraavat, lyijykynällä
piirretyt, sanat: "Tulkaa tänä iltana kello seitsemän luokseni
silmänräpäykseksi. Sitä rukoilee Teiltä Irina." Hän pisti kirjeen
taskuunsa, kääntyi ympärinsä ja naurahti jälleen... Kelle? Miksi?
Tatjana seisoi häneen selin.
Päivällistä aterioitiin yhteisessä pöydässä. Litvinow istui Kapilolina
Markovnan ja Tatjanan välissä ja oli niin omituisesti vilkas, puheli,
kertoi hauskoja juttuja, kaadellen laseihin itselleen ja naisille. Hän
käyttihe niin vapaasti, että heidän vastassaan istuva franskalainen
jalkaväen upseeri Strassburgista, piikkiparta ja viikset _à la
Napoleon III_, katsoi sopivaksi sekaantua heidän puheesensa, jopa
esitti lopuksi maljankin _à la santé des belles moscovites!_[112]
Päivällisen jälkeen saattoi Litvinow daamit heidän huoneesensa, seisoi
hetken aikaa akkunassa, kulmat rypyssä ja ilmoitti sitten äkkiä
olevansa pakotettu lähtemään eräälle asialle, luvaten varmasti tulla
illaksi takaisin. Tatjana ei virkkanut mitään, kalpeni vaan ja loi
silmänsä maahan. Kapitolina Markovnan oli tapana nukahtaa päivällisen
päälle. Tatjana tiesi, että tämä tädin tapa oli Litvinowille kylläkin
tunnettua, ja odotti Litvinowin käyttävän sitä hyödykseen ja jäävän
hänen luokseen, varsinkin, kun hän ei vielä kertaakaan, heidän tänne
tultuaan, ollut kahden kesken hänen kanssaan eikä puhunut hänelle
mitään. Mutta nyt hän jo lähtee! Mitenkä tuo oli selitettävä? Ja
yleensäkin oli Litvinowin koko käytös ollut sinä päivänä...
Litvinow läksi kiireimmiten, odottelematta vastaväitteitä. Kapilolina
Markovna oikaisihe sohvalle, voivotellen, huokasi pari kertaa ja nukkui
levollisesti.
Tatjana astui nurkkaan, istahti nojatuoliin ja pani kätensä lujasti
ristiin rinnalleen.