Litvinow ei palannut kotiansa. Hän läksi vuoristoon, samosi tiheään
metsään ja heittäysi siellä kasvoilleen maahan.
Siinä asennossa hän viipyi tunnin verran.
Ei hän tuskitellut, ei hän itkenyt. Se oli vaan kummallista, raskasta
ja ahdistavaa riutumista. Tällaista ei hän ollut vielä koskaan
kokenut; se oli sietämättömän jäytävää, kalvavaa tyhjyyttä: tyhjyyttä
omassa itsessään, ympärillään, kaikkialla... Ei hän ajatellut Irinaa
eikä hän ajatellut Tatjanaa. Hänessä oli yksi ainoa tunne: isku oli
käynyt, ja elämä lyöty poikki, poikki kuin köysi, ja se oli jotain
salaperäisiä, mutta kylmää, joka oli temmaissut hänet ja kuljettaa
häntä nyt eteenpäin. Välistä tuntui kuin olisi tuuliaispää syössyt
hänen päällensä: hän tunsi kiivasta kieputusta ja sen tummain siipien
epäsuhtaisia iskuja...
Hänen päätöksensä ei kumminkaan järkähtänyt. Jäädä Badeniin... siitä
ei saata olla puhettakaan. Ajatuksissaan oli hän jo matkalla: hän
istuu jo tärisevässä, savuisessa vaunussa ja kiitää ja kiitää tuonne
sanattomaan, elottomaan kaukaisuuteen....
Vihdoin hän nousi ja nojasi päänsä puuta vasten. Siinä hän istui
liikahtamatta; toisella kädellään vaan tietämättänsäkin heilutellen
määränperäisesti sananjalan ylimmäistä lehteä.
Lähenevien askelten rapina herätti hänet huumauksesta. Kaksi sysimiestä
tuli jyrkkää polkua myöten, suuret säkit seljässä.
— Jo on aika! — kuiskasi Litvinow ja laskeutui sysimiesten jälkeen
kaupunkia kohti. Siellä poikkesi hän rautatien asemalle ja lähetti
sieltä sähkösanoman Tatjanan tädin, Kapitolina Markovnan, nimelle.
Siinä hän ilmoittaa heti kohta lähtevänsä Badenista ja määrää
yhdyntäpaikaksi Schröderin hotellin Heidelbergissä.
— Jyrkkä pitää tehdä loppu! — ajatteli hän. — Mitäpä sitä huomiseksi
jättää?
Senjälkeen pistäytyi hän pelisaliin, katsahti tympeällä uteliaisuudella
paria kolmea peluria kasvoihin, huomasi kaukaa Bindasowin inhottavan
niskan ja Pishtshalkinin nuhteettomat kasvot, seisoi kotvasen aikaa
pylväskäytävässä ja läksi sitten verkalleen kulkemaan Irinan luokse.
Se ei ollut äkillistä, tahdotonta intoilemista, joka ohjasi hänen
askeleitansa Irinan luo. Päätettyään matkustaa pois, päätti hän myös
täyttää antamansa lupauksen ja kohdata häntä vielä kerran.
Hän astui hotelliin, ovenvartijan huomaamatta, ja nousi portaita ylös,
tapaamatta ketään. Koputtamatta sysäsi hän oven koneen-omaisesti auki
ja astui huoneesen. Siellä istui Irina samassa nojatuolissa, samassa
puvussa, samassa asennossa kuin kolme tuntia sitten... Nähtävästi ei
hän ollut liikahtanutkaan.
Hän nosti verkalleen päätään. Huomattuaan Litvinowin, hän hätkähti ja
tarttui kiinni tuolin nojiin.
— Te säikäytitte minut, — virkkoi hän hiljaa.
Litvinow katseli häntä äänettömällä kummastuksella. Ilme Irinan
kasvoissa, sammuneessa katseessa hämmästytti häntä.
Irina myhähti väkinäisesti ja korjasi hajaantunutta tukkaansa.
— Ei se tee mitään... minä en tiedä todellakaan... minä taisin tässä
nukahtaa...
— Suokaa anteeksi, Irina Pavlovna — puhui Litvinow — minä astuin sisään
ilmoittamatta... Minä tahdoin täyttää sen, mitä te suvaitsitte minulta
vaatia. Ja koska minä tänään matkustan...
— Tänäänkö? mutta sanoittehan te aikovanne ensin kirjoittaa kirjeen...
— Minä lähetin sähkösanoman.
— Vai niin! Te olette nähnyt tarpeelliseksi jouduttaa lähtöänne. Ja
milloinka aiotte lähteä? Minä tarkoitan: mihin aikaan päivästä?
— Kello seitsemän illalla.
— Vai kello seitsemän! Ja nyt tulitte jäähyväisille?
— Niin, Irina Pavlovna, jäähyväisille.
Irina vaikeni hetkisen.
— Minä olen teille kiitollinen, Grigori Mihailitsh; teidän ei suinkaan
ollut helppo tulla tänne.
— Totta kyllä, Irina Pavlovna; raskasta se oli.
— Elämä on yleensäkin raskasta, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?
— Kelle mitenkin, Irina Pavlovna.
Irina vaikeni jälleen, ikäänkuin miettien jotain.
— Te olette todistanut minulle ystävyytenne, tulemalla tänne, — virkkoi
hän viimein. — Kiitos. Ja yleensä hyväksyn minä teidän aikomuksenne
saattaa kaikki loppuun niin pian kuin mahdollista... sillä jokainen
viivytys... sillä... sillä minä, se juuri, jota te moititte koketiksi,
sanoitte näyttelijäksi... niinhän te, muistaakseni, sanoitte...
Irina nousi äkisti, istahti toiseen nojatuoliin ja painoi päänsä ja
kätensä pöydän laitaan...
— Sillä minä rakastan teitä... — kuiskasi hän kokoonpuristettujen
sormiensa välitse.
Litvinow horjahti, niinkuin olisi saanut sysäyksen rintaansa.
Tuskaisena käänsi Irina päänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hänkin
tahtonut vuorostaan kätkeä kasvonsa häneltä, ja painoi ne pöytään.
— Niin... minä rakastan teitä... minä rakastan teitä... ja te tiedätte
sen.
— Minäkö? Minäkö tiedän sen? — virkkoi viimein Litvinow. — Minäkö?
— Nyt te huomaatte, — jatkoi Irina — että teidän todellakin pitää
matkustaa pois, viipymättä... minä... me... emme saa viivytellä.
Se olisi vaarallista, se olisi hirveätä... Hyvästi! — lisäsi hän,
kavahtaen ylös. — Hyvästi!
Hän astui muutaman askeleen kabinetin ovea kohti, pani käden selkänsä
taakse ja teki sillä kiireisen liikkeen ilmassa, ikäänkuin olisi
tahtonut vastaan-ottaa ja puristaa Litvinowin kättä. Mutta Litvinow
seisoi taampana, kuni huumautunut.... Vielä kerran virkkoi Irina:
"hyvästi, älkää unohtako!" ja syöksi sitten huoneesta, taakseen
katsahtamatta.
Litvinow oli yksin eikä pitkään aikaan voinut tointua. Vihdoin hän
heräsi huumauksestansa, riensi kabinetin ovelle, lausui Irinan nimen
kerran, toisen, kolmannen... Hän oli jo tarttua ovenripaan...
Hotellin portailla kuului kenraali Ratmirowin heleä ääni.
Litvinow painoi hatun päähänsä ja astui portaille. Tuo sievä kenraali
seisoi ovenvartijan kammion edessä ja selitteli huonolla saksankielellä
tahtovansa vuokrata vaunut koko huomispäiväksi. Huomattuaan Litvinowin,
nosti hän jälleen hattunsa luonnottoman korkealle ja edeskantoi hänelle
jälleen "kunnioituksensa". Hän teki ilmeistä ivaa Litvinowista, mutta
tällä ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota. Tuskin vastattuaan
Ratmirowin kumarrukseen, kiiruhti hän asuntoonsa.
Siellä jäi hän seisomaan valmiiksi pakatun ja suljetun matka-arkkunsa
ääreen. Hänen päätänsä pyörrytti, ja sydän värisi kuin soittimen kieli.
Mitä tehdä nyt? Olisiko hän tuollaista voinut aavistaakaan?
Niin, kyllä hän oli sellaista aavistanut, niin uskomattomalta kuin se
nyt näyttikään. Tapaus oli nyt kohdannut häntä kuin ukkosen isku, mutta
hän oli sitä aavistanut, vaikk'ei rohjennutkaan sitä tunnustaa, mutta
eihän hän ollut tiennyt mitään varmaan... Kaikki hänessä hämmentyi ja
sekaantui; hän ei voinut koota ajatuksiansa. Hänen mieleensä muistui
Moskova, muistui, kuinka "tuo" silloinkin oli tullut tuuliaispään
lailla. Häntä ahdisti; riemastus, mutta iloton ja toivoton, runteli
ja raateli hänen rintaansa. Ei hän olisi kaiken maailmankaan aarteista
suostunut siihen, että Irinan lausumat sanat eivät todella olisi olleet
hänen lausumiansa... Ja sittenkin... nuo sanat eivät voi muuttaa hänen
päätöstänsä. Hän ei horju nytkään, vaan pysyy lujana kuin pohjaan
laskettu ankkuri.
Litvinow ei voinut koota ajatuksiansa... niin kyllä; mutta tahto
oli hänessä vielä jäljellä, ja hän komenteli omaa itseänsä niinkuin
käskyläistä konsanaankin. Hän soitti passarin, vaati laskun, tilasi
paikan illan omnibusvaunuissa; hän poisti itseltään tahallansa kaikki
peräytymisen mahdollisuudetkin.
— Tulkoon sitten vaikka kuolema, puheli hän, niinkuin edellisenä,
unettomana yönäkin. Kovin tämä lause miellytti häntä.
— Tulkoon sitten vaikka kuolema, toisteli hän myötäänsä, hiljalleen
kävellen huoneessansa edestakaisin ja silloin tällöin vain ehdottomasti
sulkien silmänsä ja pidättäen hengitystään, kun "nuo" sanat, nuo
Irinan sanat, tunkeutuivat hänen sydämmeensä ja tulena polttivat sitä.
— Kahta kertaa ei näy voivan rakastua — ajatteli hän. — Kun toinen
elämä on sinuun saanut, ja sinä olet päästänyt sen sisääsi, silloin et
tuosta myrkystä enää ikinä pääse; ei ne siteet enää katkea! Niin, mutta
mitäpäs se nyt todistaa? Onneako... Onko se sitten mahdollista? Sinä
rakastat häntä, olkoon menneeksi... ja hän... hän rakastaa sinua...
Mutta tässä hänen täytyi jälleen ottaa oma itse kouriinsa. Niinkuin
vaeltaja, joka yön pimeässä huomaa kaukana valontuikkeen eikä
hetkeksikään päästä sitä näkyvistään, peljäten eksyvänsä, niin
Litvinowkin kiinnitti kaikin voimin huomionsa yhteen ainoaan
kohtaan, yhteen ainoaan päämäärään. Astua morsiamensa luokse, eikä
juuri morsiamensakaan (hän koetti olla ajattelematta Tanjaa),
vaan hotellihuoneesen Heidelbergissä, — se seisoi hänen edessään
järkählämätönnä, se oli valontuike hänen tiellään. Mitä sitten
tapahtuu, — sitä hän ei tiennyt eikä tahtonut tietääkään. Yksi oli
varma: takaisin hän ei käänny.
— Tulkoon vaikka kuolema, — toisti hän kymmenettä kertaa ja katsahti
kelloonsa.
Neljännestä yli kuuden. Kuinka pitkä odotusaika vielä! Hän rupesi
jälleen astumaan edes ja takaisin. Aurinko teki laskuaan, taivas alkoi
rusottaa puitten latvoilla, ja punerva puolivalo laskeusi kapeista
akkunoista hänen pimenneesen huoneesensa.
Äkkiä oli hän kuulevinaan oven takanansa hiljaa ja kiireisesti
aukenevan ja yhtä kiireisesti sulkeutuvankin.
Hän kääntyi ympärinsä. Ovella seisoi mustaan mantilliin kietoutunut
nainen...
— Irina! huudahti Litvinow, lyöden kätensä yhteen.
Irina kohotti päänsä ja vaipui hänen rinnoilleen.
* * * * *
Kahden tunnin perästä istui Litvinow huoneensa sohvalla. Matka-arkku
oli nurkassa, avattuna ja tyhjänä. Pöydällä, hujan hajan heiteltyjen
esineitten seassa oli Tatjanan kirje, vast'ikään tullut. Tatjana
ilmoittaa siinä päättäneensä jouduttaa heidän lähtöänsä Dresdenistä,
koskapa täti oli taas täysissä voimissaan. Ellei mitään esteitä väliin
tule, saapuvat he huomenna kahdentoista tienoissa Badeniin ja toivovat
hänen silloin olevan asemalla. Asunnon oli Litvinow vuokrannut heille
samassa hotellissa, missä itsekin majaili.
Samana iltana lähetti hän kirjeen Irinalle ja sai seuraavana aamuna
vastauksen. Irina kirjoittaa:
"Päivää ennemmin tai myöhemmin, — sitä ei voinut välttää. Mutta minä
uudistan eiliset sanani: elämäni on sinun käsissäsi; tee minun, mitäs
tahdot. En tahdo sitoa sinun vapauttasi, mutta tiedä, että, jos
vaaditaan, minä hylkään kaikki ja lähden kerallasi maailman ääriin.
Näemmehän toisiamme huomenna? Omasi Irina."
Kaksi viimeistä sanaa oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla ja
rohkealla, tarmokkaalla käsialalla.