Litvinow ei saanut unta silmiinsä koko yössä, ei riisunutkaan. Hänen
oli raskas olla. Rehellisenä ja oikeamielisenä miehenä käsitti hän
velvollisuuksien tärkeyden, lupausten pyhyyden ja olisi lukenut
häpeäksi ruveta viekastelemaan oman itsensä edessä, peittelemään
omaa heikkouttansa, omaa virheitänsä. Ensin hän tyrmistyi: kauan
aikaa kalvoi häntä yhä sama, puoleksi itsetietoinen, epäselvä tunne,
josta hän ei voinut päästä; sitten joutui hän kauhistuksen valtaan,
ajatellessaan, että hänen tulevaisuutensa, hänen melkein valloittamansa
tulevaisuus oli kätkeynyt pimeyteen, että hänen rakennuksensa, luja,
vasta perustamansa kartano oli horjahtanut... Hän rupesi armotta
nuhtelemaan omaa itseänsä, mutta hillitsi samassa nämä mielenpuuskat.
— Mikä heikkous, — ajatteli hän. — Ei nyt ole aikaa nuhteluihin; nyt
pitää ryhtyä toimeen. Tanja on minun morsiameni, hän luottaa minun
rakkauteeni, minun kunniaani; me olemme iäksi liitetyt toisiimme; me
emme voi, emme saata toisistamme erota.
Vilkkaasti johti hän mieleensä kaikki Tatjanan ominaisuudet; hän
poimiskeli niitä, hän luetteli niitä uudestaan ja uudestaan. Hän koetti
herättää itsessään liikutusta, hellyyttä.
— Ei ole kuin yksi keino jäljellä, — ajatteli hän sitten, — paeta,
paeta heti, odottamatta hänen tuloansa, kiiruhtaa häntä vastaan. Tuleeko
elämässäni Tanjan kanssa kärsimystä ja tuskaa osakseni, luultavissa
se ei ole... mutta tuollaista ei missään tapauksessa sovi nyt ruveta
punnitsemaan ja lukuun ottamaan. Velvollisuus on täytettävä, tulkoon
sitten vaikka kuolema!
— Mutta sinulla ei ole oikeutta pettää häntä — kuiskutti toinen
ääni; — sinulla ei ole oikeutta salata häneltä sitä muutosta, joka
on tapahtunut tunteissasi. Kenties hän, saatuaan tietää rakastuneesi
toiseen, ei enää tahdokaan ruveta vaimoksesi?
— Joutavia! Joutavia! — vastaili hän. — Tuo kaikki on sofismeja,
häpeällistä viekastelemista, valheellista tunnollisuutta. Minulla ei
ole oikeutta rikkoa antamaani lupausta; siinä se. Niinpä niin... Ja
siksipä pitää lähteä täältä pois, tuota toista näkemättä...
Mutta nyt vihlasi kipeästi Litvinowin sydäntä; häntä alkoi vilustaa,
pikainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, hampaat kolahtivat
yhteen. Häntä venytti ja haukotti, niinkuin kuumeessa. Viivähtelemättä
enää viimeisessä ajatuksessaan, koetti hän tukauttaa sen, kääntyä
pois siitä, ja alkoi ihmetellä ja kummastella, mitenkä hän saattoi
jälleen... jälleen rakastua tuohon turmeltuneesen suuren maailman
lapseen, jonka olosuhteita hän inhosi ja vihasi. Hän yritti kysäistä
omalta itseltään: tokkohan sinä vainenkaan olet rakastunut? eikä
kysynytkään; viittasi vain kädellään, mutta hänen vielä ihmetellessään
ja kummastellessaan, alkoivat jo ihanat kasvot astua hänen eteensä,
selviten ikäänkuin pehmeästä, tuoksuvasta usmasta; sätehikkäät ripset
kohosivat, ja lumoavat silmät tunkivat hiljaa, vastustamattomasti hänen
sydämmeensä, ja ääni helähteli niin kirkkaasti, ja nuoren valtijattaren
loistavat olkapäät kuulsivat raikasta, tulista hempeyttä...
Aamuksi oli Litvinowissa vihdoin kypsynyt ratkaisu. Hän päätti lähteä
samana päivänä matkalle Tatjanaa vastaan, ensin kohdattuaan Irinan
vielä viimeisen kerran ja sanottuansa hänelle, jos tarvis vaatisi,
kaiken totuuden ja erotaksensa hänestä sitten ainaiseksi.
Hän järjesti ja pani kokoon tavaransa, odotteli, kunnes kello oli
kaksitoista, ja läksi Irinan luokse, mutta nähtyään hänen puoleksi
verhotut akkunansa, tunsi hän rohkeutensa kerrassaan masentuvan... hän
ei uskaltanut astua hotellin kynnyksen yli.
Hän läksi Lichtenthalin lehtokujalle ja käveli sitä muutaman kerran
edes takaisin.
— Herra Litvinowille kunnioitukseni! — kajahti äkkiä pilkallinen ääni
kiireesti ohi kiitävästä korkeasta "dogcartesta". Litvinow nosti
silmänsä ja huomasi kenraali Ratmirowin, joka istui ruhtinas M:n,
tunnetun urheilijan ja englantilaisten ajopelien ja hevosten ystävän,
vieressä. Ruhtinas piti ohjaksia ja kenraali oli kumartunut sivulle ja
nauroi, pitäen hattuansa korkealla ilmassa. Litvinow kumarsi hänelle ja
läksi, ikäänkuin salaisen käskyn saatuaan, juoksujalassa Irinan luokse.
Hän oli kotona. Litvinow käski ilmoittaa tulonsa, ja hänet otettiinkin
heti vastaan. Irinalla oli yllään aamupusero leveillä avonaisilla
hihoilla. Hänen kasvonsa, yhtä kalpeat kuin eilenkin, mutta ei niin
tuoreet kuin eilen, osoittivat väsymystä, jota vielä selvemmin ilmoitti
se raukea hymy, jolla hän vierastansa tervehti. Hän ojensi Litvinowille
kätensä ja katsahti häneen lempeästi, mutia hajamielisesti.
— Kiitos, että tulitte — virkkoi hän valittavalla äänellä ja laskeutui
nojatuoliin. — Minä en voi oikein hyvin tänään; yö oli levoton. No
mitäs sanotte eilisillasta? Enkö minä ollut oikeassa?
Litvinow kävi istumaan.
— Minä tulin tänne, Irina Pavlovna... — alkoi hän.
Irina oikaisihe samassa ja kääntyi vieraansa puoleen, luoden häneen
tutkivan, terävän katseen.
— Mikä teitä vaivaa? — huudahti hän. — Te olette kalman kalpea. Te
olette sairas. Mikä teitä vaivaa?
Litvinow kävi hämille.
— Minuako, Irina Pavlovna?
— Oletteko saanut pahoja sanomia? Onko joku onnettomuus tapahtunut?
Puhukaa, puhukaa!
Litvinow katsahti vuoroonsa Irinaan.
— En ole saanut pahoja sanomia — virkkoi hän, ei ilman ponnistusta, —
mutta onnettomuus on todella tapahtunut, suuri onnettomuus... ja se se
minut toikin teidän luoksenne.
— Mikä onnettomuus?
— Se... että...
Litvinow yritti jatkaa... mutta ei voinut. Kätensä hän vaan puristi
niin lujasti yhteen, että sormet rusahtivat. Irina kumartui eteenpäin
ja näytti kivettyneeltä.
— Voi! Minä rakastan teitä! — riuhtasihe viimein koleana voivotuksena
Litvinowin rinnasta. Hän käänsi päänsä toisaanne, ikäänkuin olisi
tahtonut kätkeä kasvonsa.
— Mitenkä, Grigori Mihailitsh!? Tekö... — Ei Irinakaan saanut sen
enempää sanotuksi. Hän heittäytyi nojatuolin selkämystä vasten ja nosti
molemmat kädet silmilleen... Te... rakastatte minua, niinkö?
— Niin... niin... niin — toisti Litvinow raivokkaasti, yhä enemmän
kääntäen päätään toisaalle.
Kaikki vaikeni huoneessa. Sisään lentänyt perhonen räpisteli
vapisevilla siivillään uutimien ja akkunan välissä.
Litvinow katkaisi äänettömyyden.
— Siinä, Irina Pavlovna, — alkoi hän, — siinä se onnettomuus, joka
minua on kohdannut. Minun olisi pitänyt aavistaa sitä, välttää se,
mutta pyörre tempasi minut nyt, kuten silloinkin, siellä Moskovassa.
Kohtalo on nähtävästikin tahtonut minua pakottaa, ja taaskin teidän
kauttanne, kärsimään nuo entiset tuskat, joitten ei olisi luullut enää
uudistuvan... Minä vastustin... koetin vastustaa, mutta ihminen ei näy
voivan karttaa kohtaloansa. Minä puhun tätä teille sitä varten vain,
että pikemmin saataisiin loppuun tämä... tämä tragikomedia. — Viimeiset
sanat lausuttiin uudella raivostumisen ja häpeämisen puuskalla.
Litvinow vaikeni taas. Perhonen räpytteli ja vapisi edelleen.
Irina ei ottanut pois käsiään silmiltänsä.
— Ettekö ole pettynyt omassa itsessänne? — kuului hänen kuiskauksensa
noitten valkoisten, ikäänkuin verettömien käsien alla.
— En ole pettynyt, — vastasi Litvinow soinnuttomalla äänellä. — Minä
rakastan teitä enemmän kuin koskaan ketään olen rakastanut. En rupea
teitä moittimaan: sehän olisi kovin mieletöntä; en rupea uudestaan
sanomaan, että tämä kenties olisi ollut mahdotonta, jos te itse
olisitte menetellyt toisin minun kanssani... Tietysti on vika minun
yksin. Luotin itseeni liian paljon; se se minut turmioon vei. Minä
olen ansainnut rangaistukseni, ettekä te suinkaan ole sitä osannut
odottaa. Te ette tietystikään saattanut ottaa lukuun, että minulle
olisi ollut paljoa vähemmin vaarallista, jos te ette olisi niin syvästi
tuntenut väärintekoanne, luuloteltua väärintekoanne minua kohtaan ja
tahtonut sitä sovittaa... mutta tehty mikä tehty Minä olen tahtonut
vaan selittää teille tilani; tuskallinen se on muutoinkin... Ei pidä
ainakaan oleman, niinkuin te sanotte, väärinkäsitystä, ja minun
tunnustukseni vilpittömyys on toivoakseni lieventävä sitä loukkausta,
jota te ette saata olla tuntematta.
Litvinow oli puhunut, silmiään nostamatta, ja vaikkapa hän olisi
Irinaan katsahtanutkin, ei hän kumminkaan olisi voinut huomata hänen
kasvojensa ilmeitä, Irina kun edelleen piti käsiään silmillänsä.
Nämä ilmeet ne kumminkin olisivat häntä varmaankin hämmästyttäneet:
niissä asui sekä pelkoa että iloa ja omituista onnellista raukeutta
ja levottomuutta. Silmät tuskin välählelivät alaspainuneitten luomien
alla, ja pitkällinen, tempoileva hengitys jäähdytti avonaisia,
ikäänkuin janoavia huulia...
Litvinow oli vaiti, odotellen äännähdystä, vastausta... Turhaan!
— Minulla, — aloitti hän — minulla ei enää ole muuta tehtävää kuin
lähteä. Tulin sanomaan teille jäähyväisiä.
Irina laski verkalleen kädet polvillensa.
— Mutta, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän — muistaakseni sanoitte
te, että se se henkilö, josta te olette puhunut, tulee Badeniin?
Odotatteko häntä?
— Kyllä, mutta minä kirjoitan hänelle... hän pysähtyy jossain...
esimerkiksi Heidelbergissä.
— Vai niin! Heidelbergissä... Niin... Siellä on varsin hyvä... mutta
kaikki tämä muuttaa nyt teidän suunnitelmanne. Oletteko varma, Grigori
Mihailitsh, siitä, ett'ette liioittele, _et que ce n'est pas une
fausse alanne_?[110]
Irina puhui hiljaa, melkein kylmästi, pienillä pysäyksillä, ja
katsellen syrjään, akkunaan. Litvinow ei vastannut mitään hänen
viimeiseen kysymykseensä.
— Mutta miksikä te puhuitte loukkauksesta? — jatkoi Irina. — En
minä ole loukattu... en suinkaan! Ja jos tässä kukaan on syyllinen,
— ette ainakaan te, ette te yksin... Muistakaa meidän viimeisiä
keskustelujamme, silloin huomaatte, ett'ette te ole syyllinen.
— En ole milloinkaan epäillyt teidän jalomielisyyttänne, — virkkoi
Litvinow hampaittensa välistä, — mutta minä haluaisin tietää,
hyväksyttekö te minun aikomukseni.
— Lähteäkö pois?
— Niin.
Irina katseli yhä syrjään.
— Ensi hetkenä tuntui minusta teidän aikomuksenne ennen-aikaiselta...
mutta nyt olen tarkemmin miettinyt teidän sanojanne... ja ell'ette
todellakaan ole erehtynyt, niin arvelen minä, että teidän on
lähteminen. Se on parempi... parempi meille molemmille.
Irinan ääni oli hiljennyt hiljenemistään ja itse puhe käynyt yhä
hitaammaksi.
— Kenraali Ratmirow saattaisi todellakin huomata, — yritti Litvinow.
Irina loi silmänsä jälleen alas, ja jotain kummallista elähti hänen
suupielissään, — elähti ja katosi.
— Ei. Te ette käsittänyt minua, — keskeytti hän. — Miestäni en
ajatellut. Ja mitäpä olisi syytäkään siihen? Ei hänellä olisi mitään
huomaamista, mutta minä sanon vieläkin kerran: ero on välttämätön
meille kummallekin.
Litvinow nosti hattunsa, joka oli pudonnut lattialle. "Kaikki on
lopussa", ajatteli hän; "täytyy lähteä".
— Ja nyt, — lausui hän ääneensä, ja äkkiä alkoi häntä hirvittää,
niinkuin olisi hän julistamassa omaa tuomiotansa, — minun on vaan
sanominen teille jäähyväiset. Minä en voi muuta kuin toivoa, ett'ette
säilyttäisi minusta pahoja muistoja... ja jos me joskus...
Irina keskeytti hänet taas:
— Malttakaa, Grigori Mihailitsh! älkää vielä sanoko jäähyväisiä. Se
olisi hätäilemistä.
Litvinowin sydämmessä sävähti, mutta samassa tunkesi sinne polttava
tuska kaksinkertaisella voimalla.
— Mutta minä en voi jäädä! — huudahti hän.
— Miksikä? Miksikä pitkittää tätä riutumusta?
— Älkää vielä sanoko jäähyväisiä, — toisti Irina. — Minun pitää nähdä
teidät vielä kerta... Taaskin tuollainen mykkä ero, niinkuin Moskovassa
— ei, min'en tahdo sitä. Nyt saatte mennä, mutta teidän pitää luvata
minulle, luvata kunniasanallanne, ett'ette lähde Badenista, ennenkuin
olemme vielä kerran tavanneet toisiamme.
— Niinkö tahdotte?
— Minä vaadin sitä. Jos lähdette pois, sanomatta minulle hyvästi,
niin sitä minä en milloinkaan anna teille anteeksi, kuulitteko: en
milloinkaan!... — Kummallista! — lisäsi hän, puhuen melkein itsekseen —
min'en saata mitenkään käsittää olevani Badenissa... Tuntuu vaan kuin
olisin Moskovassa... Saatte mennä.
Litvinow nousi.
— Irina Pavlovna, — virkkoi hän, — antakaa minulle kätenne.
Irina pyöritti päätään.
— Johan minä ilmoitin, ett'en tahdo sanoa jäähyväisiä.
— En minä jäähyväisiksi pyydäkään.
Irina oli ojentaa hänelle kätensä, mutta katsahdettuaan Litvinowiin,
ensi kertaa hänen tunnustuksensa jälkeen, veti hän kätensä jälleen pois.
— Ei, ei, — kuiskasi hän, — en anna teille kättäni. En... en... Menkää.
Litvinow kumarsi ja läksi. Hän ei voinut tietää, miksikä Irina oli
kieltänyt häneltä viimeisen ystävällisen kädenpuristuksen. Hän ei
voinut tietää, mitä Irina pelkäsi.
Litvinow läksi ulos, mutta Irina laskeusi takaisin nojatuoliin ja kätki
jälleen kasvot käsiinsä.