Litvinowin tullessa oli Irinan luona paljo vieraita. Nurkassa istui
korttipöydässä kolme tuonottaisista kemuista tuttua kenraalia:
lihava, ärtyisä ja ystävällinen. He pelasivat vistiä mollan kanssa,
ja mahdoton on ihmiskielin kertoa, millä arvokkaisuudella he
tunnustivat, kaasivat, pitivät ristiä, pitivät herttaa... valtiollisia
henkilöitä kerrassaan! Käyttäkööt aatelittomat virkamiehet,
_bourgeois_, noita kortinlyönnissä tavallisia jälkisanoja ja
sananparsia, — herrat kenraalit lausuivat vaan sellaista, mikä oli
aivan välttämätöntä. Kerran vaan, kahden tunnustamisen välillä, sanoa
paukautti lihava kenraali varsin pontevasti: "_ce satané as de
pigue_!"[87]
Vieraitten joukossa tunsi Litvinow kemuihin osaa-ottaneita rouvia,
mutta oli muitakin, joita hän ei tuntenut. Muun muassa oli siellä
muuan niin vanha, että olisi luullut hänen tuohon paikkaan raunioiksi
raukeavan. Hän liikautteli paljaita, kauheita, tummanharmaita
olkapäitään, peitteli suutaan viuhkalla ja loi Ratmirowiin syrjäisiä,
hiukenevia katseita jo aivan himmenneistä silmistään. Ratmirow
hienosteli häntä, sillä tuolle rouvalle, keisarinna Elisabetin
viimeiselle hovineitsyelle, osoitti ylhäinen maailma suurta kunnioitusta.
Ikkunan luona istui kreivitär Sh., "ampiaisten kuningatar", paimentytön
puvussa, ympärillään liuta nuoria herroja, niiden joukossa,
paitsi muita, rikkaudestaan ja kauneudestaan tunnettu Finikow, jonka
ylpeä ryhti, aivan litteä pääkallo ja eloton, elukkamainen kasvojen
juonne, aivan omiansa Buharan kaanille tai Rooman Heliogabalolle, pisti
kylläkin räikeästi silmiin.
Toinen rouva, kreivitär sekin, tunnettu lyhyellä nimellä Lise, puheli
pitkätukkaisen, vaaleaverisen ja kalpean spiritistin kanssa. Hänen
vieressään seisoi muuan herra, kalpea ja pitkätukkainen hänkin,
naureskellen varsin painavasti: tämä herra uskoi myöskin spiritismiä,
mutta esiintyi sitä paitsi ennustajanakin, tehden Ilmestyskirjan ja
Talmudin nojalla tiettäväksi kaikenlaisia ihmeellisiä tapahtumia. Hänen
julistuksistaan ei vielä ainoakaan ollut lyönyt lukkoon, mutta siitä
huolimalla ennusteli hän edelleen kuin hyväkin profetta.
Pianon ääreen oli asettunut se samainen oman teon mies, josta
Potugin oli ollut niin kovasti harmissaan. Hän poimiskeli
akordeja huolettomasti, _d'une maine distraite_,[88] ja katseli
välinpitämättömästi ympärilleen.
Irina istui sohvalla, vieressään toisella puolen ruhtinas Cocó ja
toisella rouva X. Viimeksi mainittu oli taka-aikoina ollut yli koko
Venäjän valtakunnan kuuluisa älykkyydestään ja mainio kaunotar, mutta
oli jo aikoja sitten kutistunut pahanpäiväiseksi korvasieneksi, joka
lemahteli pellavaöljylle ja väljähtyneelle myrkylle.
Huomattuaan Litvinowin, Irina punehtui, nousi, ja kun Litvinow oli
astunut hänen luokseen, puristi lujasti hänen kättään. Hänen yllään
oli leninki mustasta kreepistä, tuskin huomattavilla kultakoristeilla;
olkapäät kuulsivat himmeän valkoisina, mutta kalpeilla kasvoilla,
joihin hetkiseksi oli punerva aalto lehahtanut, asui kauneuden voiton
riemu eikä yksin kauneudenkaan: salailu, melkein pilkallinen ilo kuulsi
puoliavoimista silmistä ja elähteli huulien ja sieranten seutuvilla...
Ratmirow lähestyi Litvinowia ja vaihtoi hänen kanssaan tavalliset
tervehdykset, joihin ei tällä kertaa kumminkaan liittynyt tavallista
leikillisyyttä. Sen jälkeen esitti hän Litvinowin parille kolmelle
naiselle: vanhoille raunioille, ampiaisten kuningattarelle, kreivitär
Liselle... He kohtelivat häntä varsin suopeasti. Litvinow ei kuulunut
heidän piiriinsä, mutta hän oli soma ulkomuodoltaan, vieläpä hyvinkin,
ja hänen nuorekkaitten kasvojensa lausevat piirteet vetivät heidän
huomionsa puoleensa. Hän ei vaan osannut pitää vireillä tätä huomiota;
hän oli vieraantunut seuraelämästä ja tunsi jonkinlaista hämillä-oloa,
ja vielä tuo lihava kenraalikin katsoa tuijotteli häneen, ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa: "Kas lipilaari, liberaali! Pitipäs vaan kiltisti
tulla tänne; sallikaa muka suudella kättänne!"
Irina tuli Litvinowin avuksi. Hän sovitti niin sukkelasti, että
Litvinow joutui istumaan oven viereen, heti hänen taakseen. Puhutellessaan
Litvinowia, täytyi Irinan joka kerta kääntyä ympärinsä, ja
silloin aina ihaili Litvinow loistavan kaulan kaunista kaarevuutta
ja imi itseensä hänen hivustensa hienoa tuoksua. Syvän ja hiljaisen
kiitollisuuden ilme ei hetkeksikään poistunut Irinan kasvoilta.
Litvinowin täytyi tunnustaa itselleen, että juuri kiitollisuutta nuo
myhäilyt, nuo katseet ilmoittivat, ja koko hänen omassakin olennossaan
tulvahteli sama tunne... ja häntä alkoi hävettää, ja hänestä alkoi
tuntua suloiselta, ja häntä rupesi pelottamaan... ja sill'aikaa näytti
Irina myötäänsä tahtovan sanoa: "no mitä arvelette noista?" Varsinkin
selvänä kuului tuo äänetön kysymys heti kuin joku läsnäolijoista
oli lausunut jonkun tympeän sukkeluuden tai tehnyt jonkun typerästi
nokkelan tempun, ja sellaista tapahtui monastikin illan kuluessa.
Kerran kävi niinkin, ett'ei Irina voinut pidättää itseään, vaan
purskahti nauramaan.
Kreivitär Lise, varsin taikauskoinen rouva ja taipuisa kaikkeen
erinomaiseen, oli puhellut kyllältänsä vaaleaverisen spiritistin kanssa
Homesta, tanssivista pöydistä, itsestään soittavista harmonikoista y.m.
Vihdoin kysäsi hän, löytyykö sellaisia eläimiä, joihin magnetismi
vaikuttaa.
— Yksi sellainen eläin kumminkin löytyy, — vastasi kauempaa ruhtinas
Cocó. — Tunnettehan te Milvanovskin? Hänet nukutettiin minun nähteni,
ja mies rupesi kuorsaamaan, jumaliste!
— Te olette häjy, _mon prince_; minä puhun varsinaisista
elukoista. _Je parle des bêtes_.[89]
— _Mais moi aussi, madame, je parle d'une bète_...[90]
— On varsinaisiakin, — puuttui puheesen spiritisti — esimerkiksi
kravut; ne ovat hyvin herkkähermoisia ja joutuvat helposti katalepsiaan.
Kreivitär hämmästyi.
— Kravutko? Onko se mahdollista? Tuohan on äärettömän intressanttia!
Sitä minä mielelläni näkisin! Monsieur Luzhin, — lisäsi hän, kääntyen
nuoreen mieheen, jolla oli ihan kiviset kasvot, niinkuin nukeilla, ja
kivinen kaulus (hän oli kuulu siitä, että oli kostuttanut nuo samaiset
kasvonsa ja tuon samaisen kauluksensa Niagaran ja Nubian Niilin
pärskeillä, vaikk'ei hän muutoin muistanut monilta matkoiltaan yhtään
mitään ja piti paljon vain venäläisistä sanasutkauksista). — Monsieur
Luzhin, olkaa niin ystävällinen ja hankkikaa meille krapu.
Monsieur Luzhin veti suunsa vinoon.
— Suvaitsetteko joutuisaa vai joutuisaan? — kysäsi hän.
Kreivitär ei käsittänyt häntä.
— _Nais oui_. krapu, — toisti hän — _une écrevisse_.[91]
— Mitenkä? Mitä niin? Krapuako? Krapuako? — virkkoi ankarana kreivitär
Sh. Häntä harmitti monsieur Verdierin poissaolo, eikä hän voinut
käsittää, miks'ei Irina ollut kutsunut luokseen tuota Franskalaisista
herttaisinta. Rauniot eivät olleet enää pitkään aikaan ymmärtäneet
yhtään mitään — kuurouskin rasitti häntä; — hän puisteli vaan päätään.
— _Oui, oui, vous allez voir_.[92] Monsieur Luzhin, olkaa hyvä...
Nuori matkustaja kumarsi, läksi ulos ja palasi pian takaisin. Hänen
perässään kulki passari, joka, myhäillen koko suun leveydeltä, kantoi
vatia ja siinä isoa, mustaa krapua.
— _Voici, madame_, — huudahti Luzhin; — nyt alkaa se kravun
operatsiooni. Ha, ha, ha! — (Venäläisen on tapana nauraa ensimmäisenä
omalle sukkeluudelleen.)
— He, he, he! — naurahti myös ruhtinas Cocó suopeasti, patrioottina ja
kaikenlaisten kotimaisten tuotetten suojelijana.
(Älköön lukija tuota ihmetelkö älköönkä olko pahoillaan: kukapa voi
taala, ett'ei hän itse Aleksandran teatterin partterilla istuessaan
ja sen ilmaa hengittäessään, ole taputtanut käsiään vielä laihemmalle
sanasutkaukselle?)
— _Merci, merci_, — sanoi kreivitär, — _Allons, allons, monsieur Fox,
montrez, montrez nous ça_.[93]
Passari laski vadin pienelle pyöreälle pöydälle. Vieraitten keskuudessa
nousi vähäinen liike; muutamia päitä kurottautui. Kenraalit ne vaan
korttipöydässä säilyttivät asemansa järkähtämättömän juhlallisuuden.
Spiritisti pörrötti tukkansa, rypisti kulmansa, lähestyi pöytää ja
rupesi niillä tekemään liikkeitä ilmassa: krapu se käämyröitsi,
peräytyi ja nosteli saksiaan. Spiritisti uudisti ja tihensi
huitomisensa: krapu käämyröitsi vaan.
— _Mais que doit elle donc faire?_[94] kysyi kreivitär.
— _Elle dolt rester immdbile et se dresser sur
sa quiou_[95] — vastasi hra Fox kovalla amerikalaisella
murteella, tehden sormillaan tempoisia liikkeitä vadin päällä, mutta
magnetismi ei vaikuttanut: krapu ei ollut tietääkseenkään; liikkui vaan
liikkumistaan. Spiritisti ilmoitti silloin, ett'ei hän tällä haavaa
ole tenhoissaan, ja läksi tyytymättömän näköisenä pöydän äärestä.
Kreivitär rupesi häntä lohduttelemaan, vakuuttaen, että semmoista
sattui joskus monsieur Homellekin... Ruhtinas Cocó vakuutti hänen
sanansa todeksi. Ilmestyskirjan ja Talmudin tuntija puikahti salavihkaa
pöydän luokse ja sysätä luikautti lujasti sormiaan krapuun päin,
koetellen hänkin onneaan, mutta turhaan: katalepsiasta ei merkkiäkään.
Silloin kutsuttiin passari ja käskettiin viedä krapu pois. Sen hän
tekikin, hymyillen jälleen suun täydeltä. Oven takaa kuului hänen
tirskauksensa... Kyökissä naurettiin sitten paljo _über diese
Russen_.[96]
Oman teon mies oli kokeitten aikana yhä edelleen poimiskellut
akordeja, pysytellen molli-lajeissa, sillä mistäpäs sen tietää, mikä
mitenkin vaikuttaa. — Nyt hän soitti ainaisen valssinsa ja sai tietysti
mitä maireisimmat kiitokset.
Kilpailun innossa esiintyi kreivi X, verraton dilettantti (katso lukua
I), lausuen oman keksimänsä chansonetin, joka oli alusta loppuun
varastettu Offenbachista. Sen leikkisä jälkisäe sanoihin: _Quel oeuf?
quel boeuf_[97] pani kaikki naisten päät heilahtelemaan oikealle
ja vasemmalle; yksi naisista rupesi hiljalleen voivottamaankin, ja
vastustamaton, välttämätön sana _charmant! charmant_[98] kajahti
kaikkien huulilta.
Irina katsahti Litvinowiin, ja hänen suupielissään vavahti jälleen
tuo salainen, pilkallinen ilme... Mutta vielä elävämmäksi se kävi,
jopa ilkkumiseenkin vivahti, kun ruhtinas Cocó, tuo aatelis-etujen
edustaja ja puolustaja, rupesi latelemaan mielipiteitään äskeiselle
spiritistille ja tietysti heti kohta päästi ilmoille kuuluisan
lauseensa omistus-oikeuden järkäyttämisestä Venäjällä, letkauttaen
ohimennen demokraattejakin. Amerikalainen veri kuohahti spiritistissä:
hän rupesi väittämään vastaan. Ruhtinas puolestaan, tietty se, alkoi
huutaa pauhata, uudistellen ilman mitään todisteluja: _C'est absurde!
Cela n'a pas le sens commun!_[99] Rikas Finikow rupesi puhumaan
julkeuksia, huolimatta, kehenkä ne sattuivat. Jo rupesi Talmudin
tuntija piipittämään, itse kreivitär Sh. rämisemään... Sanalla sanoen,
nousi melkein samallainen sekamelu kuin Gubarewinkin luona; erotus
kenties vaan se, ett'ei täällä ollut olutta eikä tupakan savua, ja
ihmisetkin olivat paremmissa puvuissa.
Ratmirow koetti saada hiljaisuutta aikaan (kenraalit olivat jo
lausuneet julki tyytymättömyyttänsä, ja Borisilta oli jo kuulunut:
_encore cette satanée politique_!),[100] mutta yritys ei onnistunut.
Samassa astui esiin korkea virkamies, noita luikertelevia, ja lupasi
esittää _le resumé de la question en peu de mots_[101], mutta karille
hänkin kävi. Hän ei nähtävästikään osannut kuulla muitten puheita
loppuun asti eikä kyennyt käsittämään vastaväitteitä; siksipä hän
vain muhenteli ja toisteli omia sanojaan niin yhtä mittaa ja oli niin
ilmeisesti itsekin epätiedossa siitä, mikä iässä juuri oli itse _la
question_, ett'ei muuta tulosta sopinut odottaakaan. Lisäksi Irinakin
vielä syrjästä ärsytteli ja uhitteli väitteleviä toistensa kimppuun,
silloin tällöin vilkaisten Litvinowiin ja nyykäyttäen päätä hänelle.
Mutta Litvinow istui, kuni lumottuna; ei hän kuullut mitään, hän
odotteli vaan, milloinka jälleen tuikahtavat hänen edessään nuo kauniit
silmät, milloinka jälleen välähtävät nuo kalpeat, hennoi, häijyt,
ihanat kasvot...
Väittely päättyi siihen, että naiset nousivat kapinaan ja vaativat
kiistan lopettamista. Ratmirowin pyynnöstä lausui dilettantti uudestaan
chansonettinsa, ja oman teon mies soitti vielä kerran valssinsa...
Keskustelu kosketteli illan kuluessa erillaisia asioita, huolellisesti
kartellen kaikkea, mikä olisi ollut vähänkin intressanttia. Kenraalit,
lopetettuaan uljaan pelinsä, yhtyivät uljaina keskusteluun. Näitten
valtiollisten miesten vaikutus osoittautui heti kohta. Puhe kääntyi
parisilaisen demi-monden[102] merkillisiin henkilöihin, joitten nimet
ja kyky näkyivät olevan hyvinkin tunnetuita jokaiselle. Puheltiin
viimeisestä Sardoun näytelmästä, About'in romaanista, Pattista
Traviatassa. Joku ehdotti sihteeri-leikkiä, "_au secrétaire_",
mutta se ei onnistunut; vastaukset tulivat hyvin tympeitä, olipa
niissä kielivirheitäkin. Lihava kenraali kertoi, kuinka hän kerran
kysymykseen: _qu'est ce que l'amour?_[103] oli vastannut: _une
colique remontée au coeur_,[104] ja sen sanottuaan hän purskahti
puisevaan nauruun. Rauniot lyödä läimäyttivät häntä viuhkallaan
kädelle, ja tästä äkkinäisestä liikkeestä lohkesi palanen valkomaalia
raunioitten otsalta. Kuivunut korvasieni yritti puhua slaavilaisista
ruhtinaskunnista ja oikeauskoisuuden propagandasta Tonavan takaisissa
maissa, mutta, kun ei häntä kukaan kuunnellut, pihisi hän vaan vähän
aikaa ja lymysi kaikessa hiljaisuudessa. Kaikista enemmin puhuttiin
Homesta; "ampiaisten kuningatar" kertoi hänkin, kuinka salaiset kädet
olivat häntä hivelleet, ja kuinka hän oli niitä nähnyt ja pannut yhteen
niistä oman sormuksensa.
Irinan oli todella syytä riemuita voitostaan. Vaikka Litvinow olisi
kiinnittänyt enemmänkin huomiota siihen, mitä hänen ympärillään
tapahtui, ei hän kaikesta tuosta löyhästä, hengettömästä jaarituksesta
olisi saanut irti poimituksi yhtään ainoata vilpitöntä sanaa, ei
yhtään kunnon ajatusta, ei yhtään ainoata tosiasiata. Huudahduksissa
ja äännähdyksissä ei kuulunut niissäkään elinvoimaa; moitteessakaan
ei tuntunut intohimoa; joskus vain lymysi luuloteltu kansalaisuus
suuttumuksen verhoon, luuloteltu ylenkatse välinpitämättömyyden
naamarin alle, ja silloin lausuttiin ruikuttavalla vikinällä
mahdollisten tappioitten pelkoa, ja hampaita kiristellen mainittiin
muutamia nimiä, joita jälkimaailma ei ole unohtava. Ja jospa edes
yhtäkään elävää virtausta kaiken tämän romun ja ruuhkan alla! Kuinka
vanhaa, kuinka tarpeetonta, kuinka turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki
se, mikä vireillä piti näitä päitä, näitä sieluja, eikä ainoastaan tänä
iltana, ei ainoastaan ulkona maailmassa, vaan kotonakin, hetkestä niin
hetkeen ja päivästä niin päivään, niin leveälti ja syvälti kuin koko
heidän olemuksensa ulottui! Ja mikä tiedon puute loppujen lopussa! Ja
mikä kyvyn puute käsittämään sitä, mihin ihmis-elämä perustuu, ja mikä
ihmis-elämää kaunistaa!
Litvinow viipyi vieraissa yli puolen-yön ja läksi viimeisenä.
Ottaessaan jäähyväisiä Liivinowilta, puristi Irina jälleen hänen
kättänsä ja kuiskasi painavasti: "Oletteko nyt tyytyväinen? Saitteko
nyt kylliksenne nähdä? Kelpaako?"
Litvinow ei vastannut mitään. Hän kumarsi vaan hiljaa ja syvästi.
Jäätyään kahden kesken miehensä kera, oli Irina lähtemäisillään
makuuhuoneesensa, kun Ratmirow pidätti hänet.
— _Je vous ai beaucoup admirée ce soir, madame_, —
virkkoi hän, sytyttäen paperossiansa ja nojaten kaminiin. — _Vous
vous êtes parfaitement moquée de nous tous_.[105]
— _Pas plus cette fois-ci que les autres_[106] — vastasi Irina
kylmäkiskoisesti.
— Kuinka käskette käsittämään teitä? — kysyi Ratmirow.
— Niinkuin tahdotte.
— Hm. _c'est clair_.[107] — Ratmirow karisti paperossista tuhan
pikku sormensa pitkällä kynnellä varovasti, kissan-omaisesti. — Niin,
tuota... Tuo teidän uusi tuttavanne — mikä se nyt olikaan hänen
nimensä? — herra Litvinow — mahtaa olla erittäin viisaan miehen
kirjoissa.
Kuultuaan Litvinowin nimen, kääntyi Irina kerkeästi mieheensä.
— Mitä te tarkoitatte?
Kenraali naurahti.
— Hän ei puhu mitään... pelkää, nähtävästi, joutuvansa häpeään.
Irina naurahti hänkin, mutta kokonaan toisella tavalla.
— Parempi on olla vaiti kuin puhua... niinkuin eräät toiset puhuvat.
— _Attrapá_[108] — virkkoi Ratmirow teeskennellyllä
alistumisella, — mutta pila sikseen... Hänellä on erinomaisen
intressantit kasvot... Tuollainen... itseensä keskittyvä ilme... ja
yleensä ryhti... Niin.
Kenraali korjasi kaulaliinaansa, taivutti päätään ja katsahti omiin
viiksiinsä. — Hän on, luullakseni, tasavaltalainen mielipiteineen,
samaan tapaan kuin se teidän toinenkin ystävänne, herra Potugin. Siinä
kanssa yksi noila vaikenevia viisaita.
Irinan kulmat kohosivat kirkkaitten silmien laajetessa, huulet
puristuivat yhteen ja vääntyivät hiukan.
— Miksi te tuollaista puhutte, Valerian Vladimirovitsh? - huomautti
hän ikäänkuin osan-otlavasti. — Panoksia vaan tuhlaatte ilmaan
turhanpäiten... Me emme ole nyt Venäjällä, eikä teitä kuule kukaan.
Ratmirowia repäisi.
— Se ei ole yksistään minun arveluni, Irina Pavlovna — lausui kenraali,
puhuen äkkiä omituisilla sora-äänteillä; — toistenkin mielestä tuo
herra näyttää karbonaariolta.[109]
— Todellakin? Ja kenenkä?
— No esimerkiksi Borisin...
— Mitenkä? Pitikö nyt tuonkin lausua ajatuksensa julki?
Irina liikautti olkapäitään, ikäänkuin hytistellen kylmässä, ja siveli
niitä hiljaa sormiensa nenillä.
— Tuon juuri... tuon... Sallikaa minun sanoa teille, Irina Pavlovna: te
olette ikäänkuin suutuksissa. mutta tiedättehän itsekin, joka suuttuu...
— Minäkö suutuksissani? Ja miksi?
— En tiedä. Kenties teidän oli vastenmielistä kuulla tuota huomautusta,
jonka minä rohkenin tehdä, ja joka koski...
Ratmirow takertui.
— Koski? — toisti Irina kysyvästi. — Tehkää hyvin, ilman ivaa ja pian.
Minä olen väsynyt, minua nukuttaa. — Hän otti kynttilän pöydältä. —
Koski?
— Koski juuri tuota samaista herra Litvinowia. Ja kosk'ei nyt enää
ole epäilemistäkään, ett'ei hän ole suurissa määrin vetänyt teidän
huomiotanne puoleensa...
Irina kohotti kätensä, jossa piteli kynttiläjalkaa, — liekki osui
juuri hänen miehensä kasvojen tasalle. Katseltuaan häntä hetken aikaa
tarkasti, melkein uteliaana, purskahti Irina äkkiä kovaan nauruun.
— Mikäs teidän nyt on? — kysyi Ratmirow, rypistäen silmiään.
Irina nauroi nauramistaan.
— Mikä teidän on? — uudisti kenraali, polkaisten jalkaansa.
Ratmirow tunsi olevansa loukattu, saaneensa pistoksen, ja samalla
häntä hämmästytti tuon naisen kauneus, tuon naisen, joka niin keveänä
ja rohkeana seisoi hänen edessään, raadellen häntä. Hän näki kaikki,
näki kaikki hänen sulonsa, näki sirojen kynsien ruusuisen hohteen
hänen hienoissa sormissaan, jotka tuossa lujasti pitelivät raskaan
kynttiläjalan tummaa pronssia — ei tuo hohdekaan jäänyt häneltä
huomaamatta — ja loukkaus tunkihe yhä syvemmälle hänen sydämmeensä.
Mutta Irina nauroi yhä.
— Mitenkä? — lausui Irina vihdoin. — Tekö? Oletteko te luulevainen? —
Ja kääntäen miehelleen selkänsä, läksi hän huoneesta pois.
— Hän on luulevainen! — kuului oven takaa, ja jälleen räjähti nauru.
Ratmirow loi synkkämielisen katseen vaimonsa jälkeen, mutta siinäkään
ei hän saattanut olla huomaamatta hänen vartalonsa, hänen liikkeittensä
lumoavaa sulavuutta. Kiivaalla iskulla särki hän paperossinsa kaminin
marmori-olkaa vastaan ja heitti sen kauaksi pois. Hänen poskensa
kalpenivat äkisti, leuka elähti tempoisesti, ja silmät katselivat
tylsästi ja petomaisesti ympäri lattiata, ikäänkuin hakien jotain...
Ei ollut somuuden merkkiäkään enää hänen kasvoissaan. Tuollaiselta hän
mahtoi näyttää silloin kuin hän ruoskitutti Valkean-Venäjän talonpoikia.
Huoneesensa tultuaan laskeutui Litvinow tuolille pöydän ääreen, tarttui
molemmin käsin päähänsä ja istui kauan aikaa liikahtamatta. Vihdoin
hän nousi, veti laatikosta esille salkun ja otti sen sisälokerosta
Tatjanan valokuvan. Surullisesti siitä katsahtivat häneen Tatjanan
kasvot, jotka valokuvaus, niinkuin tavallisestikin, oli typistänyt
ja vanhentanut. Litvinowin morsian oli neitonen isovenäläistä verta,
vaaleaverinen, lihavahko, kasvonpiirteet vähän raskaat, mutta
älykkäissä, vaaleanruskeissa silmissä erinomainen hyväntahtoisuuden
ja lempeyden ilme, otsa hieno-ihoinen ja valkoinen; tuntui kuin siinä
alituisesti heloitteleisi päivänsäde. Litvinow ei pitkään aikaan
kääntänyt silmiään siitä pois. Sitten hän siirsi sen hiljakseen syrjään
ja otti jälleen molemmin käsin päästään.
— Kaikki on lopussa, — kuiskasi hän vihdoin.
- Irina! Irina!
Vasta nyt, vasta tässä silmänräpäyksessä ymmärsi
hän olevansa auttamattomasti ja mielettömästi rakastunut Irinaan,
rakastuneensa häneen hamasta siitä saakka kuin ensi kerran oli
kohdannut häntä Vanhan Linnan edustalla, eikä enää voivansa lakata
häntä rakastamasta. Ja kumminkin — kuinka uskomattomalta, jopa
naurettavaltakin tuo olisi kuulunut hänestä, jos joku olisi hänelle sen
sanonut parisenkaan tuntia sitten!
— Mutta Tanja, Tanja! Voi hyvä isä! Tanja! Tanja! — toisteli hän
epätoivoissaan.
Mutta Irinan kuva se kohoilemistaan kohoili hänen edessään mustassa
puvussa, kuni suruvaatteissa, voiton hiljainen hohde marmorivalkoisilla
kasvoilla...